Tulostusvalmis pdf kirjastossa Tulostusvalmis pdf kirjastossa
Tämä näkökulma ei toteutunut. Euroopan teollinen työväenluokka ei koskaan kohdannut Venäjän elävöitynyttä maalaiskommuunia.
Brest-Litovsk, Puola, joulukuu 1917: Bolshevikit ehdottivat rauhaa ilman alueliitoksia Saksalle, joka oli päättänyt ottaa omakseen suuren kaistaleen Tsaarin vanhasta, Suomesta Kaukasukselle ulottuvasta keisarikunnasta. Helmikuussa 1918 saksalaissotilaat, vaikka olivatkin "työläisiä univormuissa", tottelivat kuitenkin upseereitaan ja jatkoivat hyökkäystä neuvosto-Venäjää vastaan, ikään kuin heillä olisi yhä ollut vastassaan Tsaarin armeija. Minkäänlaista veljeyttä ei esiintynyt, ja bolshevikkivasemmiston kannattama vallankumouksellinen sota osoittautui mahdottomaksi. Maaliskuussa Trotskin oli pakko allekirjoittaa Saksan keisarin kenraalien sanelema rauhansopimus. "Vaihdamme tilaa aikaan", kuten Lenin asian muotoili, ja marraskuussa Saksan tappio muuttikin sopimuksen pelkäksi paperinpalaksi. Riistettyjen liittyminen yhteen yli rajojen ei kuitenkaan onnistunut toteutumaan käytännössä. Pari kuukautta myöhemmin, palatessaan sodan loputtua siviilielämään, näillä samoilla työläisillä oli vastassaan virallisen työväenliikkeen ja Freikorpsin liitto. Tappio seurasi toistaan: Berliinissä, Baijerissa ja Unkarissa 1919; sitten Ruhrin Puna-armeija 1920; maaliskuun tapahtumat 1921...
Syyskuu 1939. Hitler ja Stalin ovat juuri jakaneet Puolan keskenään. Brest-Litovskin rajasillalla satoja Neuvostoliittoon paenneita ja siellä "vastavallankumouksellisina" vangittuja Saksan kommunistisen puolueen (KPD) jäseniä haetaan stalinismin vankiloista ja luovutetaan Gestapolle. Vuosia myöhemmin yksi heistä kertoo selkänsä arvista ("GPU teki nämä") ja kiskotuista kynsistään ("ja se oli Gestapo"). Tasapuolinen kuvaus tämän vuosisadan alkupuolesta.
1917-37: kaksikymmentä vuotta jotka järkyttivät maailmaa. Toisiaan seuranneet kauhut, joita edustivat fasismi, sitten toinen maailmansota ja sitä seurannut kuohunta, olivat seurausta valtavasta yhteiskunnallisesta kriisistä, joka alkoi vuoden 1917 kapinoista ja päättyi Espanjan sisällissotaan.
Ei "Fasismi tai demokratia": Fasismi ja demokratia
Vasemmiston nykykäsityksen mukaan fasismi on paljas valtiovalta ja raaka pääoma naamionsa riisuneena, joten ainoa tapa päästä eroon fasismista on päästä eroon kapitalismista ylipäätänsä.
Hyvä niin. Valitettavasti analyysi yleensä kääntyy itseään vastaan: koska fasismi on kapitalismia pahimmillaan, meidän pitäisi estää sitä kehittymästä todella pahimpaansa, meidän pitäisi siis taistella "normaalin", ei-fasistisen kapitalismin puolesta ja jopa antaa tukemme ei-fasistisille kapitalisteille.
Ja kun fasismi ilmentää pääomaa sen taantumuksellisimmissa muodoissaan, johtaa tällainen näkemys yritykseen edistää pääomaa sen moderneimmissa, ei-feodaalisissa, ei-militaristisissa, ei-rasistisissa, ei-tukahduttavissa, ei-taantumuksellisissa muodoissa, siis liberaalimpaa kapitalismia, toisin sanoen kapitalistisempaa kapitalismia.
Samalla kun antifasismi selittää juurta jaksain miten fasismi palvelee "suuryhtiöitä"1, se pitää kiinni siitä, että fasismi oltaisi voitu välttää vuonna 1922 tai 1933 joka tapauksessa, siis tuhoamatta suuryhtiöitä, jos työväenliike ja/tai demokraatit olisivat kasvattaneet tarpeeksi painetta estääkseen Mussolinia ja Hitleriä nousemasta valtaan. Antifasismi on loputon murheen ja valituksen komedia: jospa vain vuonna 1921 Italian Sosialistipuolue ja vasta perustettu Italian Kommunistinen puolue olisivat liittoutuneet tasavaltalaisten voimien kanssa pysäyttääkseen Mussolinin... jos vain KPD ei olisi 1930-luvun alussa aloittanut veljesmurhaajan tapaan kamppailua SPD:tä vastaan, olisi Eurooppa säästynyt yhdeltä historian julmimmista diktatuureista, toiselta maailmansodalta, lähes koko mantereen kattaneelta natsivaltakunnalta, keskitysleireiltä ja juutalaisten tuhoamiselta. Vaikka tämän näkemyksen huomiot luokista, valtiosta sekä fasismin ja suurteollisuuden välisistä siteistä pitävät hyvin paikkansa, siltä jää huomaamatta, että fasismi nousi kaksitahoisesta epäonnistumisesta: ensin epäonnistuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeiset vallankumoukselliset, kun sosiaalidemokratia ja parlamentaarinen demokratia nujersivat heidät, ja sitten, 20-luvun kuluessa, demokraatit ja sosiaalidemokraatit epäonnistuivat pääoman hallinnassa. Jos käsitys edeltäneestä ajanjaksosta sekä luokkataistelun aiemmasta vaiheesta rajoituksineen jää puuttumaan, jäävät fasismin valtaannousu ja sen luonne käsittämättömiksi.
Mikä on fasismin todellinen liikkeelle paneva voima, jollei pääoman taloudellinen ja poliittinen yhdentyminen, suuntaus josta on tullut yleinen vuoden 1914 jälkeen? Fasismi oli yksi erityinen tapa saada aikaan tuo yhtenäisyys maissa - Italia ja Saksa - joissa valtio ei pystynyt saamaan aikaan järjestystä edes porvariston riveissä, vaikka vallankumous olikin nitistetty. Mussolini ei ollut mikään Thiers, jolla oli vankka valtaperusta, ja joka johti vakinaiset asevoimat teurastamaan kommunardit. Fasismin olennainen piirre on sen synty kaduilla, sen tapa käyttää epäjärjestystä saattaakseen järjestys voimaan, sen kyky saada liikkeelle oman heikkenemisensä hätäännyttämät vanhat keskiluokat, ja sen kyky elvyttää ulkopuolelta valtio, joka ei pysty käsittelemään kapitalismin kriisiä. Fasismi oli porvariston yritys kesyttää väkisin omat ristiriitansa, kääntää työväenluokan mobilisoinnin menetelmät omaksi edukseen ja käyttää hyväkseen kaikkia modernin valtion voimavaroja, ensin sisäistä vihollista ja sitten ulkoista vihollista vastaan.
