(Tuleva Kapina) Kapina

Alunperin julkaistu 21.11.2008. Päivitetty ja täydennetty 1.7.2010

Sisältö:

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Kommuuni on vastarinnassa elävän elämän perusyksikkö. Kapinan aalto on kenties vain kommuunien moninkertaistumista, niiden keskinäistä yhteyttä ja toisiinsa niveltymistä. Asioiden kulusta riippuen kommuunit kokoontuvat yhteen suuremmiksi kokonaisuuksiksi tai jakautuvat pienemmiksi. Elämässä ja kuolemassa yhtä pitävien sielunveljien ja -siskojen muodostama läheisryhmä; tai ne lukuisat ryhmät, komiteat ja porukat, jotka tulevat kapinassa yhteen järjestääkseen naapuruston tai jopa kokonaisen alueen huollon ja itsepuolustuksen - näiden välisessä erossa on kyse vain mittakaavasta. Kaikki nämä ryhmät ovat pohjimmiltaan kommuuneja.

Kommuuni voi vain liikkua kohti omavaraisuutta ja kokea rahan keskuudessaan hyödyttömänä ja pohjimmiltaan siihen kuulumattomana. Rahan valta on siinä, että se yhdistää ihmiset joiden välillä ei ole yhteyttä, se yhdistää vieraat ihmiset toisilleen vieraina, ja tekee kaikista asioista näin keskenään vaihdettavia, niin että ne voidaan laittaa liikkeelle. Hinta siitä, että raha yhdistää kaiken, on se, että yhteys jää pinnalliseksi ja vilpillisyydestä tulee sen sääntö. Epäluottamus on luottosuhteen perusta. Rahan valtakunnan täytyy siksi olla aina kontrollin valtakunta. Niinpä raha voidaan käytännössä lakkauttaa vain laajentamalla kommuuneja. Kommuuneja laajennettaessa on pidettävä huolta, ettei kommuunin koko ylitä rajaa jonka jälkeen se menettää yhteyden itseensä, jolloin sen keskuudesta nousee väistämättä määräävä ryhmä. Siinä tapauksessa kommuuni mieluummin jakautuu ja laajenee sitä kautta, ja välttää siten onnettomat valtakysymykset.

Kabyliassa keväällä 2001 puhjennut algerialaisten nuorten kapina onnistui ottamaan haltuunsa lähes koko alueen, hyökäten poliisiasemille, oikeustaloihin ja kaikkea valtion edustusta vastaan, yleistäen kapinaa siihen pisteeseen saakka jossa järjestyksen voimat joutuivat perääntymään, ja estäen fyysisesti vaalien järjestämisen. Liikkeen voima oli siinä että sen osatekijät täydensivät toisiaan hajautuneesti - iänkaikkiset ja toivottoman miesvaltaiset kyläneuvostot ja muut yleiset komiteat edustivat sitä vain osittain. Tämän yhä hautuvan kapinan "kommuuneilla" oli useita kasvoja: nuoret kuumapäät kypärissään heittelemässä polttopulloilla mellakkapoliiseja rakennusten katoilta Tizi Ouzoussa; perinnevaatteeseen kääriytyneen vanhan vastarintataistelijan pistävä hymy; perinteistä viljelyä jääräpäisesti jatkaneen vuoristokylien naisväen henki, jota ilman alueen talouden blokkaaminen ei koskaan olisi ollut niin jatkuvaa ja järjestelmällistä kuin se nyt oli.

Lietsokaa jokaisen kriisin liekkejä

"Joten täytyy sanoa, että emme voi hoitaa koko Ranskan väestöä. Täytyy tehdä valintoja." Näin tiivisti virologian asiantuntija Le Mondelle 7. syyskuuta 2005, kuvaillessaan sitä mitä tapahtuisi lintuinfluenssapandemian puhjetessa. Terroristiuhkat, luonnonkatastrofit, virushälytykset, yhteiskunnalliset liikkeet ja kaupunkiväkivalta ovat niiden huoli, jotka manageroivat yhteiskuntaa. Ne ovat epävakauden hetkiä, joiden aikana he perustelevat valtansa nimeämällä ne joista he pitävät ja tuhoamalla ne jotka saattavat heidät vaikeuksiin. Siksi nämä ovat toisille voimille loogisia tilaisuuksia kerääntyä ja koota voimiaan asettumalla vastapuolelle.

