Barcelona: 1936
Italiassa ja Saksassa fasismi otti valtion haltuunsa laillisin keinoin. Demokratia antautui diktatuurille, tai vielä pahempaa, otti diktatuurin avosylin vastaan. Mutta entä Espanja? Oliko se poikkeustapaus jossa toimittiin päättäväisesti, mutta koettiin silti murheellinen tappio? Kaukana siitä! Espanja oli demokratian ja fasismin välisen aseellisen yhteenoton äärimmäinen tapaus, jossa kamppailu säilyi luonteeltaan yhä samana taistona, niin että vastakkain oli kapitalistisen kehityksen kaksi muotoa, kapitalistisen valtion kaksi poliittista muotoa, kaksi valtiorakennetta jotka taistelivat oikeutuksestaan samassa maassa.
Vastalause!!
"Mielestäsi siis Franco ja työväenluokan miliisi ovat yksi ja sama asia? Suurmaanomistajat ja maita kollektivisoivat köyhät maalaiset kuuluvat samaan leiriin?!"
Ensinnäkin yhteenotto tapahtui ainoastaan, koska työläiset nousivat fasismia vastaan. Kaikki liikkeen sisäiset ristiriitaisuudet kävivät ilmi jo sen ensimmäisinä viikkoina: kiistämätön luokkasota muuttui kapitalistiseksi sisällissodaksi (vaikka ei tietysti ollutkaan mitään roolijakoa, jonka mukaan kaksi porvarillista ryhmittymää olisivat järjestelleet jokaisen tapahtuman: historia ei ole näytelmä).5
Luokkiin jaetun yhteiskunnan dynamiikan muovaa viime kädessä tarve yhdistää nuo luokat. Kun tavallisen kansan räjähdys yhdistyy hallitsevien ryhmien epäjärjestykseen, kuten tapahtui Espanjassa, tulee yhteiskunnallisesta kriisistä valtion kriisi. Mussolini ja Hitler menestyivät maissa, joiden kansallisvaltiot olivat heikot ja vasta äskettäin yhdentyneet, ja joissa oli vahvoja paikallisia suuntauksia. Espanjassa valtio oli aina renessanssista modernin alkuun asti koloniaalinen asemahti kaupallisessa yhteiskunnassa, jonka se lopulta romutti, tukehduttaen maareformin, yhden teollisuuden laajenemisen edellytyksistä. Itseasiassa Espanjan teollistumisen täytyi tapahtua monopolien, julkisten varojen kavaltamisen ja loisimisen kautta.
Tässä ei ole tilaa tehdä yhteenvetoa siitä 1800-luvun hullusta tilkkutäkistä, jonka muodostivat lukemattomat reformit ja liberaalit umpikujat, hallitsijasukujen kuppikunnat, karlistiset sodat, hallitusten ja puolueiden tragikoominen sarja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, sekä kapinoiden ja tukahduttamisen kierre, joka seurasi Tasavallan perustamista 1931. Kaiken tämän humun takana oli nousevan porvariston heikkous, joka oli ahtaalla, kun sen piti yhtäältä kilpailla maanomistajien oligarkian kanssa ja toisaalta pitää ehdottomasti aisoissa maalaisrahvaan ja työläisten kapinat. Vuonna 1936 maakysymystä ei oltu ratkaistu; toisin kuin Ranskassa vuoden 1789 jälkeen, Espanjan papiston maiden myynti 1800-luvun puolivälissä johti suurtilallisen porvariston vahvistumiseen. Jopa vuoden 1931 jälkeisinä vuosina Maareformi-instituutti käytti vain kolmanneksen käytössään olleista varoista suurtilojen ostamiseen. Vuosien 1936-1939 palo ei olisi koskaan päätynyt sellaisiin poliittisiin äärimmäisyyksiin - kuten siihen, että valtio räjähti kahteen puoleen, jotka kävivät kolmivuotisen sisällissodan - ilman järistyksiä, jotka olivat tehneet nousuaan yhteiskunnan syvyyksistä kokonaisen vuosisadan ajan.
Espanjassa ei ollut suurta keskusta-vasemmistolaista porvarillista puoluetta, kuten "Parti Radical" Ranskassa, joka oli politiikan vetovoimainen keskus yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Ennen heinäkuuta 1936 Espanjan sosiaalidemokratia säilytti paljon militantimman asenteen maassa, jossa palkkatyöläiset valtasivat usein maata, jossa lakot rehottivat, jossa Madridin raitiovaunutyöläiset yrittivät hallita itse työpaikkaansa, ja jossa väkijoukot ryntäsivät vankiloihin vapauttamaan osan 30.000:sta poliittisesta vangista. Kuten eräs sosialistijohtaja totesi:
"Demokraattisen tasavallan vakiinnuttamisen mahdollisuudet maassamme pienenevät päivä päivältä. Vaalit ovat vain muunnelma sisällissodasta." (Voisi lisätä: muunnelma siitä, miten pitää se loitolla.)
Kesällä 1936 oli avoin salaisuus, että sotilasvallankaappaus oli tulossa. Annettuaan kapinallisille ensin kaikki mahdollisuudet valmistautua, oli helmikuussa vaaleilla valittu Kansanrintama valmis neuvottelemaan ja ehkäpä jopa antautumaan. Poliitikot olisivat tehneet rauhansa kapinallisten kanssa, kuten he olivat tehneet Primo de Riveran diktatuurin aikana (1923-1931), jota tukivat huomattavat sosialistit (Caballero oli palvellut sitä tekninsenä neuvonantajana, ennen kuin hänestä tuli työvoimaministeri vuonna 1931 ja sitten tasavallan hallituksen pääministeri syyskuusta 1936 toukokuuhun 1937). Ja eihän kenraali, joka oli totellut tasavallan määräyksiä kaksi vuotta aiemmin ja murskannut Asturian kapinan - Franco - voinut olla kovinkaan paha.
Mutta työväki nousi, esti kaappauksen puolessa maata ja pysyi aseissa. Niin tehdessään työläiset taistelivat selvästikin fasismia vastaan, mutta he eivät toimineet antifasisteina, koska heidän toimintansa kohdistui sekä Francoa että demokraattista valtiota vastaan, joka järkkyi enemmän kansanjoukkojen oma-aloitteisuuden kuin armeijan kapinan vuoksi. Kolme pääministeriä tuli ja meni yhdessä vuorokaudessa ennen kuin kansan aseistaminen hyväksyttiin tapahtuneena tosiasiana.