Tämä oli todellakin valtion kriisi siirryttäessä pääoman totaaliseen ylivaltaan yhteiskuntaan nähden. Ensin työväenjärjestöt olivat olleet välttämättömiä työväenluokan kuohunnan käsittelemiseksi; sitten tarvittiin fasismia tekemään loppu seuranneesta epäjärjestyksestä. Tämä epäjärjestys ei ollut tietenkään vallankumouksellista vaan halvaannuttavaa, ja se oli esteenä ratkaisuille, jotka saattoivat sen vuoksi olla vain väkivaltaisia. Tämä kriisi voitettiin siinä vaiheessa vain joten kuten: fasistinen valtio oli tehokas vain näennäisesti, koska se sopeutti palkkatyövoiman pakolla ja hautasi konfliktit keinotekoisesti heijastamalla ne militaristiseen seikkailuun. Kriisin kuitenkin selvitti suhteellisen hyvin vuonna 1945 perustettu monilonkeroinen demokraattinen valtio, joka omaksui kenties kaikki fasismin menetelmät ja lisäsi joitain omiaan, koska se tekee palkkatyöväen järjestöistä vaarattomia kuitenkaan tuhoamatta niitä. Johtajat eivät enää ole parlamenttien hallinnassa. Hyvinvointipalveluilla tai työvelvoitteella, modernilla valvontateknologialla tai miljooniin ihmisiin ulottuvan valtion tuen avulla, lyhyesti sanottuna järjestelmällä, joka tekee jokaisesta yhä riippuvaisemman, menee yhteiskunnan yhtenäistäminen pidemmälle kuin mihin fasistinen terrori koskaan pääsi, mutta fasismi selkeänä liikkeenä on kadonnut. Se vastasi porvariston pakkotahtista kurinpitoa valtion paineen alla, erityisessä tilanteessa, jossa vastikään luoduilla valtioilla oli suuria vaikeuksia perustaa itsensä kansakuntina.
Porvaristo jopa otti sanan "fasismi" Italian työväenluokan järjestöiltä, joita kutsuttiin usein fasceiksi. On merkittävää, että fasismi määritteli itsensä alunperin organisaatiomuotona eikä ohjelmana. Sana viittasi sekä valtiovallan symboliin (vitsakimput, lat. fasces, joita kannettiin muinaisen Rooman korkea-arvoisten viranomaisten edellä), että haluun saada ihmiset muodostamaan kimppuja (kimppaan). Fasismin ainoa ohjelma on järjestää, pakottaa yhteiskunnan muodostavat osat suuntautumaan samaan päämäärään.
Diktatuuri ei ole pääoman ase (ikäänkuin pääoma voisi korvata sen muilla, vähemmän brutaaleilla aseilla): diktatuuri on yksi sen suuntauksista, suuntaus joka pannaan toimeen aina kun sitä pidetään tarpeellisena. "Paluu" parlamentaariseen demokratiaan, kuten Saksassa vuoden 1945 jälkeen, tarkoittaa, että diktatuuri on tarpeetonta massojen sopeuttamiseksi valtioon (ainakin seuraavaan kertaan asti). Ongelma ei siksi ole siinä, että demokratia takaa diktatuuria joustavamman ylivallan: kuka tahansa tulisi mieluummin riistetyksi Ruotsin mallissa kuin joutuisi Pinochetin kätyrien sieppaamaksi. Vaan onko meillä valinnanvaraa? Jopa Skandinavian hellävarainen demokratia muuttuisi diktatuuriksi, jos olosuhteet sitä edellyttäisivät. Valtiolla voi olla vain yksi tehtävä, jonka se täyttää joko demokraattisesti tai diktatuurilla. Se, että ensinmainittu ei ole niin karkeaa, ei tarkoita että valtion aseman voisi määritellä uusiksi niin, että se luopuisi jälkimmäisestä. Kapitalismin muodot eivät riipu sen enempää palkkatyöläisten mieltymyksistä kuin porvariston aikeistakaan. Weimar antautui avosylin Hitlerille. Léon Blumin Kansanrintama ei "välttänyt fasismia", sillä vuonna 1936 Ranska ei tarvinnut sen koommin autoritaarista pääoman yhdistämistä kuin keskiluokkien kutistamistakaan.
Ei ole mitään poliittista "vaihtoehtoa" johon työläiset voitaisi houkutella tai jonka he voisivat saada pakolla aikaan. Demokratia ei ole diktatuuria, mutta demokratia kyllä valmistelee diktatuuria, ja valmistautuu itse diktatuuriin.
Antifasismin syvin olemus on fasismin vastustaminen demokratiaa puolustamalla: ei enää kamppailla kapitalismia vastaan, vaan yritetään painostaa kapitalismia luopumaan totalitaarisesta vaihtoehdosta. Koska ajatellaan, että sosialismi on yhtä kuin totaalinen demokratia, ja kapitalismi yhtä kuin kiihtyvä suuntaus kohti fasismia, niin työväen ja pääoman, kommunismin ja palkkatyön, työväen ja valtion väliset vastakohtaisuudet torjutaan, jotta demokratian ja fasismin vastakkaisuus voidaan esittää olennaisena vallankumouksellisena ulottuvuutena. Virallinen vasemmisto ja äärivasemmisto kertovat meille, että todellinen muutos tarkoittaisi vihdoinkin vuoden 1789 ihanteiden toteutumista, joista porvaristo johtaa loputtomasti harhaan. Uusi maailma? No, sehän on jo jossain määrin täällä, säilyttämisen arvoisina ituina, pieninä nuppuina joita on hoivattava: jo olemassa olevia demokraattisia oikeuksia on laajennettava entisestään yhteiskunnassa, joka muuttuu loputtomasti yhä täydellisemmäksi, yhä suuremmilla päivittäisillä annoksilla demokratiaa, kunnes saavutetaan täydellinen demokratia, tai sosialismi.
Antifasistiseksi vastarinnaksi näin kutistettuna ryhtyy yhteiskuntakritiikki kirjoittamaan ylistysrunoja kaikelle, minkä se aiemmin tuomitsi. Se luopuu juurikin tuosta kulahtaneesta jutusta, vallankumouksesta, ja omaksuu sen sijaan uskon vähittäiseen kehitykseen, joka on muunnelma siitä "rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin" jota kommunistipuolueet joskus kannattivat, ja jota 30 vuotta sitten pilkkasi jokainen joka oli vakavissaan maailman muuttamisen suhteen. Taantuminen on silmiinpistävää.