Kauppatavaran virran katkaiseminen, asioiden normaalin kulun ja poliisikontrollin keskeytyminen vapauttavat itseorganisoitumisen mahdollisuuksia, jotka eivät normaalioloissa tulisi kysymykseenkään. Riittää, kun näkee millaisia ihmeitä sähkökatkos voi tehdä sosiaalisen elämän paluulle yhdessä ainoassa rakennuksessa, tai kun kuvittelee mitä saattaisi tapahtua kaupungissa joka jäisi kaikkea vaille. Ihmiset eivät ole sokeita tälle. Vallankumouksellinen työväenliike ymmärsi sen myös, ja hyödynsi porvarillisen yhteiskunnan kriisejä lujittaakseen voimaansa. Nykyään islamistiset puolueet ovat vahvimmillaan juuri silloin kun ne onnistuvat hyödyntämään nokkelasti valtion heikkoutta, tarjoamalla esimerkiksi apua maanjäristyksen uhreille Algeriassa tai jokapäiväistä apua Libanonin väestölle, joka on Israelin hyökkäyksen kohteena.

Hurrikaani Katrinan aikaansaama hävitys New Orleansissa antoi Pohjois-Amerikan anarkisteille mahdollisuuden saada uutta näkyvyyttä auttamalla pakkoevakuointien vastustajia kokoamaan voimiaan. Ruuanjakelun ja soppakeittiöiden pystyttäminen osoitti, että huoltoa oli ajateltu jo etukäteen; terveysasemien perustaminen edellyttää, että tarpeelliset taidot ja materiaalit ovat jo etukäteen valmiina, samoin kuin piraattiradioiden perustaminen. Sellaiset kokemukset ovat poliittisesti äärimmäisen hedelmällisiä, kun ne tuovat iloa, yhteisöllisyyden tuntua, kouriintuntuvan todellisuuden joka ylittää vakiintuneen järjestyksen ja työn todellisuuden.

Ranskan tapaisessa maassa, jossa radioaktiiviset laskeumat pysähtyvät rajalle, ja jossa emme epäröi rakentaa syöpätutkimuskeskusta EU:n turvallisuusviraston tuomitseman entisen lannoitetehtaan paikalle, meidän pitäisi laskea enemmän yhteiskunnallisten kriisien kuin luonnonkatastrofien varaan. Useimmiten juuri yhteiskunnalliset liikkeet pääsevät häiritsemään katastrofien normaalia kulkua. Viime vuosien monet lakot olivat tietysti lähinnä vain tilaisuuksia hallitukselle ja yritysjohdolle koetella kykyään ylläpitää yhä laajempia minimipalveluita. Tämä jätti työnkeskeytykset puhtaan symboliseen ulottuvuuteen, ne aiheuttivat tuskin enemmän vaivaa kuin lumimyrsky tai rautatiellä tehty itsemurha. Lukiolaisten kamppailu vuonna 2005 ja taistelu CPE-lakia vastaan mullistivat vakiintuneita militantteja käytäntöjä. Niiden tilalle tulivat rakennusten järjestelmälliset valtaukset ja itsepintaiset blokkaukset, jotka muistuttivat kaikkia siitä, että suuret liikkeet saattavat pystyä aiheuttamaan häiriöitä ja laajalle leviäviä hyökkäyksiä. Ne jättivät jälkeensä lukuisia läheisryhmiä, ja paljastivat olosuhteet joissa joukkoliikkeistä voi tulla uusien kommuunien syntypaikka.

Sabotoikaan jokaista edustuksellista auktoriteettia. Levittäkää puhetta. Lakkauttakaa yleiskokoukset.