Jälleen kerran kapinan kehittyminen osoitti, ettei kysymys väkivallasta ole ensisijaisesti tekninen. Voitto ei tule sille osapuolelle, jolla on aseellinen etulyöntiasema (armeija) tai suuremmat lukumäärät (kansa), vaan ennemminkin sille, joka rohkenee ottaa aloitteen. Siellä missä työläiset luottivat valtioon, pysyi valtio passiivisena tai lupasi kuun taivaalta, kuten kävi Zaragozassa. Kun heidän kamppailunsa oli keskittynyttä ja iskevää (kuten Malagassa), työläiset voittavat; jos siitä puuttui tarmo, se hukkui vereen (20.000 kuoli Sevillassa).
Niinpä Espanjan sisällissota alkoi aidolla kapinalla, mutta tämä luonnehdinta on epätäydellinen. Se pitää paikkansa vain alkuhetken osalta: se oli todellinen työläisten kansannousu. Kukistettuaan taantumuksen voimat monissa kaupungeissa, työläisillä oli valta. Mutta mitä he aikoivat tehdä sillä? Pitäisikö heidän antaa se takaisin tasavaltalaiselle valtiolle, vai pitäisikö heidän käyttää sitä edetäkseen pidemmälle kommunistiseen suuntaan?
Heti kapinan jälkeen muodostetussa Antifasististen miliisien keskuskomiteassa oli delegaatteja CNT:stä, FAI:sta, UGT:stä (sosialistinen ammattiliitto), POUM:ista, PSUC:sta (Katalonian Kommunistisen puolueen ja sosialistien tuoreen yhteenliittymisen tulos), ja neljä edustajaa Generalitatista, Katalonian alueellisesta hallituksesta. Miliisien keskuskomitea oli työväenliikkeen ja valtion todella yhdistävä silta. Lisäksi Generalitatin puolustusministeriön turvallisuusneuvoston ja yleisen järjestyksen komissaarin jne. läsnäolo vähintäänkin sitoi sen puolustusministeriöön, ellei tehnyt siitä ministeriön osaa. Niinpä Miliisien keskuskomitea alkoi pian purkautua.
Autonomiansa luovuttaessaan useimmat työläiset uskoivat tietenkin pitävänsä todellista valtaa omissa käsissään, ja antavansa poliitikoille vain pinnallisen auktoriteetin, johon he eivät luottaneet, ja jota he voisivat hallita ja ohjata suotuisaan suuntaan. Olivathan he kuitenkin aseistautuneita?
Tämä oli kohtalokas virhe. Kysymys ei kuulu: kellä on aseet? Vaan paremminkin: mitä tekevät ihmiset, joilla on aseet? 10,000 tai 100,000 hampaisiin asti aseistautunutta työläistä eivät ole yhtään mitään, jos he luottavat mihinkään muuhun kuin omaan voimaansa muuttaa maailmaa. Muuten se valta, jonka auktoriteetin he tunnustavat, ottaa seuraavana päivänä, seuraavassa kuussa tai seuraavana vuonna pois ne aseet, joita he eivät onnistuneet käyttämään sitä vastaan.
"Itse asiassa Espanjassa käytävä taistelu "laillisen" hallituksen ja "kapinallisvoimien" välillä ei ole millään muotoa taistelu ihanteiden puolesta, vaan tiettyjen porvarilliseen Tasavaltaan linnoittautuneiden kapitalististen ryhmien ja toisten kapitalististen ryhmien välinen kamppailu (...) Espanjan hallitus ei periaatteiltaan eroa mitenkään verisestä Lerouxin hallinnosta, joka murhasi tuhansia espanjalaisia työläisiä 1934 (...) Espanjan työläisiä sorretaan nyt heidän omissa käsissään olevilla aseilla!" (Proletariër, raatikommunistisen6 ryhmän julkaisu Haagissa 27. heinäkuuta 1936)
Kapinalliset eivät ottaneet kumotakseen laillista hallitusta, toisin sanoen valtiota siinä muodossa kuin se silloin oli, ja kaikki heidän myöhempi toimintansa tapahtui sen suojeluksessa. "Vallankumous oli alkanut, muttei koskaan vakiintunut", kuten Orwell kirjoitti. Tämä on se seikka, mikä ennen kaikkea vaikutti sekä Francon vastaisen aseellisen taistelun kulkuun, joka jäi yhä pahemmin alakynteen, että kollektivisointien ja sosialisointien näännyttämiseen ja väkivaltaiseen tuhoamiseen, jota molemmat leirit harjoittivat. Kesän 1936 jälkeen todellista valtaa Espanjassa käytti valtio, eivät järjestöt, liitot, kollektiivit, komiteat jne. Vaikka Nin, POUM:in johtaja, oli oikeusministeriön neuvonantaja, "ei POUM onnistunut missään vaikuttamaan millään tavalla poliisin toimintaan", kuten eräs kyseisen puolueen puolustaja myönsi.7 Vaikka työläismiliisit olivat todellakin Tasavaltalaisen armeijan parhaimmistoa ja maksoivat raskaan hinnan taisteluissa, ei niillä ollut mitään painoarvoa ylimmän sotilasjohdon päätöksissä, joka yhdisti niitä tasaisesti vakinaisen armeijan yksiköihin (tämä prosessi vietiin loppuun vuoden 1937 alkuun mennessä), ja ennemmin näännytti ne kuin suvaitsi niiden autonomiaa. Mitä tulee vaikutusvaltaiseen CNT:hen, se väistyi Kommunistipuolueen tieltä, joka oli ollut hyvin heikko ennen heinäkuuta 1936 (vain 14 vaaleilla valittua edustajaa Kansanrintaman kamarissa helmikuussa 1936, verrattuna 85 sosialistiin), mutta joka pystyi hivuttamaan itsensä osaksi valtiokoneistoa ja kääntämään valtion yhä enemmän omaksi edukseen radikaaleja ja etenkin CNT:n militantteja vastaan. Kysymys kuului: kuka oli tilanteen herra? Ja vastaus oli: valtio käyttää valtaansa salakavalasti ja raa'asti silloin kun sen täytyy.