Emme kerjää pilkkaa osaksemme syyttämällä vasemmistoa ja äärivasemmistoa siitä, että ne olisivat hylänneet kommunistisen näkökulman, tunsivathan ne sen todellisuudessa vain vastustaessaan sitä. On aivan ilmiselvää, että antifasismi tuomitsee vallankumouksen. Antifasismi kuitenkin epäonnistuu juuri siinä, missä sen realismi väittää olevansa tehokasta: estämään yhteiskunnan mahdollisen muuttumisen diktatuuriksi.
Porvarillinen demokratia on yksi vaihe pääoman vallankaappauksessa, ja sen laajeneminen 1900-luvulla vie loppuun pääoman ylivallan syventämällä yksilöiden eristyneisyyttä. Demokratia, jota on esitetty lääkkeeksi ihmisen ja yhteisön, ihmistoiminnan ja yhteiskunnan, sekä luokkien väliseen jakoon, ei ikinä pysty ratkaisemaan kaikkien aikojen jakautuneimman yhteiskunnan ongelmaa. Muotona, joka ei ikinä pysty muovaamaan sisältöään, demokratia on vain osa ongelmaa jonka se väittää ratkaisevansa. Aina kun demokratia väittää lujittavansa "yhteiskunnallista sidosta", se osallistuu sen purkamiseen. Aina kun se sutii piiloon tavaramuodon ristiriidat, se tekee sen kiristämällä verkon otetta, jonka valtio on virittänyt sosiaalisten suhteiden ylle.
Ollakseen uskottavia, antifasistien on omilla toivottoman alistuneilla käsitteilläänkin selitettävä meille, miten paikallinen demokratia sopii yhteen kolonisoivan tavaramuodon kanssa, joka tyhjentää julkisen tilan ja täyttää ostoskeskukset. Heidän on selitettävä, miten kaikkialla läsnäoleva valtio, jonka puoleen ihmiset kääntyvät etsiessään suojelusta ja apua, tämä varsinainen sosiaalisen "hyvän" tuottamisen kone, ei tee "pahaa" silloin kun räjähdysherkät ristiriidat vaativat sitä palauttamaan järjestyksen. Fasismi on valtiohirviön avointa mielistelyä ja antifasismi on sen vaivihkaisempaa puolustelua. Kamppailu demokraattisen valtion puolesta on väistämättä kamppailua valtion lujittamiseksi, ja sen sijaan että sellainen kamppailu torjuisi totalitarismin, se täysin päin vastoin lisää totalitarismin kuristusotetta yhteiskunnasta.
Rooma: 1919-1922
Fasismi menestyi maissa, joissa vallankumouksellinen hyökkäys ensimmäisen maailmansodan jälkeen kypsyi sarjaksi aseellisia kapinoita. Italiassa merkittävä osa työväenluokkaa, omine menetelmineen ja tavoitteineen, uhmasi suoraan fasismia. Tässä kamppailussa ei ollut mitään erityisen antifasistista: taistelu pääomaa vastaan ajoi työläiset ja nuoren kommunistipuolueen (perustettu Livornossa tammikuussa 1921, toimi "bordigistisen" koulukunnan johdossa) taistelemaan sekä mustapaitoja että parlamentaarisen demokratian poliisia vastaan.2
Ainutlaatuista fasismissa on se, että se antaa vastavallankumoukselle joukkopohjan ja jäljittelee vallankumousta. Fasismi tarttuu kutsuun "muuttaa imperialistinen sota sisällissodaksi" ja kääntää sen työväenliikettä vastaan. Se ilmenee kotiutettujen veteraanien reaktiona heidän palatessaan siviilielämään, jossa he eivät ole yhtään mitään. Heidät pitää yhdessä vain pelkkä kollektiivinen väkivalta, ja he haluavat tuhota kaiken minkä he kuvittelevat olevan osattomuutensa syy: kumoukselliset, kansakunnan viholliset jne. Heinäkuussa 1918 Mussolinin lehti, Il Popolo d'Italia, lisäsi otsikkoonsa "Veteraanien ja tuottajien päivälehti".
Niinpä fasismista tuli maaseudulla alusta asti poliisin auttaja, joka tukahdutti maatyöläisiä luodeilla, mutta samaan aikaan kehitti raivokasta antikapitalistista demagogiaa. Vuonna 1919 se ei ollut yhtään mitään: Milanossa marraskuun yleisissä vaaleissa se sai alle 5000 ääntä, kun sosialistit saivat 170.000. Kuitenkin se vaati monarkian, senaatin ja kaikkien aatelisarvojen lakkauttamista, äänioikeutta naisille, papiston omaisuuden takavarikointia sekä suurten maanomistajien ja industrialistien omaisuuden pakkolunastusta. Mussolini, joka taisteli työläistä vastaan "tuottajan" nimissä, ylisti vuoden 1914 Punaisen viikon muistoa (jolloin nähtiin mellakka-aaltoja etenkin Anconassa ja Napolissa), ja kiitti ammattiliittojen positiivista roolia työläisen yhdistäjänä kansakuntaan. Fasismin päämääränä oli valtion autoritaarinen palauttaminen, jotta se voisi luoda uuden valtiorakenteen, joka pystyy (toisin kuin demokratia, Mussolinin mukaan) rajoittamaan suurpääomaa ja hillitsemään tavaran logiikkaa, joka jäyti arvoja, sosiaalisia siteitä ja työtä.
Porvaristo oli vuosikymmenien ajan kiistänyt sosiaalisten ristiriitojen olemassaolon. Fasismi päin vastoin julisti niitä väkivallalla, kiistäen niiden olemassaolon luokkien välillä ja siirtäen ne kansakuntien väliseen taisteluun, kieltäytyen hyväksymästä Italian kohtaloa "proletaarisena kansakuntana". Mussolini oli arkaainen sikäli kun hän puolusti pääoman romuttamia perinteisiä arvoja, ja moderni sikäli kun hän väitti puolustavansa kansan sosiaalisia oikeuksia.
Fasistinen repressio pääsi valloilleen työväen epäonnistuttua. Tämän epäonnistumisen arkkitehteja olivat lähinnä demokratia ja tärkeimmät sen varmistavat vaihtoehdot: puolueet ja ammattiliitot, jotka voivat yksin pettää työläiset käyttämällä samanaikaisesti sekä suoria että epäsuoria menetelmiä. Fasismin valtaannousu ei ollut katutappelujen huipentuma. Italian ja Saksan prolet oli murskattu jo aiemmin sekä äänestyslipuilla että luodeilla.