Jokaisen yhteiskunnallisen liikkeen kohtaama ensimmäine este, kauan ennen poliisin astumista kuvioihin, on ammattiliitot ja koko mikrobyrokratia, jonka tehtävä on kontrolloida taistelua. Kommuunit, kollektiivit ja jengit ovat luonnollisesti epäluuloisia näitä rakenteita kohtaan. Tästä syystä pikkubyrokraatit ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana keksineet ohjaavia komiteoita ja puheneuvostoja, jotka vaikuttavat viattomammilta koska niiltä puuttuu vakiintunut leima, mutta todellisuudessa ne ovat ihanteellista maaperää niiden manöövereille. Kun hairahtanut kollektiivi yrittää autonomiaa, ne eivät luovuta ennen kuin ovat vesittäneet kaiken sisällön yrityksestä käsitellä mitään todellisia kysymyksiä. Ne eivät hurjistu ja kerää voimiaan intohimosta keskusteluun, vaan intohimosta lopettaa se. Ja kun niiden sitkeä apatian puolustus lopulta nujertaa kollektiivin, ne selittävät tapahtuneen poliittisen tietoisuuden puutteella. Täytyy panna merkille, että Ranskassa militantti nuoriso on taitavaa poliittisen manipuloinnin taiteessa, mistä suuri kiitos kuuluu erilaisten trotskilaisten ryhmien aktiivisuudelle. Niiden ei voi olettaa oppineen marraskuun 2005 suurpalon opetuksia: että koordinoiminen on tarpeetonta silloin kun koordinaatio on olemassa, organisaatioita ei tarvita silloin kun ihmiset organisoivat itsensä.

Toinen refleksi on kutsua yleiskokous silloin kun on pienikin merkki liikkeestä, ja äänestää. Tämä on virhe. Äänestäminen ja voittajan päättäminen riittää muuttamaan yleiskokouksen painajaiseksi, teatteriksi jossa kaikki pikku vallantavoittelijat haastavat toisensa. Tässä kärsimme porvarillisen parlamentin huonosta esimerkistä. Yleiskokous ei ole paikka päätöksenteolle vaan puheelle, vapaalle sanalle jota toteutetaan ilman päämäärää.

Tarve kokoontua on ihmisten keskuudessa yhtä vakio kuin mitä tarve tehdä päätöksiä on harvinainen. Kokoontuminen vastaa yhteisen voiman tuntemisesta syntyvää riemua. Päätökset ovat tärkeitä vain hätätilanteissa, joissa demokratian harjoittaminen on jo valmiiksi kärsinyt. Lopun aikaa "päätöksenteon demokraattinen luonne" on ongelma vain prosessin fanaatikoille. Kyse ei ole yleiskokousten kritisoimisesta tai niiden hylkäämisestä, vaan niiden sisällä tapahtuvan puheen, eleiden ja olentojen vuorovaikutuksen vapauttamisesta. Meidän täytyy nähdä kuinka ihmiset eivät tule yleiskokoukseen vain näkemyksellään, vaan myös haluilla, kiintymyksillä, kyvyillä, voimilla, suruilla ja tietyllä suhtautumisella toisia kohtaan, avoimuudella. Jos onnistumme heivaamaan syrjään fantasian Yleiskokouksesta, ja korvaamaan sen läsnäolojen kokoontumisella, jos onnistumme torjumaan jatkuvasti uusiutuvan kiusauksen hegemoniaan, jos lopetamme päätöksenteon pitämisen lopullisena päämääränämme, silloin on mahdollisuus jonkinlaiselle kriittiselle massalle, yhdelle noista kollektiivisen selkiytymisen hetkistä joissa päätös yhtäkkiä ottaa olennot otteeseensa, täysin tai vain osittain.

Sama pätee toiminnasta päättämiseen. Lähtemällä periaatteesta jossa "toiminnan tulee hallita kokouksen agendaa" teemme sekä ponnekkaan väittelyn että tehokkaan toiminnan mahdottomaksi. Toisilleen tuntemattomien ihmisten suuri yleiskokous joutuu väistämättä turvautumaan toiminnan spesialisteihin, eli hylkäämään toiminnan sen kontrolloimisen vuoksi. Toisaalta taas mandaatilla toimivat ihmiset ovat jo määritelmällisesti rajoittuneita toimintansa suhteen, toisaalta taas mikään ei estä niitä pettämästä kaikkia.