Jos tasavaltalainen porvaristo ja stalinistit menettivät kallista aikaa hajottaessaan maalaiskommuuneja, riisuessaan aseista POUM:in miliisejä ja jahdatessaan trotskilaisia "sabotöörejä" ja muita "Hitlerin agentteja" juuri sillä hetkellä kun antifasismin piti pistää kaikkensa peliin taistelussa Francoa vastaan, niin se ei johtunut siitä että he olisivat olleet itsetuhoisia. Valtiolle ja Kommunistipuolueelle (josta oli armeijan ja poliisin kautta tulossa valtion selkäranka) nämä operaatiot eivät olleet ajanhukkaa. PSUC:n johtajan väitetään sanoneen: "Ennen kuin valtaamme Zaragozan, meidän on vallattava Barcelona". Heidän tärkein tavoitteensa ei koskaan ollut Francon murskaaminen, vaan massojen pitäminen hallinnassaan, koska sitä varten valtiot ovat olemassa, ja juuri niin stalinismi nousi valtaan. Barcelona otettiin työläisiltä. Zaragoza jäi fasistien käsiin.
Barcelona: toukokuu 1937
3. toukokuuta poliisi yritti vallata puhelinkeskuksen, joka oli anarkisti- (ja sosialisti)työläisten hallinnassa. Katalonian metropoliksessa, vallankumouksen sydämessä ja symbolissa, laillinen esivalta pani kaikkensa peliin riisuakseen aseista kaiken mikä oli vielä elävää, spontaania ja anti-porvarillista. Paikallinen poliisi oli kaiken lisäksi PSUC:n käsissä. Avoimen vihamielisen voiman kohdatessaan työläiset käsittivät viimein, ettei tämä voima ollut heidän omansa, että kymmenen kuukautta aiemmin he olivat antaneet sille lahjana oman kapinansa, ja että heidän kapinansa oli käännetty heitä itseään vastaan. Vastauksena valtion valtapyrkimyksiin halvaannutti yleislakko Barcelonan. Se oli liian myöhäistä. Työläiset pystyivät vielä nousemaan valtiota (tällä kertaa sen demokraattista muotoa) vastaan, mutta he eivät enää kyenneet ajamaan kamppailuaan avoimen murroksen pisteeseen.
Kuten aina, "sosiaalinen" kysymys oli sotilaallista merkittävämpi. Laillinen esivalta ei voinut määrätä katutaisteluissa. Muutaman tunnin kuluttua vallitsi kaupunkisissisodan sijaan asemasota, kerrostalo kerrostaloa vastaan. Se oli puolustusasemiin lukkiutunut pattitilanne jossa kukaan ei voinut voittaa, koska kukaan ei hyökännyt. Poliisin hyökkäyksen jämähdettyä aloilleen se ei vaarantanut joukkojaan hyökkäyksissä anarkistien pitämiin rakennuksiin. Yleisesti ottaen Kommunistipuolue ja valtio pitivät hallussaan kaupungin keskustaa, kun taas CNT ja POUM pitivät työläiskaupunginosia.
Status quo voitti lopulta poliittisin keinoin. Massat luottivat kahteen hyökkäyksen kohteena olevaan järjestöön, kun taas nämä, pelätessään vieraannuttavansa valtion, saivat ihmiset palaamaan töihin (vaikkakaan eivät aivan vaikeuksitta) ja purkivat siten ainoan voiman joka olisi voinut pelastaa ne poliittisesti ja... "fyysisesti". Heti kun lakko oli päättynyt, hallitus, tietäen tilanteen olevan siitä alkaen hallinnassaan, toi kaupunkiin 6.000 rynnäkkökaartilaista, poliisin eliittijoukkoja. Hyväksyessään POUM:in ja CNT:n "edustuksellisten organisaatioiden" toimimisen välittäjinä sekä niiden kehotukset maltillisuuteen, antautuivat samat ihmisjoukot, jotka olivat kukistaneet fasistisen armeijan heinäkuussa 1936, tasavallan poliisille taisteluitta toukokuussa 1937.
Siinä vaiheessa repressio saattoi alkaa. Tarvittiin vain pari viikkoa POUM:in laittomaksi julistamiseen, sen johtajien pidättämiseen, heidän tappamiseensa laillisesti tai muuten, ja Ninistä eroon pääsemiseen. Perustettiin NKVD:n ja Kominternin salaisen koneiston organisoima rinnakkainen poliisivoima, joka oli vastuussa ainoastaan Moskovalle. Kuka tahansa, joka osoitti vähäisintäkään vastustusta Tasavaltaista valtiota ja sen tärkeintä liittolaista Neuvostoliittoa kohtaan, voitiin leimata "fasistiksi" ja jahdata sellaisena. Kaikkialla maailmassa hyvää tarkoittavien kaunosielujen armeija toisti herjauksia, jotkut tietämättömyyttään, toiset oman etunsa tähden, mutta joka ikinen heistä varmoina siitä ettei mikään tuomio olisi liioiteltu, kun fasismi oli liikkeellä.
POUM:ia vastaan irti päästetty raivo ei ollut harhalyönti. Vastustaessaan Moskovan oikeudenkäyntejä POUM tuomitsi itsensä stalinismin tuhoamaksi - stalinismin, joka kävi kilpailijoidensa kanssa armotonta maailmanlaajuisesta kamppailua massojen hallinnasta. Tuohon aikaan paitsi Kommunistisen puolueen kumppanit, niin myös monet poliittiset puolueet, juristit, toimittajat ja jopa Ranskan Ihmisoikeuksien liitto astuivat esiin vakuuttelemaan syytettyjen syyllisyyttä. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin valtavirran ideologia pitää näitä oikeudenkäyntejä osoituksena Kremlin mielipuolisesta vallanhalusta. Ikään kuin stalinismin rikoksilla ei olisi mitään tekemistä antifasismin kanssa! Antifasistinen järjenjuoksu asettuu aina kaikkein maltillisimpien voimien rinnalle ja kääntyy aina kaikkein radikaaleimpia vastaan.
Puhtaan poliittisella tasolla vuoden 1937 toukokuu johti johonkin, mitä ei vielä pari kuukautta aiemmin oltaisi voitu kuvitellakaan: Caballeroakin oikeistolaisempi sosialisti, Negrin, johtamassa hallitusta, joka oli ankarasti lain ja järjestyksen asialla ja muunmuassa tukahdutti työläisiä avoimesti. Orwell - joka lähes menetti henkensä näissä tapahtumissa - käsitti että sota "demokratian puolesta" oli selvästikin ohi:
"Se tarkoitti, että yleinen liike oli jatkossa jonkinlaisen fasismin suuntaan (...)"