Vuonna 1919, yhdistäen jo olemassa olevat elementit muihin häntä lähellä oleviin, Mussolini perusti fascinsa. Vastustaakseen pamppuja ja revolvereita, Italian ollessa räjähtämässä yht'aikaa muun Euroopan kanssa, demokratia vaati... äänestystä, josta syntyi maltillinen ja sosialistinen enemmistö.
"Innokas osallistuminen vuoden 1919 vaalihumuun tarkoitti kaikkien esteiden poistamista fasismin tieltä, joka eteni samalla kun massat tuuditettiin uneen, niiden jäädessä odottelemaan parlamentaarista välienselvittelyä (...) Voitto, 150 sosialistisen edustajan valinta, saatiin kapinallisen liikkeen ja poliittisen yleislakon perääntymisen, sekä jo saavutettujen etujen peruuttamisen kustannuksella", totesi Bordiga 40 vuotta myöhemmin.
Vuoden 1920 tehdasvaltausten aikaan valtio, suorasta hyökkäyksestä pidättäytyen, antoi työväen väsyttää itsensä. Sillä oli tukenaan CGL (enemmistösosialistinen liitto), joka kuihdutti lakot, jos ei murtanut niitä avoimesti. Valtion valvoman "työläishallinnon" vakiinnuttamisen tehtaissa hyväksyivät sekä pomot että liitot.
Aina kun fascit ilmestyivät ryöstämään Case di Popolon ["(työ)väentalo" -suom.], poliisi joko käänsi pois katseensa tai takavarikoi työläisten aseet. Tuomioistuimet kohtelivat fasceja hyvin suopeasti, ja armeija suvaitsi niiden laittomuudet, silloin kun se ei suoraan avustanut niitä. Tämä avoin mutta epävirallinen tuki muuttui puoliviralliseksi "Bonomin kiertokirjeellä". Sen jälkeen kun Ivanoe Bonomi oli Mussolinin hyväksynnällä häädetty sosialistipuolueesta 1912, siitä syystä että hän tuki Italian sotaa Libyaa vastaan, hän oli kantanut monia ministerisalkkuja ja ollut pääministerinä 1921-22. Hänen kiertokirjeensä 20. lokakuuta 1921 tarjosi Mussolinin lahtarisakkien johtoon 60,000 kotiutettua upseeria.
Mitä tekivät puolueet sillä välin? Oikeistohenkiset liberaalit eivät epäröineet muodostaa toukokuun 1921 vaaleihin "kansallista ryhmää", johon kuuluivat myös fasistit. Saman vuoden kesä-heinäkuussa PSI, vastassaan täysin häikäilemätön vastustaja, hyväksyi tyhjänpäiväisen "rauhanpalautussopimukseen", joka käytännössä ainoastaan eksytti työläisiä entisestään.
Ilmiselvän poliittisen reaktion edessä CGL julisti itsensä epäpoliittiseksi. Vaistoten, että Mussolinilla oli valta ulottuvillaan, liiton johtajat unelmoivat sanattomasta keskinäisen suvaitsemisen sopimuksesta fasistien kanssa, ja pyysivät työväestöä pysymään erossa Kommunistisen puolueen ja Kansallisen Fasistipuolueen välisestä yhteenotosta.
Ennen elokuuta 1922 fasismia ei juurikaan esiintynyt muualla kuin lähinnä pohjoisen maaseudulla, jossa se hävitti perin pohjin kaikki maatyöläisten liittotoiminnan rippeetkin. Vuonna 1919 fasistit polttivat sosialistisen päivälehden toimituksen, mutta 1920 he eivät ottaneet mitään rikkurin roolia, ja puhuivat jopa työläisten vaatimusten puolesta: Mussolini yritti kovasti seisoa lakkolaisten takana ja erottautua rettelöitsijöistä, siis kommunisteista. Kaupunkialueilla fascit olivat harvoin määräävässä asemassa. Heidän "Marssinsa Ravennaan" (syyskuussa 1921) pidettiin helposti aisoissa. Marraskuussa 1921 yleislakko Roomassa esti fasistien kongressia kokoontumasta. Toukokuussa 1922 fasistit yrittivät uudelleen, ja heidät pysäytettiin jälleen.
Kuvio oli aina suunnilleen sama. Paikallinen fasistihyökkäys sai aikaan työväenluokan vastahyökkäyksen, joka sitten hellitti (reformistisen työväenliikkeen maltillisuuspyyntöjen johdosta) heti kun taantumuksellinen paine väheni: työläiset luottivat demokraatteihin, että nämä hajottaisivat aseistetut joukkiot. Fasistiuhka vetäytyi, ryhmittyi uudelleen ja siirtyi toisaalle, ja teki itsestään ajan myötä luotettavan saman valtion silmissä, jolta joukot odottivat ratkaisua. Työläiset tunnistivat vihollisen nopeammin katukoviksen mustasta paidasta kuin poliisin tai sotilaan "normaalista" univormusta, jossa se oli verhoutunut tottumuksen, lain ja yleisen äänioikeuden sanktioimaan laillisuuteen. Työläiset olivat militantteja, käyttivät aseita ja muuttivat monet työnvälitystoimistot tai Casa di Popolot linnoituksiksi, mutta pysyivät lähes aina puolustuskannalla, käyden asemasotaa alati liikkeessä olevaa vihollista vastaan.
Heinäkuun alussa 1922 CGL julisti, kahden kolmanneksen enemmistöllä (kommunistisen vähemmistön kolmannesta vastaan), tukensa "mille tahansa hallitukselle joka takaisi perusoikeuksien palauttamisen". Samassa kuussa fasistit kiihdyttivät tosissaan yrityksiään saada jalansijaa pohjoisissa kaupungeissa...
1. elokuuta Työväen Liitto, johon kuuluivat rautatietyöläisten liitto, CGL ja anarkistinen USI, julistivat yleislakon. Laajasta menestyksestä huolimatta liitto peruutti lakon virallisesti kolmantena päivänä. Monissa kaupungeissa se kuitenkin jatkui kapinallisessa muodossa, joka saatiin hallintaan lopulta vasta poliisin ja armeijan yhteisvoimin, tukenaan laivaston tykit ja tietenkin fasistiset vahvistukset.
Kuka lannisti tämän työläisenergian? Valtio ja fascit mursivat yleislakon, mutta myös demokratia tukahdutti sitä, ja sen epäonnistuminen avasi tien kriisin fasistiselle ratkaisulle.