Ei ole ihanteellista toiminnan muotoa. Keskeistä on se, että toiminta ottaa tietyn muodon, että se nostaa esiin tietyn muodon sen sijaan että se pakotetaan muotoon. Tämä edellyttää jaettua poliittista ja maantieteellistä asemaa - kuten osat Pariisin kommuunista Ranskan vallankumouksen aikana - sekä jaetun tiedon levittämistä. Mitä tulee toiminnasta päättämiseen, periaate voisi olla seuraava: jokainen tekee oman tiedustelunsa, saatu tieto kasataan yhteen ja päätös tapahtuu meille sen sijaan että teemme sen. Tiedon jakaminen purkaa hierarkian; se tasa-arvoistaa nostamalla esiin. Horisontaalisen kommunikaation kasvattaminen on myös paras koordinaation muoto eri kommuunien välillä, paras tapa lopettaa hegemonia.

Blokataan talous, mutta pidetään blokkaamiskykymme mittana oman itseorganisoitumisemme tasoa.

Vuoden 2006 kesäkuun loppuun mennessä laajalle levinnyt kapina oli vallannut monia kaupungintaloja ja julkisia rakennuksia Oaxacan osavaltiossa. Joissain kunnissa pantiin kaupunginjohtaja viralta ja otettiin virka-autoja käyttöön. Kuukautta myöhemmin suljettiin pääsy moniin hotelleihin ja turistikomplekseihin. Meksikon turismiministeri puhui Wilma-hirmumyrskyyn verrattavasta katastrofista. Joitain vuosia aiemmin blokkaamisesta tuli kapinaliikkeen tärkein toimintamuoto Argentiinassa, jossa eri paikalliset ryhmät auttoivat toisiaan sulkemalla milloin mitäkin valtasuonia ja uudistamalla jatkuvasti uhkauksensa halvaannuttaa koko maa ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. Sellaiset uhkaukset olivat vuosien ajan olleet vahva valttikortti rautatietyöläisten, kuorma-autonkuljettajien ja sähkö- ja kaasuverkkotyöläisten kaltaisille ryhmille (Euroopassa). Ensimmäistä työsuhdetta koskeneen CPE-lain vastainen liike Ranskassa ei epäröinyt blokata rautatieasemia, valtateitä, tehtaita, supermarketteja tai edes lentokenttiä. Rennesissä tarvittiin vain kolme ihmistä sulkemaan päätie kaupunkiin tuntien ajaksi ja aiheuttamaan 40 kilometriä pitkä liikenneruuhka.

Blokataan kaikki; tämän pitäisi tästä lähin olla ensimmäinen reaktio jokaiselle, joka vastustaa nykyistä järjestystä. Epäpaikallisessa taloudessa, jossa yhtiöt toimivat jatkuvan materiaali- ja tavaravirran varassa, jossa arvo syntyy yhteydestä verkostoon, jossa valtatiet ovat linkkejä dematerialisoidussa, alihankkijalta toiselle ja sieltä tehtaan kokoonpanolinjalle kulkevassa tuotantoketjussa, tarkoittaa tuotannon blokkaaminen liikenteen blokkaamista.

Mutta blokkaaminen voi mennä vain niin pitkälle kuin kapinalliset pystyvät ruokkimaan itsensä ja kommunikoimaan, niin pitkälle kuin eri kommuunien käytännöllinen itseorganisoituminen on edennyt. Miten ruokimme itsemme kun kaikki on seisahtunut? Kauppojen ryöstelyllä, kuten Argentiinassa tehtiin, on omat rajansa; niin suuria kuin kulutuksen temppelit ovatkin, ne eivät ole loputtoman täynnä ruokatavaraa. Niinpä oman toimeentulonsa järjestämiseen tarvittavien taitojen hankkiminen merkitsee ennen pitkää välttämättömien tuotantovälineiden haltuunottoa. Tässä valossa ei ole tarpeen odotella enempää. Se, että ruuan tuottaminen kaikille on jätetty kahdelle prosentille väestöstä, kuten nyt on tehty, on sekä historiallisesti että strategisesti typerää.