Jäljelle jäi kahden fasismin välinen yhteenotto, Orwell kirjoitti, sillä erolla että toinen oli vähemmän epäinhimillinen kuin kilpakumppaninsa: siksi hän piti kiinni tarpeesta välttää "Hitlerin ja Francon paljaampi ja kehittyneempi fasismi".8 Siitä eteenpäin ainoa asia oli taistella vähemmän pahan fasismin puolesta kilpailevaa fasismia vastaan...
Sota syö vallankumouksen9
Voima ei tule sen enempää aseenpiipusta kuin vaaliuurniltakaan. Mikään vallankumous ei ole rauhanomainen, mutta sen "sotilaallinen" ulottuvuus ei koskaan ole keskeinen. Kysymys ei ole siitä, päättävätkö prolet lopulta murtautua asevarastoihin, vaan siitä, päästävätkö he irti sen mitä he ovat: kauppatavaraksi muutettuja olentoja, jotka eivät enää voi eivätkä enää halua olla kauppatavaraa, ja joiden kapina kumoaa kapitalismin logiikan. Barrikadit ja konekiväärit nousevat tästä "aseesta". Mitä syvempi ja laajempi on muutos sosiaalisessa elämässä, sitä vähemmän aseita tarvitaan ja sitä vähemmän tulee ihmistappioita. Kommunistinen vallankumous ei koskaan muistuta teurastusta: tämä ei johdu mistään väkivallattomuuden periaatteesta, vaan siitä että vallankumous kumouksellistaa (sotilaat mukaanluettuna) enemmän kuin varsinaisesti tuhoaa.
Jos kuvitellaan työväenrintama asettumassa porvarillista rintamaa vastaan, niin hahmotetaan proletariaatti porvarillisin käsittein, poliittisen vallankumouksen tai sodan mallin mukaisesti (vallan ottaminen joiltain, heidän alueensa miehittäminen). Näin tuodaan takaisin kuvaan kaikki se, minkä kapinan hetki oli hukuttanut alleen: hierarkia, spesialistien arvostus, sellaisen tiedon arvostus joka Tietää, ja teknologian arvostus ratkaisuna ongelmiin, lyhyesti sanottuna kaikki mikä tekee tavallisesta rahvaan ihmisestä mitättömän. Espanjassa vallankumous haihtui vuoden 1936 luhistumisen jälkeen sotaponnisteluihin ja eräänlaiseen valtioille tyypilliseen taisteluun: rintamasotaan. Pian työväenluokkaisesta "miliisistä" kehittyi "sotilas".
"Kolonnia" muodostaneet työläiset lähtivät Barcelonasta kukistamaan fasisteja muissa kaupungeissa, alkaen Zaragozasta. Vallankumouksen vieminen alueille, jotka eivät olleet tasavaltalaisten hallinnassa, olisi kuitenkin tarkoittanut vallankumouksen loppuunviemistä myös tasavaltalaisilla alueilla. Mutta edes Durruti ei näyttänyt käsittävän, että valtio oli kaikkialla yhä koskematon. Hänen kolonnansa (jonka jäsenistä 70% oli anarkisteja) laajensi edetessään kollektivisointeja: miliisit auttoivat maalaisrahvasta ja levittivät vallankumouksellisia ajatuksia. Mutta vaikka Durruti miten julisti, että "nämä miliisit eivät koskaan tule puolustamaan porvaristoa", eivät ne myöskään hyökänneet sitä vastaan. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän piti puheen, joka lähetettiin 4. marraskuuta 1936:
"Rintamalla ja taisteluhaudoissa vallitsee vain yksi aate ja yksi päämäärä - fasismin tuhoaminen.
"Vetoamme Katalonian kansaan, jotta se lopettaisi kaikki keskinäiset konfliktinsa ja vehkeilynsä, unohtaisi kaiken kateellisuuden ja politiikan ja ajattelisi vain sotaa. Poliitikot vain juonittelevat turvatakseen itselleen miellyttävän elämän. Tämä epämääräinen taito täytyy korvata työn taidolla. Katalonian kansan täytyy olla rintamalla taistelevien veljiensä arvoinen. Jos Katalonian työläiset ovat ottaneet harteilleen äärimmäisen koettelemuksen, taistelun eri rintamilla, niin myös kylissä ja kaupungeissa asuvien täytyy nousta liikekannalle tekemään oman osansa. Sankarilliset miliisimme, valmiina uhraamaan henkensä taistelukentällä, haluavat olla varmoja siitä ketkä ovat heidän takanaan. Heistä tuntuu, ettei palkankorotuksen tai työpäivän lyhennyksen puuttumisen pitäisi estää ketään täyttämästä velvollisuuttaan. Tänä päivänä kaikkien uurastajien, ja etenkin CNT:läisten, täytyy olla valmiita korkeimpiin uhrauksiin. Sillä vain siten voimme toivoa voittavamme fasismin.
"Osoitan puheeni kaikille järjestöille, pyytäen niitä hautaamaan konfliktinsa ja kaunansa. (...)
"Miliisit on määrätty militarisoitaviksi. Jos tämä on tehty meidän pelottelemiseksemme, meidän pakottamiseksi rautaiseen kuriin, niin tämä on väärä menettelytapa. Me haastamme tämän asetuksen antaneet tulemaan rintamalle ja todistamaan omin silmin moraalimme ja kurimme, ja vertaamaan sitä takalinjojen moraaliin ja kuriin. Emme hyväksy saneltua kuria. Me täytämme velvollisuutemme. Tulkaa rintamalle näkemään organisaatiomme! Me tulemme myöhemmin Barcelonaan tarkastamaan teidän kurinne, teidän organisaationne ja teidän kontrollinne!