Se, mitä sitten seurasi, ei ollut niinkään vallankaappaus kuin vallan siirto, jolla oli takanaan laaja voimien kirjo. Il Ducen (joka itseasiassa tuli junalla) "Marssi Roomaan" oli pikemminkin pieni teatteriesitys kuin mikään voimainkoitos: fasistit esittivät valtiota vastaan hyökkäämisen liikkeet, valtio esitti itsensä puolustamisen liikkeet, ja Mussolini otti vallan. Hänen uhkavaatimuksensa 24. lokakuuta ("Me haluamme olla Valtio!") ei ollut uhkaus sisällissodasta, vaan viesti hallitsevalle luokalle siitä, että Kansallinen Fasistipuolue edusti ainoaa voimaa joka voisi palauttaa valtion auktoriteetin ja taata maan poliittisen yhtenäisyyden. Armeija olisi yhä voinut pitää hallinnassaan Roomaan kokoontuneet fasistiryhmät, jotka olivat huonosti varustettuja ja tunnetusti heikompia sotilaallisesti, ja valtio olisi voinut pitää puolensa kapinallisen paineen edessä. Peliä ei kuitenkaan pelattu sotilaallisella tasolla. Etenkin Badoglion (ylipäällikkö 1919-1921) vaikutuksesta laillinen auktoriteetti antoi periksi. Kuningas kieltäytyi julistamasta poikkeustilaa, ja 30. päivä hän pyysi Il Ducea muodostamaan uuden hallituksen.
Liberaalit - samat ihmiset, joiden varaan antifasismi laskee fasismin pysäyttämisen - liittyivät hallitukseen. Sosialisteja ja kommunisteja lukuunottamatta kaikki puolueet pyrkivät lähentymään fasistipuoluetta ja äänestivät Mussolinia: parlamentti, jossa oli vain 35 fasistiedustajaa, kannatti Mussolinin virkaan asettamista äänin 306-116. Itse Giolittikin, aikansa suuri liberaali ikoni, autoritaarinen reformisti joka oli ollut valtionpäämiehenä useaan otteeseen ennen sotaa ja uudelleen 1920-1921, mies jota hienoston ajattelijat pitävät yhä vieläkin jälkeenpäin katsottuna ainoana poliitikkona, joka pystyi vastustamaan Mussolinia, tuki häntä vuoteen 1924 asti. Demokratia ei ainoastaan luovuttanut valtaansa, vaan myös allekirjoitti diktaattorin valtuudet.
Voidaan myös lisätä, että seuraavien kuukausien aikana monet, mm. rautatietyöläisten ja merimiesten liitot julistivat itsensä "kansallisiksi", isänmaallisiksi ja siksi ystävällismielisiksi hallintoa kohtaan: ne eivät säästyneet repressiolta.
Torino: 1943
Jos Italian demokratia antoi myöten fasismille lähes kamppailuitta, niin fasismista sikisi jälleen demokratia, kun se ei enää vastannut sosiaalisten ja poliittisten voimien tasapainoa.
Vuoden 1943 jälkeen, kuten vuonna 1919, keskeinen kysymys oli miten pitää työväenluokka hallinnassa. Italiassa, enemmän kuin muissa maissa, toisen maailmansodan loppu osoittaa kansainvälisen konfliktin luokkaulottuvuuden, jota ei koskaan voi selittää yksin sotilaallisella logiikalla. Yleislakko puhkesi FIAT:illa lokakuussa 1942. Maaliskuussa 1943 lakkoaalto järisytti Torinoa ja Milanoa, ja nähtiin yrityksiä työläisneuvostojen muodostamiseksi. Vuosina 1943-45 syntyi työläisten ryhmiä, joskus kommunistipuolueesta riippumattomia, joskus "bordigisteiksi" itseään kutsuvia, usein sekä antifasistisia, punaisia että aseistautuneita. Hallinto ei enää pystynyt ylläpitämään yhteiskunnallista tasapainoa, samoin kuin Saksan liitto oli käymässä kestämättömäksi anglo-amerikkalaisten nousua vastaan, joita pidettiin joka kolkalla Länsi-Euroopan tulevina isäntinä. Puolen vaihtaminen tarkoitti tulevien voittajien kanssa liittoutumista, mutta se tarkoitti myös työläiskapinoiden ja partisaaniryhmien suuntaamista isänmaallisiin päämääriin, joilla oli myös sosiaalinen ulottuvuus. 10. heinäkuuta 1943 Liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa. 24. päivänä Mussolini huomasi joutuneensa vähemmistöön Suuressa Fasistisessa Neuvostossa äänin 19-17, ja erosi. Harvoin on diktaattorin täytynyt astua sivuun enemmistöäänillä.
Marsalkka Badoglio, joka oli ollut korkea hallintovirkailija aina siitä asti kun oli antanut tukensa Marssille Roomaan, ja joka halusi omien sanojensa mukaan estää "hallinnon romahduksen, joka johtuisi liian kauas vasemmalle menevästä heilahduksesta", muodosti hallituksen joka oli yhä fasistinen, mutta johon Il Duce ei enää kuulunut, ja kääntyi demokraattisen opposition puoleen. Demokraatit kieltäytyivät osallistumasta, ja asettivat ehdoksi kuninkaan lähtemisen. Toisen siirtymävaiheen hallituksen jälkeen Badoglio muodosti huhtikuussa 1944 kolmannen, johon kuului Kommunistisen puolueen johtaja Togliatti. Liittoutuneiden ja Kommunistipuolueen paineen alla demokraatit suostuivat hyväksymään kuninkaan (tasavalta julistettaisi kansanäänestyksellä 1946). Badaglio herätti kuitenkin liian paljon pahoja muistoja. Kesäkuussa Bonomi, joka oli 23 vuotta aiemmin määrännyt upseerit liittymään fasceihin, muodosti ensimmäisen hallituksen josta fasistit oli todella suljettu ulos. Näin Bonomi, entinen sosialisti, entinen sodanlietsoja, entinen ministeri, entinen "kansallisen blokin" (ml. fasistit) kansanedustaja, entinen hallituksen johtaja heinäkuusta 1921 helmikuuhun 1922, entinen mikä tahansa, oli kuusi kuukautta virassa antifasistina. Myöhemmin tilanne rakennettiin kolmipuoluemallin (stalinistit + sosialistit + kristillisdemokraatit) ympärille, joka piti valtaa sekä Italiassa että Ranskassa ensimmäisten sodan jälkeisten vuosien ajan.