Vapautetaan alueita poliisin miehitysvallasta; Vältetään suoraa yhteenottoa mahdollisimman paljon

Tämä tapaus osoittaa, ettei kyseessä ole parempia sosiaalipalveluja vaativa nuoriso, vaan Tasavallalle sodan julistaneet henkilöt, huomautti eräs terävä kyttä äskettäisistä mellakoista Ranskassa. Hyökkäys, jonka päämäärä on vapauttaa alue poliisin miehitysvallasta, on jo alkanut, ja sitä ruokkii järjestyksen voimien provosoima loputon katkeruus. Mellakat ovat tehneet pikkuhiljaa vaikutuksen jopa yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten Rennesin juhlijoihin, jotka tappelivat kyttiä vastaan joka torstai-ilta vuonna 2005, tai tuoreemmassa tapauksessa Barcelonan juhlaväkeen, joka tuhosi ostoskadun erään botellónin yhteydessä. CPE:n vastainen liike toi molotovin cocktailin säännöllisesti takaisin kuvaan. Tällä rintamalla tietyt vähäosaiset lähiöt ovat kuitenkin ylittämättömiä. Ne ovat nimittäin viimeistelleet ansatekniikan. Esimerkiksi 13. lokakuuta Epinayssa (Pariisin köyhä lähiö) kutsuun vastannut poliisisakki huomasi joutuneensa kahden tiellä olleen auton saartamaksi, ympärillään yli kolmekymmentä ihmistä joilla oli mukanaan metallitankoja ja nyrkkirautoja. Nämä paiskoivat kiviä poliisiauton päälle ja käyttivät kyynelkaasua poliiseja vastaan. Kaupunginosien paikallisia asemia vastaan on hyökätty pienemmässä mittakaavassa viikonloppuisin ja silloin kun ne ovat olleet suljettuina: rikottuja ikkunoita ja poltettuja poliisiautoja.

Toinen viimeaikaisten liikkeiden saavutus on käsitys, että aidon mielenosoituksen pitää tästä lähin olla villi, siis että se on luvaton eikä sitä ole ilmoitettu poliisille. Kun pystymme valitsemaan maaperän, voimme sivuuttaa punaiset vyöhykkeet, väistää suoran yhteenoton ja valita itse reittimme, kuten Genovan musta blokki 2001. Voimme pakottaa kytät venymään meitä takaa-ajaessaan sen sijaan että kulkisimme heidän paimentaminaan, ammattiliittojen tai pasifistien kytät mukaanlukien. Genovassa näimme miten tuhat päättäväistä ihmistä pakotti kokonaisia carabinierien busseja vetäytymään, vain jotta ne lopulta poltettiin. Tärkeää ei ole olla paremmin aseistautunut, vaan se että ottaa aloitteen. Rohkeus ei ole mitään, luottamus omaan rohkeuteensa on kaikki. Aloitteen ottaminen auttaa suunnattomasti.

Kaikki viittaa kuitenkin käsitykseen suorasta yhteenotosta sellaisena joka sitoo vastapuolen joukkoja, ostaa meille aikaa ja mahdollistaa iskemisen toisaalla - jopa lähellä. Jos yhteenottoa ei voida välttää, se voidaan aina muuttaa yksinkertaiseksi harhautusliikkeeksi ja mahdollisuudeksi iskeä toisaalla. Toiminnan suunnittelun lisäksi meidän on mietittävä sen koordinaatiota. Poliisin häirintä tarkoittaa, että pakottamalla ne olemaan kaikkialla ne eivät voi olla tehokkaita missään.