"Rintamalla ei ole kaaosta, ei kurittomuutta. Meillä kaikilla on vahva vastuuntunne. Tiedämme mitä olette uskoneet käsiimme. Voitta nukkua rauhassa. Mutta muistakaa, että olemme jättäneet Barcelonan teidän käsiinne. Vaadimme vastuullisuutta ja kurinalaisuutta myös teiltä. Osoittakaamme kykymme estää uusien erojen luominen sen jälkeen kun sotamme fasismia vastaan on päättynyt. Ne, jotka haluavat oman liikkeensä olevan kaikkein vahvin, työskentelevät väärään suuntaan. Tyranniaa vastaan on vain yksi mahdollinen rintama, yksi organisaatio ja vain yhdenlainen kuri." (Boletin de Informacion, CNT/AIT/FAI, Via Layetana, 32 y 34, Barcelona, 11. marraskuuta 1936)
Kuulijat saattaisivat ajatella että vallankumous olisi jo tapahtunut, poliittisesti ja sosiaalisesti, ja tarvitsisi vain sotilaallisen viimeistelynsä: fasistien murskaamisen. Durrutissa ja hänen tovereissaan ruumiillistui energia, joka ei ollut odottanut vuotta 1936 hyökyäkseen yli olemassaolevan maailman. Mutta kaikki maailman taistelutahtokaan ei riitä, kun työläiset suuntaavat kaikki iskunsa valtion yhtä tiettyä muotoa vastaan, eivätkä valtiota vastaan sinänsä. Vuoden 1936 puolivaiheilla rintamasodan hyväksyminen merkitsi sosiaalisten ja poliittisten aseiden jättämistä porvariston käsiin rintamalinjojen taakse, ja lisäksi se tarkoitti sotilaallisen toiminnan jäämistä vaille sitä alkuperäistä tarmoa, jonka se ammensi toisesta toimintaympäristöstä, ainoasta jossa työväenluokalla on etulyöntiasema. Kuten "Dutch Leftissä" kirjoitettiin:
"Jos työläiset todella haluavat rakentaa puolustusrintaman valkoisia vastaan, he voivat tehdä niin ainoastaan ottamalla poliittisen vallan haltuunsa, sen sijaan että jättäisivät sen kansanrintamahallituksen käsiin. Toisin sanoen vallankumouksen puolustaminen on mahdollista vain proletariaatin diktatuurin, ei kaikkien antifasististen tahojen yhteistyön kautta (...) Työväenluokkainen vallankumous keskittyy vanhan valtiokoneiston tuhoamiseen ja työläisten itsensä käyttämiin vallan keskeisiin toimintoihin." (P.I.C., julkaissut GIC, Amsterdam, lokakuu 1936)
Kesällä 1936 nationalisteilla ei ollut tietoakaan ratkaisevasta sotilaallisesta herruudesta, heillä ei ollut ainuttakaan suurta kaupunkia hallussaan. Heidän tärkein voimansa oli Muukalaislegioonassa ja "maurilaisissa", jotka oli värvätty Marokosta, joka oli ollut Espanjan protektoraatti vuodesta 1912 alkaen, mutta joka oli jo pitkän aikaa kapinoinut sekä Espanjan että Ranskan siirtomaaunelmia vastaan. Espanjan kuninkaallinen armeija oli lyöty siellä pahasti 1921, pitkälti siitä syystä että armeijan marokkolaiset sotilaat olivat loikanneet. Huolimatta Ranskan ja Espanjan yhteistyöstä, Rifin sota (jossa kenraali nimeltä Franco oli tehnyt itsensä tunnetuksi) päättyi vasta kun Abd el-Krim antautui 1926. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmoitus Espanjan Marokon välittömästä ja ehdottomasta itsenäisyydestä olisi herättänyt vähintäänkin levottomuutta taantumuksen iskujoukoissa. Tasavalta tietenkin torjui tämän ratkaisun lähes suoralta kädeltä, sillä sitä painostivat sekä konservatiiviset piirit että Englannin ja Ranskan demokratiat, jotka eivät olleet erityisen innostuneita omien imperiumiensa hajoamisen mahdollisuudesta. Lisäksi juuri samaan aikaan Ranskan Kansanrintama paitsi kieltäytyi myöntämästä mitään reformin tapaistakaan omille siirtomailleen, myös hajotti Etoile Nord-Africainen, algerialaisen työväenliikkeen.
Kaikki tietävät että "puuttumattomuus"politiikka Espanjassa oli farssi. Viikko vallankaappauksen jälkeen Lontoo ilmoitti vastustavansa kaikkia asekuljetuksia Espanjan silloiselle lailliselle hallitukselle, ja olevansa puolueeton siinä tapauksessa että Ranska tempautuisi mukaan konfliktiin. Demokraattinen Englanti asetti näin tasavallan ja fasismin samalle viivalle. Niinpä Blumin ja Thorezin Ranska lähetti pari lentokonetta, kun Saksa ja Italia lähettivät kokonaisia divisioonia tarvikkeineen. Neuvostoliiton ja kommunistipuolueiden hallinnassa olleiden kansainvälisten prikaatien sotilaallisella arvolla taas oli kova hinta, nimittäin kaiken stalinismin vastustuksen eliminointi työväenluokan joukoista. Vuoden 1937 alussa, ensimmäisten aselähetysten saavuttua, Katalonia erotti Ninin asemastaan oikeusministeriön neuvonantajana.
Harvoin on ahdas käsitys historiasta listana taisteluita, kanuunoita ja strategioita ollut yhtä avuton kuin yrittäessään selittää avoimesti "sosiaalisen" sodan kulkua, jota antifasismin sisäinen dynamiikka muovasi. Vallankumouksellinen into mursi aluksi nationalistien innon. Sitten työläiset hyväksyivät laillisuuden: konflikti ajautui pattitilanteeseen ja sitten institutionalisoitui. Vuoden 1936 loppupuolesta eteenpäin miliisikolonnat olivat jumissa Zaragozan piirityksessä. Valtio aseisti vain ne sotilasyksiköt, joihin se luotti, siis ne jotka eivät takavarikoisi omaisuutta. Vuoden 1937 alkuun mennessä francolaisia vastaan vanhoilla aseilla taistelleissa, kehnosti varustetuissa POUMin miliiseissä revolveri oli jo ylellisyyttä. Kaupungeissa miliisit olivat rinta rinnan täydellisesti varustettujen vakituisten sotilaiden kanssa. Rintamat jämähtivät, kuten Barcelonan työläisten ja poliisien välillä. Viimeinen energianpurkaus oli tasavaltalaisten voitto Madridissa. Pian sen jälkeen hallitus määräsi yksityishenkilöt luovuttamaan aseensa. Asetuksella ei ollut välittömästi paljoakaan vaikutusta, mutta se kertoi halusta riisua kansa häpeilemättä aseista. Pettymys ja epäluulo nakersivat henkeä. Sota oli yhä enemmän spesialistien käsissä. Lopulta tasavalta jäi yhä hatarammalle pohjalle, kun kaikki sosiaalinen sisältö ja vallankumouksellinen olemus haihtui antifasistien leiristä.