Tämä tuolileikki, jota leikkii usein yksi ja sama poliittinen luokka, oli se kulissi, jonka takana demokratia muutti muotonsa diktatuuriksi ja takaisin. Luokkakonfliktien tasapainon ja epätasapainon vaiheet saivat aikaan sarjan poliittisia muotoja jotka pyrkivät ylläpitämään samaa valtiota, allekirjoittaen saman sisällön. Kukaan ei ollut pätevämpi sanomaan sitä ääneen kuin Espanjan kommunistinen puolue, kun se julisti, joko kyynisyyttään tai naiiviuttaan, siirryttäessä frankolaisuudesta demokraattiseen monarkiaan 1970-luvun puolivälissä:
"Espanjalainen yhteiskunta tahtoo kaiken muuttuvan niin, että valtion normaali toiminta voidaan taata, ilman kiertoteitä tai yhteiskunnallisia kouristuksia. Valtion jatkuvuus edellyttää hallinnon vaihtumista."
Volksgemeinschaft vs. gemeinwesen
Vastavallankumous kukoistaa väistämättä vallankumouksen maaperällä. "Kansanyhteisönsä" kautta kansallissosialismi väitti päässeensä eroon parlamentarismista ja porvarillisesta demokratiasta, joita vastaan työväki kapinoi vuoden 1917 jälkeen. Konservatiivinen vallankumous otti kuitenkin haltuunsa myös vanhoja antikapitalistisia suuntauksia (paluu luontoon, pako kaupungeista...), joita työväenpuolueet, äärimmäisetkin, olivat arvioineet väärin kun ne eivät suostuneet yhdistämään työväenluokan yhteisöllistä ja luokkaperustan vastaista ulottuvuutta näkemyksiinsä, ja kun ne eivät osanneet ajatella tulevaisuutta minään muuna kuin raskaan teollisuuden laajennuksena. 1800-luvun alkupuoliskolla nämä teemat olivat keskeisellä sijalla sosialistisen liikkeen ajatuksissa, ennen kuin marxismi hylkäsi ne edistyksen ja tieteen nimissä, ja ne säilyivät elossa vain anarkismissa ja joissain koulukunnissa.
Volksgemeinschaft vs. Gemeinwesen, kansanyhteisö vai ihmisyhteisö...... 1933 ei ollut ratkaiseva tappio, vaan vain tappion täyttymys. Natsismi nousi ja menestyi purkaakseen, ratkaistakseen ja lopettaakseen yhteiskunnallisen kriisin, joka oli niin syvä ettemme vieläkään täysin ymmärrä sen merkitystä. Saksa, maailman laajimman sosiaalidemokratian kehto, synnytti myös voimakkaimman, radikaalin, parlamentarismin ja ammattiyhdistysten vastaisen liikkeen, joka tavoitteli "työläisten" maailmaa, mutta pystyi vetämään puoleensa myös paljon muuta anti-porvarillista ja anti-kapitalistista kapinallisuutta. Ei ole sattumaa, että "saksalaisen vasemmiston" joukoissa oli avantgarde-taiteilijoita. Se oli oireellista hyökkäykselle "sivilisaationa" ymmärrettyä pääomaa vastaan, siten kuin Fourier sitä kritisoi. Yhteisön, yksilöllisyyden ja rattoisan 'laumaelämän' menetys, seksuaalinen köyhyys, perheen näivettyminen mutta samalla jääminen ainoaksi turvapaikaksi, vieraantuminen luonnosta, teollinen ruoka, lisääntyvä keinotekoisuus, ihmisen muuttuminen koneen jatkeeksi, kurinalaistettu aika, rahan ja teknologian yhä enemmän välittämät sosiaaliset suhteet: kaikki nämä vieraantumiset joutuivat laajalle levinneen ja monimuotoisen kritiikin liekkeihin. Vain pinnallinen vilkaisu taaksepäin näkee tämän kuohunnan pelkästään sitä väistämättä seuranneen rekuperaation3 vinkkelistä.
Vastavallankumous menestyi 1920-luvulla ainoastaan laatimalla perustan, sekä Saksassa että USA:ssa, kulutusyhteiskunnalle ja fordismille, ja vetämällä miljoonat saksalaiset, työläiset mukaanlukien, teolliseen, tavaramuotoiseen moderniteettiin. Kymmenen hataran hallinnon vuotta, kuten vuoden 1923 älytön hyperinflaatio osoittaa. Tätä seurasi vuonna 1929 valtava järistys, jossa proletariaatin sijaan itse kapitalistinen käytäntö hylkäsi edistyksen ideologian ja alati kasvavan esineiden ja merkkien kulutuksen.
Kapitalistinen moderniteetti kyseenalaistettiin kaksi kertaa kymmenessä vuodessa. Ensin sen kyseenalaistivat työläiset, sitten pääoma. Natsi-ekstremismi ja sen väkivalta riittivät tavoittamaan sen vallankumouksellisen liikkeen syvyyden, jonka kansallisosialismi kaappasi ja mitätöi. Vuosien 1919-1921 radikaalien tapaan natsismi ehdotti palkkatyöläisten yhteisöä, mutta sellaista joka olisi autoritaarinen, suljettu, kansallinen ja rotupohjainen, ja 12 vuoden ajan se onnistui tekemään proletaareista palkkatyöläisiä ja sotilaita.
Fasismi kehittyi pääomasta, mutta sellaisesta pääomasta, joka tuhosi vanhat suhteet tuottamatta uusia vakaita suhteita, jotka konsumerismi sai aikaan. Kulutushyödykkeet eivät onnistuneet synnyttämään modernia kapitalistista yhteisöä.
Berliini 1919-1933
Diktatuuri seuraa aina yhteiskunnallisten liikkeiden epäonnistumista, kun ne on ensin tainnutettu ja murhattu demokratialla, vasemmistolaisilla puolueilla ja ammattiliitoilla. Italiassa työväenluokan viimeisten epäonnistumisten ja Mussolinin valtionpäämieheksi nimittämisen väliin mahtui joitain kuukausia. Saksassa jatkuvuuden katkaisi yli kymmenen vuoden kuilu, joka sai tammikuun 30. päivän vuonna 1933 vaikuttamaan pohjimmiltaan poliittiselta tai ideologiselta ilmiöltä, ei aiemman yhteiskunnallisen järistyksen seuraukselta. Kansallissosialismin kansansuosio ja murhaava energia, jonka se päästi valloilleen, pysyvät mysteereinä, jos ei oteta huomioon kysymystä työn alistamisesta, sen kapinasta ja hallinnasta.