Poliisin hätyyttäminen palauttaa aina mieleen totuuden, joka niistä lausuttiin 1842: "Poliisin elämä on tuskallista; hänen asemansa yhteiskunnassa on aivan yhtä nöyryyttävä ja halveksittu kuin itse rikollisuuskin. Häpeä ja kunniattomuus saartavat häntä joka puolelta, yhteiskunta on karkottanut hänet, eristänyt hänet hylkiönä, yhteiskunta sylkee halveksuntaansa poliisia kohtaan tämän palkan muodossa, ilman tunnontuskia, ilman katumusta, ilman sääliä. Virkamerkki, jota poliisi kantaa taskussaan, on dokumentti hänen häpeästään." Pariisissa 21. marraskuuta 2006 mieltään osoittaneet palomiehet hyökkäsivät mellakkapoliisia vastaan vasaroilla ja vahingoittivat viittätoista heistä. Tämän pitäisi olla muistutus siitä, että halu auttaa toisia ei koskaan voi olla tekosyy poliisiin liittymiselle.

Tarttukaa aseisiin. Tehkää kaikki mahdollinen jotta niitä ei tarvitsisi käyttää. Armeijaa vastaan ainoa voitto on poliittinen.

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin rauhanomainen kapina. Aseet ovat välttämättömiä: kyse on siitä että tekee kaiken mahdollisen jotta niitä ei tarvitsisi käyttää. Kapinassa on enemmän kyse aseisiin tarttumisesta ja "aseellisen läsnäolon" ylläpitämisestä kuin aseellisesta taistelusta. Meidän täytyy tehdä selvä ero aseistautumisen ja aseiden käytön välille. Aseet ovat vallankumouksellisessa tilanteessa vakio, mutta niiden käyttö on harvinaista, ja harvoin ratkaisevia käännekohdissa: 10. elokuuta 1792, 18. maaliskuuta 1871, lokakuu 1917*. Kun valta on katuojassa, riittää kun vain kävelee sen yli.

Koska meidät on erotettu aseista, niille on muodostunut kaksoisluonne kiehtovana ja vastenmielisenä asiana. Se voidaan ylittää vain käsittelemällä aseita. Aito pasifismi ei voi tarkoittaa kieltäytymistä aseista, vaan vain kieltäytymistä käyttämästä niitä. Pasifismi, joka ei pysty ampumaan laukaustakaan, on pelkkää kyvyttömyyden pukemista teoriaksi. Tällainen a priori -pasifismi on eräänlaista ennaltaehkäisevää aseistariisuntaa, puhdas poliisioperaatio. Kysymys pasifismista on todellisuudessa vakava kysymys vain niille jotka kykenevät avaamaan tulen. Tässä tapauksessa pasifismista tulee merkki voimasta, sillä vain äärimmäisen vahva asemassa vapauttaa meidät tarpeesta ampua.

Kun tarkastellaan asiaa strategiselta kannalta, kaikkein tehokkaimmalta vaikuttaa epäsuora, asymmetrinen toiminta. Se soveltuu parhaiten aikaamme: miehitysarmeijaa vastaan ei hyökätä suorassa rintamassa. Irakin tapaista urbaania sissisotaa, joka raahautuu eteenpäin ilman toivoa hyökkäysaseman ottamisesta, tulee enemmän pelätä kuin haluta. Sisällissodan militarisoituminen tarkoittaa kapinan kukistumista. Punaiset saivat voittonsa 1921, mutta Venäjän Vallankumous oli jo hävitty.

Meidän täytyy pohtia kahta erilaista valtion reaktiota. Toinen avoimesti vihamielinen, toinen juonikkaampi ja demokraattinen. Edellämainittu haluaa suoraa ja täyttä tuhoamistamme, jälkimmäinen, hienovarainen mutta leppymätön vihamielisyys, haluaa vain värvätä meidät. Meidät voi kukistaa niin diktatuuri, kuin kukistuminen vastustamaan vain diktatuuria. Tappio koostuu yhtä paljon sodan häviämisestä kuin valinnan menettämisestä siitä mitä sotaa haluaa käydä. Molemmat ovat mahdollisia, kuten Espanja 1936 todisti: vallankumoukselliset kukistettiin kahdesti, asialla sekä fasistit että tasavalta.