Vallankumouksen pelkistäminen sodaksi yksinkertaistaa ja vääristää sosiaalisen kysymyksen kahteen vaihtoehtoon: voitto tai tappio, kuka on "vahvin". Kaikki huomio kiinnitetään siihen kellä on kurinalaisimmat sotilaat, ylivertainen logistiikka, pätevät upseerit ja takanaan tuki liittolaisilta, joiden poliittiseen luonteeseen kiinnitetään mahdollisimman vähän huomiota. Omalla tavallaan tämä kaikki merkitsee konfliktin viemistä yhä kauemmas jokapäiväisestä elämästä. Eräs sodankäynnille ominainen piirre on, että kukaan, edes sotaintoilijat, eivät halua hävitä, mutta kaikki haluavat sen loppuvan. Toisin kuin vallankumous, sota ei koskaan ylitä kodin kynnystä, paitsi tappion tapauksessa. Sotilaalliseksi konfliktiksi muuttuneena kamppailu Francoa vastaan ei enää ollut henkilökohtainen sitoumus, se menetti välittömän kosketuksensa omaan elämään, ja siitä tuli liikekannallepano joka oli samalla sekä taloudellinen (rintaman hyväksi tehty työ), ideologinen (julisteet kaduilla, tapaamiset), että inhimillinen: vuoden 1937 tammikuun jälkeen vapaaehtoisten värväytymiset vähenivät, ja molemmissa leireissä sisällissota alkoi riippua pakollisesta asevelvollisuudesta. Tämän seurauksena heinäkuun 1936 miliisiläinen, joka lähti kolonnastaan vuotta myöhemmin tasavaltalaiseen politiikkaan kyllästyneenä, saatettiin pidättää ja ampua "rintamakarkurina"!
Sotilaallinen kehitys kapinasta miliiseiksi ja sitten vakinaiseksi armeijaksi muistuttaa, toisenlaisessa historiallisessa ympäristössä, Napoleonin vastaisen "sissi"sodan kehitystä (käsite guerrilla lainattiin aikanaan espanjan kielestä) jota Marx kuvaili:
"Jos verrataan sissisodankäynnin kolmea vaihetta Espanjan poliittiseen historiaan, niin huomataan, että ne edustavat kolmea vastaavaa vaihetta, joihin vastavallankumouksellinen hallitus oli pelkistänyt kansan hengen. Alussa koko väestö nousi kapinaan, sitten sissijoukkiot kävivät uuvutussotaa kokonaisten provinssien tukemana; ja lopulta oli epäyhtenäisiä joukkioita, jotka olivat jatkuvasti vähällä muuttua rosvojoukoiksi tai sulautua vakinaisiin rykmentteihin."10
Vuoden 1936 kohdalla, kuten vuonna 1808:kaan, ei sotilaallisen tilanteen kehitystä voida selittää pelkästään tai edes enimmäkseen sodankäynnin taidolla. Kehitys johtuu sen sijaan poliittisten ja sosiaalisten voimien tasapainosta ja sen kääntymisestä vastavallankumoukselliseen suuntaan. Durrutin peräämä kompromissi, yhtenäisyyden välttämättömyys hinnalla millä hyvänsä, saattoi vain ojentaa voiton ensimmäiselle tasavaltalaiselle valtiolle (yli proletariaatin) ja sitten francolaiselle valtiolle (yli tasavallan).
Espanjassa alkoi vallankumous, mutta se kääntyi vastakohdakseen kun työväki, vakuuttuneina siitä että valta on käytännössä heillä, luotti valtioon siinä että se taistelisi Francoa vastaan. Tältä pohjalta kaikki ne lukemattomat kumoukselliset aloitteet ja toimet, joihin tuotannossa ja jokapäiväisessä elämässä oli tartuttu, oli tuomittu epäonnistumaan siitä yksinkertaisesta ja hirveästä syystä, että ne tapahtuivat täysin koskemattoman valtiorakenteen varjossa. Tämä valtiorakenne oli aluksi jäädytetty, ja sitten Francon vastaisen sodan välttämättömyydet herättivät sen - paradoksi jäi useimmille vallankumouksellisille ryhmille aikanaan epäselväksi. Jotta oltaisi saatu vakiinnutettua ja laajennettua sosiaalisia muutoksia, joita ilman vallankumous jää vain tyhjäksi sanaksi, olisi ne pitänyt esittää vastakkaisina selkeästi viholliseksi nimetylle valtiolle.
Pulmana oli, että vuoden 1936 jälkeen kaksoisvalta oli olemassa vain näennäisesti. Kapinan myötä syntyneet työväen vallan välineet, ja ne jotka sen jälkeen valvoivat sosialisaatioita, eivät ainoastaan suvainneet valtiota, vaan myös soivat valtiolle etusijan Francon vastaisessa taistelussa, ikään kuin taistelun olisi ollut taktisesti välttämätöntä kanavoitua valtion kautta Francon voittamiseksi. Turvautuminen "realismin" ehdoilla perinteisiin sotilaallisiin menetelmiin, jotka äärivasemmisto (POUM ja CNT mukaanlukien) hyväksyi tehokkuuden nimissä, osoittautui lähes poikkeuksetta tehottomaksi. Tätä tosiasiaa surkutellaan vieläkin, kuusikymmentä vuotta myöhemmin. Mutta demokraattinen valtio onnistuu fasismin vastaisessa aseellisessa taistelussa aivan yhtä huonosti kuin se onnistuu estämään fasismin rauhanomaisen valtaannousun. Tavallisesti valtiot inhoavat joutumista tekemisiin sosiaalisen sodan kanssa, ja tavallisesti ne pelkäävät kaikkea veljeilyä enemmän kuin kannustavat siihen. Kun antifasistit Guadalajarassa esittäytyivät Mussolinin lähettämille italialaisille sotilaille työläisinä, joukko italialaisia loikkasi. Tällaiset tapaukset jäivät kuitenkin poikkeuksiksi.