Saksan tappio vuonna 1918 ja keisarikunnan romahdus panivat liikkeelle työväenluokkaisen hyökkäyksen, joka oli tarpeeksi vahva ravistellakseen yhteiskunnan perustaa, mutta kyvytön kumouksellistamaan sitä. Näin ollen se nosti sosiaalidemokratian ja liitot keskeiseen rooliin poliittisen tasapainon avaimina. Niiden johtajat nousivat esiin järjestyksen miehinä, eivätkä he epäröineet kutsua apuun Freikorpsia, täysin fasistisia ryhmiä joiden joukoissa oli monia tulevia natseja, tukahduttamaan työläisten radikaalia vähemmistöä reformistisen enemmistön edun nimissä. Kommunistit, jotka olivat ensin hävinneet porvarillisen demokratian säännöille, hävisivät myös työväenluokan demokratialle: "tehdasneuvostot" luottivat perinteisiin järjestöihin eivätkä vallankumouksellisiin, jotka tuomittiin helposti anti-demokraatteina.
Tässä kriittisessä vaiheessa demokratia ja sosiaalidemokratia olivat saksalaiselle kapitalismille korvaamattomia kapinahengen nitistämiseksi äänestyskopissa, reformien saamiseksi pomoilta, ja kumouksellisten hajaannuttamiseksi.4
Toisaalta vuoden 1929 jälkeen kapitalismin täytyi karsia osa keskiluokista ja saada kuriin työläiset ja jopa porvaristokin. Poliittista pluralismia ja työläisten välittömiä etuja puolustavasta työväenliikkeestä oli tullut este. Pääoman ja työvoiman välisinä sovittelijoina työväenjärjestöt palvelevat molempien tarkoituksia, mutta yrittävät myös pysyä itsenäisinä suhteessa molempiin sekä valtioon. Sosiaalidemokratialla on merkitystä ainoastaan työnantajien ja valtion kanssa kamppailevana voimana, ei niihin sulautuneena elimenä. Sen alaa on valtavan poliittisen, kunnallisen, sosiaalisen, mutualistisen ja kulttuurisen verkoston hallinnointi. KPD oli lisäksi perustanut nopeasti oman valtakuntansa, pienemmän mutta silti laajan. Mutta kun pääomasta tulee yhä järjestäytyneempää, sillä on taipumus vetää yhteen kaikki eri juonteensa, tuoden valtiojohtoisen elementin yrityksiin, porvarillisen elementin ammattiliittojen byrokratiaan ja sosiaalisen elementin julkishallintoon. Työväenluokan reformismin paino, joka lopulta läpäisi koko valtion, ja sen olemassaolo "vastayhteiskuntana" tekivät siitä yhteiskunnallisesti konservatiivisen voiman, joka pääoman täytyi kriisissä eliminoida. Puolustaessaan palkkatyötä pääoman tekijänä, SPD ja liitot toimivat korvaamattomassa anti-kommunistisessa roolissa 1918-1921, mutta tämä sama tehtävä johti heidät myöhemmin asettamaan palkkatyövoiman edun kaiken muun edelle, haitaten pääoman uudelleenjärjestäytymistä kokonaisuudessaan.
Vakaa porvarillinen valtio olisi yrittänyt ratkaista tämän ongelman ammattiliittojen vastaisella lainsäädännöllä, kaappaamalla "työläislinnakkeen" ja usuttamalla keskiluokat moderniteetin nimissä proletaarien arkaismia vastaan, kuten Thatcherin Englanti teki paljon myöhemmin. Tällainen hyökkäys edellyttää, että pääoma on suhteellisen yhtenäinen muutaman hallitsevan ryhmän alaisuudessa. Mutta vuonna 1930 Saksan porvaristo oli syvästi jakautunut, keskiluokat olivat romahtaneet ja kansallisvaltio oli raunioina.
Moderni demokratia edustaa ja sovittaa toisilleen vihamielisiä etuja niin pitkälle kuin mahdollista, joko neuvottelemalla tai pakottamalla. Loputtomat parlamentaariset kriisit ja todellinen tai kuviteltu vehkeily (joiden näyttämönä Saksa toimi viimeisen sosialistisen valtakunnankanslerin suistuttua vallasta 1930) demokratiassa ovat varma merkki pitkäaikaisesta epäjärjestyksestä hallitsevissa piireissä. 1930-luvun alussa kriisi sai porvariston heittelehtimään keskenään sovittamattomien yhteiskunnallisten ja geopoliittisten strategioiden välillä: joko työväenliikkeen syvempi integrointi tai sen tuhoaminen; kansainvälinen kauppa ja pasifismi tai sotilaalliselle laajentumiselle perustan luova autarkia. Ratkaisu ei välttämättä merkinnyt mitään Hitleriä, mutta se kyllä edellytti voiman ja väkivallan keskittämistä keskushallinnon käsiin. Kun keskusta-reformistinen kompromissi oli kuluttanut itsensä loppuun, ainoa jäljellä oleva vaihtoehto oli valtiojohtoinen, protektionistinen ja tukahduttava.
Tällainen ohjelma edellytti sosiaalidemokratian purkamista väkivalloin. Sosiaalidemokratia oli työläiset kesyttäessään saanut laajaa vaikutusvaltaa, muttei kuitenkaan pystynyt yhdistämään koko Saksaa taakseen. Tämä yhdistäminen oli natsismin tehtävä, joka onnistui vetoamaan kaikkiin luokkiin työttömistä aina teollisuuspomoihin asti. Tämä onnistui kansankiihotuksella, joka vei voiton jopa porvarillisten poliitikkojen vastaavasta, sekä antisemitismillä, jonka tarkoitus oli rakentaa yhteenkuuluvuutta ulossulkemisen avulla.
Miten työväenpuolueet olisivat voineet estää sellaisen muukalaiskammoisen ja rasistisen hulluuden, kun ne olivat itse niin usein kulkeneet nationalismin seurassa? SPD:lle tämä oli ollut selvää vuosisadan vaihteesta asti, ilmiselvää vuonna 1914, ja allekirjoitettu verellä vuoden 1919 sopimuksessa Freikorpsin kanssa, jotka oli valettu pitkälti samaan soturimuottiin kuin aikalaisensa fascit.
Sitä paitsi sosialistit eivät olleet olleet vastustuskykyisiä antisemitismille. M. Berlaun The German Social-Democratic Party 1914-1921 (New York, 1949) kuvaa miten monet SPD:n tai liittojen johtajat, ja jopa arvostettu Neue Zeit pauhasivat avoimesti "vieraita" (siis puolalaisia ja venäläisiä) juutalaisia vastaan. Maaliskuussa 1920 Berliinin poliisi (sosialistien alaisuudessa) ratsasi juutalaiskorttelit ja lähetti noin 1000 ihmistä keskitysleiriin. Kaikki vapautettiin myöhemmin, mutta työväenliike oli osaltaan levittämässä antisemitismiä.