Kun hommat muuttuvat vakavaksi, armeija miehittää alueen. Ei ole niin varmaa ryhtyykö se taisteluun. Se vaatisi sitä että valtio sitoutuisi verilöylyyn, mikä tällä hetkellä on pelkkä uhka, vähän samaan tapaan kuin uhka ydinaseiden käytöstä viimeiset 50 vuotta. Vaikka sitä on haavoitettu jo pitkään, valtion peto on yhä vaarallinen. Armeijan haastamiseen tarvittaisiin massiivinen väkijoukko, joka tunkeutuu sen riveihin ja veljeilee sotilaiden kanssa. Tarvitsemme uuden marraskuun 18. 1871. Kun armeija on kaduilla, olemme kapinallisessa tilanteessa. Kun armeija alkaa toimimaan, lopputuloksen saavuttaminen kiihtyy. Jokainen on tilanteessa jossa on pakko valita puolensa, valita anarkian ja anarkian pelon väliltä. Kapinan riemuvoitto tapahtuu poliittisena voimana. Ei ole mahdotonta kukistaa armeijaa poliittisesti.

Pannaan viranomaiset viralta paikallisesti

Kapinan tavoite on muuttua peruuttamattomaksi. Tähän voidaan päästä voittamalla samaan aikaan sekä viranomaiset että viranomaisten tarve, sekä omaisuus että mieltymys omimiseen, sekä hegemonia että halu hegemoniaan. Tästä syystä kapinallinen prosessi pitää sisällään oman voittonsa tai tappionsa. Tuho ei koskaan ole yksin riittänyt tekemään asioista peruuttamattomia. Kaikki riippuu menetelmästä. On olemassa sellaisia tuhoamisen tapoja, jotka saavat kaiken jo kerran lakkautetun vääjäämättä palaamaan. Siellä missä talous on blokattu ja poliisi tehty vaarattomaksi, ei tarvitse paljoakaan painottaa viranomaisten syöksemistä vallasta. Se tapahtuu mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä ja pilkalla.

Meidän aikoinamme keskusjohtoisten vallankumousten loppu heijastaa vallan hajautumista. Talvipalatsit ovat yhä olemassa, mutta ne on siirretty turistien hyökkäysten kohteeksi - ei vallankumouksellisten laumojen. Nykyään on mahdollista vallata Pariisi, Rooma tai Buenos Aires ilman että se olisi ratkaiseva voitto. Rungisin (Pariisin alueen kaiken kaupankäynnin logistiikkakeskuksen) valtaaminen on taatusti paljon tehokkaampaa kuin Elyséen (hallituspaikan) valtaaminen. Valta ei enää ole tiivistynyt yhteen pisteeseen maailmassa; se on maailma itse, sen virtaukset ja väylät, sen ihmiset ja sen säännöt, sen koodit ja sen teknologiat. Valta on metropoliksen organisaatio itse. Se on kaupankäynnin maailman totaliteetti sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Jokainen, joka vastustaa valtaa paikallisesti, luo planeetanlaajuisen shokkiaallon, joka kulkee läpi maailman valtaverkostojen. Clichy-sous-Boisissa alkaneet mellakat täyttivät useammankin amerikkalaisen kotitalouden riemulla, kun taas Oaxacan kapinalliset löysivät rikoskumppaneita suoraan Pariisin sydämestä. Keskitetyn vallan katoaminen Ranskassa merkitsee sitä ettei Pariisi ole enää vallankumouksellisen toiminnan keskus. Jokainen uusi liike vuoden 1995 lakkojen jälkeen on vahvistanut tämän. Kaikista rohkein ja johdonmukaisin toiminta ei tapahdu enää Pariisissa. Jos sanotaan se suoraan niin Pariisi on enää vain kohde iskuille, pelkkää maaperää ryöstölle ja hävitykselle. Nopeat ja brutaalit ulkopuolelta tulevat hyökkäykset iskevät metropolin virtoihin niiden suurimmassa tihentymässä. Raivo syöksähtää yli tämän valheellisen runsauden autiomaan, ja katoaa sitten. Vielä koittaa päivä jolloin tämä pääkaupunki ja sen karmea vallan kasvain on majesteetillisina raunioina, mutta se tulee olemaan prosessin lopussa, joka tulee olemaan paljon pidemmällä kaikkialla muualla.