Madridin taistelusta (maaliskuu '37) Katalonian lopulliseen kukistumiseen (helmikuu '39) asti abortoidun vallankumouksen ruumis mätäni taistelukentillä. Voidaan puhua sodasta Espanjassa, ei vallankumouksesta. Tämän sodan ensisijaiseksi funktioksi nousi lopulta erään kapitalistisen ongelman ratkaiseminen: legitiimin valtion perustaminen Espanjaan, sellaisen joka pystyi kehittämään kansallista pääomaansa hilliten samalla rahvaan joukkoja. Helmikuussa 1939 Benjamin Péret, surrealisti ja (silloinen) trotskilainen, analysoi tappion täyttymystä näin:
"Työväenluokka (...), kadotettuaan näkyvistään omat tavoitteensa, ei näe enää mitään pakottavaa syytä joutua tapetuksi puolustaessaan porvariston demokraattista klaania sen fasistista klaania vastaan, pohjimmiltaan siis toisin sanoen anglo-ranskalaista pääomaa italo-saksalaista imperialismia vastaan. Sisällissodasta tuli yhä enemmän imperialistinen sota." (Clé, No.2)
Samana vuonna Bruno Rizzi esitti samanlaisen kommentin Neuvostoliiton "kollektiivista byrokratismia" käsittelevässä esseessän:
"Vanhat demokratiat pelaavat antifasismin peliä, jotta nukkuva koira ei heräisi. Työläiset on pidettävä säyseinä. (...) koko ajan vanhat demokratiat syöttävät työväenluokalle antifasismia. (...) Espanja oli muuttunut kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvien työläisten teurastamoksi, jotta kurittomat, kumoukselliset työläiset pidettäisi rauhallisina ja raskaan teollisuuden tuotteet saataisi myytyä heille."11
Näillä kahdella leirillä oli kiistämättä varsin erilainen sosiologinen rakenne. Jos porvaristo olikin läsnä molemmilla puolilla, niin työläisten ja maalaisköyhälistön valtava enemmistö tuki tasavaltaa, kun taas arkaainen ja taantumuksellinen kerrostuma (maanomistajat, talonpojat, papisto) asettui Francon taakse. Tämä luokkajaon kärjistyminen antoi tasavaltalaiselle valtiolle edistyksellisen hohteen, mutta se ei paljastanut konfliktin historiallista merkitystä, sen enempää kuin sosialististen tai stalinististen puolueiden suuri työväenluokkainen jäsenpohja kertoi meille mitään niiden luonteesta. Nämä olivat tosiasioita, mutta toissijaisia näiden puolueiden yhteiskunnalliseen funktioon nähden: ruohonjuuritason eliminä ne pystyivät itse asiassa kontrolloimaan tai vastustamaan kaikkia työväen nousuja. Samoin tasavaltalaisessa armeijassa oli paljon työläisiä, mutta minkä puolesta, keiden kanssa ja kenen määräysvallassa he taistelivat? Kysymyksen esittäminen on itsessään vastaus, ellei pidä mahdollisena taistella porvaristoa vastaan liitossa porvariston kanssa.
"Sisällissota on luokkataistelun korkein ilmaus", kirjoitti Trotski esseessään Their Morals and Ours (1938). Melkeinpä niin... kunhan vain lisätään, että "uskonsodista" alkaen aina meidän aikamme väkivaltaisiin levottomuuksiin Irlannissa tai Libanonissa, sisällissota on myös, ja jopa useimmiten, mahdottoman tai epäonnistuneen yhteiskunnallisen kamppailun muoto: kun luokkaristiriidat eivät onnistu näyttäytymään sellaisina, ne purkautuvat ideologisina tai etnisinä blokkeina, lykäten yhä tuonnemmas kaikkea ihmisen vapautumista.
Anarkisteja hallituksessa
Sosiaalidemokratia ei "antautunut" elokuussa 1914, niin kuin nyrkkeilijä joka heittää pyyhkeen kehään: sen kulkema rata oli tavallinen voimakkaalle liikkeelle, joka käytti internationalistista retoriikkaa ja josta todellisuudessa oli tullut täysin kansallinen jo kauan sitten. SPD oli hyvinkin saattanut olla menestynein voima Saksan vaaleissa 1912, mutta se oli voimakas vain reformimielessä, kapitalismin kehyksessä ja mukautuen sen lakeihin, joihin kuuluivat esimerkiksi kolonialismin hyväksyminen ja myös sota silloin kun siitä tuli ainoa ratkaisu sosiaalisiin ja poliittisiin ristiriitoihin.
Samalla tavalla espanjalaisen anarkismin yhdentyminen valtioon vuonna 1936 on yllättävää vain jos unohtaa sen luonteen: CNT oli ammattiliitto, epäilemättä itsenäinen ja omaperäinen, mutta ammattiliitto joka tapauksessa, eikä ole olemassa mitään sellaista kuin liittojen vastainen ammattiliitto. Toimenkuva vaikuttaa elimen muotoon. Alkuperäisistä ihanteista riippumatta jokaisesta pysyvästä, palkkatyöläisiä sellaisenaan puolustavasta järjestöstä tulee ensin välittäjä ja sitten sovittelija. Vaikka instituutio olisi radikaalien käsissä, vaikka se olisi repression kohteena, niin se karkaa vääjäämättä ruohonjuuritason kontrollista ja muuttuu hillinnän välineeksi. Vaikka CNT ehkä olikin anarkistinen ammattiliitto, niin se oli ensisijaisesti ammattiliitto ja vasta sitten anarkistinen. Rivijäsenet ja pomojen pöydässä istunut johtaja elivät aivan eri maailmassa, mutta kokonaisuudessaan CNT ei juurikaan eronnut UGT:stä. Molemmat työskentelivät talouden modernisoinnin ja rationaalisen hallinnon toteuttamiseksi: lyhyesti sanottuna sosialisoidakseen kapitalismin. Sosialistien antama ääni sotaluotoille elokuussa 1914 on suoraan yhteydessä anarkistijohtajien osallistumiseen hallitukseen, ensin Kataloniassa (syyskuu '36) ja sitten Espanjan tasavallassa (marraskuu '36). Jo niinkin varhain kuin 1914, oli Malatesta kutsunut "hallitusanarkisteiksi" niitä tovereitaan (mm. Kropotkinia), jotka olivat hyväksyneet kansallisen puolustuksen.