KPD ei puolestaan ollut epäröinyt liittoutua nationalistien kanssa Ranskan tekemää Ruhrin miehitystä vastaan 1923. Yksikään Kominternin teoreetikko ei vastustanut Radekia, kun tämä totesi että "vain työväenluokka voi pelastaa kansakunnan". KPD:n johtaja Thalheimer teki selväksi, että puolueen pitäisi taistella Saksan porvariston rinnalla, joka näytteli "objektiivisesti vallankumouksellista roolia ulkopolitiikassaan". Myöhemmin, vuoden 1930 tienoilla KPD vaati "kansallista ja yhteiskunnallista vapautta" ja arvosteli fasismia "kansakunnan pettäjäksi". Saksan stalinistit puhuivat niin yleisesti "kansallisesta vallankumouksesta", että se innoitti Trotskia kirjoittamaan 1931 pamfletin Against National Communism!.
Tammikuussa 1933 arpa heitettiin. Kukaan ei voi kiistää sitä, että Weimarin tasavalta antautui Hitlerille avosylin. Sekä oikeisto että keskusta olivat alkaneet pitää häntä mahdollisena ratkaisuna maan ohjaamiseksi pois umpikujasta, tai väliaikaisena pienempänä pahana. "Suurpääoma", joka suhtautui pidättyväisesti kaikkeen hallitsemattomaan kuohuntaan, ei ollut siihen asti ollut sen auliimpi NSDAP:ta kuin mitään muitakaan nationalistisia ja oikeistolaisia ryhmiä kohtaan. Vasta marraskuussa 1932 Schacht, porvariston läheinen neuvonantaja, sai bisnespiirit vakuuttuneeksi tuen antamisesta Hitlerille (jonka kannatus vaaleissa oli kaiken lisäksi lähtenyt pieneen laskuun) koska hän näki Hitlerissä voiman, joka pystyisi yhdistämään valtion ja yhteiskunnan. Se, että teollisuuspamput eivät osanneet ennakoida seurauksia, jotka johtivat sotaan ja sitten tappioon, on eri asia, eivätkä he joka tapauksessa niittäneet mainetta ainakaan osallistumisestaan salaiseen vastarintaan hallintoa kohtaan.
30. tammikuuta 1933 Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi täysin laillisessa järjestyksessä. Hindenburg oli itse valittu presidentiksi perustuslaillisesti vuotta aiemmin, ja hänen valintaansa olivat kannattaneet sosialistit, jotka näkivät hänessä turvan... Hitleriä vastaan. Natsit olivat vähemmistössä ensimmäisessä NSDAP:n johtajan muodostamassa hallituksessa.
Seuraavina viikkoina naamiot riisuttiin: työväenluokan militantteja etsittiin ja jahdattiin, heidän toimistonsa suljettiin ja terrorin valtakausi käynnistettiin. Maaliskuun vaaleissa 1933, joita varjostivat sekä SA-joukkojen että poliisin väkivalta, valittiin 288 NSDAP:n edustajaa Valtiopäiville (kun KPD säilytti yhä 80 ja SPD 120).
Naiivimmat ihmiset saattaisivat olla yllättyneitä siitä miten säyseästi repressiivinen koneisto siirtyy diktaattorien valtaan, mutta valtiokoneisto tottelee aina sitä komentavaa auktoriteettia. Eivätkö uudet johtajat olleet aivan laillisia? Eivätkö korkea-arvoiset juristit laatineet säädöksiään maan korkeimpien lakien mukaisesti? Jos "demokraattisessa valtiossa" - ja Weimar oli sellainen - on konflikti sen kahden siiven välillä, niin voittajaksi ei nouse demokratia. Jos "lakiin perustuvassa yhteiskunnassa" - ja Weimar oli myös sellainen - on ristiriita, täytyy lain taipua palvelemaan valtiota, eikä koskaan toisin päin.
Mitä tekivät demokraatit näiden muutamien kuukausien aikana? Oikealla olevat hyväksyivät uuden järjestelyn. Zentrum, keskustan katolinen puolue, jonka äänisaalis oli jopa kasvanut maaliskuun 1933 vaaleissa, äänesti Hitlerille neljäksi vuodeksi myönnettyjen täysien poikkeustilavaltuuksien puolesta, joista tuli natsidiktatuurin laillinen perusta.
Sosialistit puolestaan yrittivät välttää KPD:n kohtalon, joka oli julistettu laittomaksi 28. helmikuuta Reichstagin tulipalon jälkeen. 30. maaliskuuta 1933 he lähtivät toisesta internationaalista todistaakseen saksalais-kansallisen luonteensa. 17. toukokuuta heidän parlamenttiryhmänsä äänesti tukevansa Hitlerin ulkopolitiikkaa.
22. kesäkuuta SPD hajotettiin "kansan ja valtion vihollisena". Pari viikkoa myöhemmin Zentrum pakotettiin hajottamaan itsensä.
Ammattiliitot seurasivat Italian CGL:n jalanjäljissä, ja toivoivat pelastavansa sen minkä pystyvät väittämällä olevansa epäpoliittisia. Vuonna 1932 liittojen johtajat olivat julistaneet olevansa riippumattomia kaikista puolueista ja välinpitämättömiä valtiomuotoa kohtaan. Tämä ei estänyt heitä etsimästä sopua Schleicherin kanssa, joka oli kansleri marraskuusta 1932 tammikuuhun 1933, ja joka etsi kannatuspohjaa ja jotain uskottavaa työläismyönteistä demagogiaa. Kun natsit olivat muodostaneet hallituksen, uskottelivat liittojen johtajat itselleen, että jos he tunnustavat kansallissosialismin, jättäisi hallinto heille jonkin verran tilaa. Tämä strategia huipentui farssiin, jossa liittojen jäsenet marssivat hakaristin alla vappuna 1933, joka oli saanut uudeksi nimekseen "saksalaisen työn juhla". Se oli turha yritys. Seuraavina päivinä natsit lakkauttivat liitot ja pidättivät niiden militantit.
Työväenluokan byrokratia, joka oli koulutettu hillitsemään massat ja neuvottelemaan heidän nimissään, tai sen epäonnistuessa tukahduttamaan ne, kävi yhä viimeistä sotaansa. Työväenbyrokraatteja vastaan ei hyökätty siksi, että he eivät olisi olleet tarpeeksi isänmaallisia. Porvaristoa eivät häirinneet byrokraattien katteettomat lupaukset vanhalle vuotta 1914 edeltäneelle internationalismille, vaan pikemminkin sellaisten ammattiliittojen olemassaolo, jotka, vaikka olisivat olleet kuinka nöyristeleviä tahansa, säilyttivät tietyn itsenäisyyden aikana, jolloin jopa luokkayhteistyön instituutio kävi tarpeettomaksi jos valtio ei kontrolloinut sitä täydellisesti.