CNT oli pitkän aikaa ollut sekä institutionalisoitunut että kumouksellinen. Tämä ristiriita ratkesi vuoden 1931 yleisissä vaaleissa, kun CNT luopui antiparlamentaarisesta kannastaan ja pyysi joukkoja äänestämään tasavaltalaisia ehdokkaita. Anarkistijärjestöstä oli tulossa "vallan haltuunottoon pyrkivä liitto" joka "johtaisi vääjäämättä työväen yläpuolella olevaan diktatuuriin". (P.I.C., saksankielinen painos, joulukuu 1931)
Kompromissi kerrallaan CNT päätyi luopumaan siitä valtionvastaisuudesta, joka oli sen olemassaolon tarkoitus. Kompromissit jatkuivat vielä senkin jälkeen, kun Tasavalta ja sen liittolainen tai isäntä Venäjä olivat paljastaneet todelliset kasvonsa toukokuussa '37, puhumattakaan kaikesta mitä sen jälkeen seurasi vankiloissa ja salaisissa kellareissa. POUM:in tapaan myös CNT oli tehokas työläisten aseistariisunnassa, kun se pyysi heitä luopumaan taistelustaan sekä virallista että stalinistista poliisia vastaan, jotka olivat päättäneet tehdä heistä selvää. Kuten GIC sanoi,
"(...) CNT kuului niihin, jotka olivat pääasiassa vastuussa kapinan murskaamisesta. Se lannisti työväen taistelutahdon hetkellä, jolloin jälkimmäinen liikkui demokraattisia taantumuksellisia vastaan." (Räte-Korrespondenz, kesäkuu 1937)
Joidenkin radikaalien täytyi karvaaksi yllätyksekseen jopa joutua vankilaan, jota johti vanha anarkistitoveri, jolta oli viety kaikki valta todella vaikuttaa siihen mitä hänen vankilassaan tapahtuu. Kaiken kukkuraksi vuonna 1938 Neuvostoliittoon materiaaliapua pyytämään lähtenyt CNT:n delegaatio ei edes ottanut puheeksi Moskovan oikeudenkäyntejä.
Kaikki antifasistisen kamppailun edestä!
Kaikki tykkien ja aseiden edestä!
Sittenkin jotkut saattaisivat väittää vastaan, että anarkistit on luonnostaan rokotettu valtiojohtoisuuden virusta vastaan. Eikö anarkismi ole valtion perivihollinen? Kyllä, mutta...
Jotkut marxilaiset voivat siteerata teoksesta The Civil War in France kokonaisia valtiokoneiston tuhoamista käsitteleviä sivuja, ja lainata Valtio ja vallankumousta siitä kohtaa, missä Lenin sanoo että jonain päivänä kokit hallitsevat yhteiskuntaa poliitikkojen sijaan. Nämä samat marxilaiset voivat kuitenkin olla mitä kuuliaisimpia valtionpalvojia, kun he alkavat pitää valtiota edistyksen tai historiallisen välttämättömyyden edustajana. Koska he näkevät tulevaisuuden kapitalismin sosialisaationa ilman kapitalisteja, maailmana joka perustuu yhä palkkatyöhön, mutta on tasa-arvoinen, demokratisoitu ja suunniteltu, niin kaikki valmistaa heitä hyväksymään valtion (siirtymävaiheessa, tietenkin) ja ryhtymään sotaan yhden kapitalistisen valtion puolesta, jota he pitävät pahana, toista vastaan, jota he pitävät vielä pahempana.
Anarkismi yliarvioi valtion valtaa pitessään päävihollisenaan esivaltaa, ja samalla se aliarvioi valtion hitauden voimaa.
Valtio on yhteiskuntasuhteiden takaaja, mutta se ei luo niitä. Se edustaa ja yhdistää pääomaa, se ei ole sen koommin pääoman moottori kuin sen ydinkään. Siitä kiistämättömästä tosiasiasta, että Espanjan kansanjoukot olivat heinäkuun 1936 jälkeen aseistautuneet, anarkismi päätteli että valtio oli purkautumassa. Mutta valtion ydin ei ole sen institutionaalisissa muodoissa, vaan siinä että se toimii yhdistäjänä. Valtio turvaa sen siteen, jota ihmiset eivät pysty tai rohkene luomaan keskenään, ja luo palvelujen verkon, jotka ovat sekä loisivia että todellisia.
Kesällä 1936 valtiokoneisto saattoi vaikuttaa hylätyltä tasavaltalaisessa Espanjassa, koska se pysyi elossa vain piilevänä kehyksenä, joka saattoi poimia kapitalistisen yhteiskunnan osaset ja koota ne jonain päivänä uudelleen. Sillä välin se jatkoi elämäänsä sosiaalisessa horroksessa. Sitten se sai uutta voimaa, kun kumouksen avaamat sosiaaliset suhteet löystyivät tai repeytyivät. Se elvytti omat horrostavat elimensä ja otti aina tilaisuuden tullen hallintaansa kumouksen myötä syntyneitä elimiä. Se mitä oli pidetty pelkkänä tyhjänä kuorena, osoitti pystyvänsä paitsi elpymään, myös tyhjentämään rinnakkaiset vallan muodot, joissa vallankumous luuli parhaiten ruumiillistuneensa.
CNT:n perimmäinen oikeutus omalle roolilleen tiivistyy ajatukseen, että hallituksella ei enää ollut valtaa, koska oli tosiasia, että työväenliike oli ottanut vallan.
"(...) hallitus on lakannut olemasta työväenluokkaa sortava voima, eikä se ole enää yhteiskunnan luokkiin jakava organismi. Ja jos CNT:n jäsenet toimivat valtion ja hallituksen puitteissa, sorretaan kansaa jatkuvasti yhä vähemmän." (Solidaridad Obrera, marraskuu 1936)
Aivan yhtä lailla kuin marxismikin, anarkismi fetisoi valtiota ja kuvittelee sen ruumiillistuvan jossain paikassa. Blanqui oli jo lennättänyt oman pienen parvensa hyökkäyksiin kaupungintaloja tai kasarmeja vastaan, mutta hän ei ainakaan koskaan väittänyt iskujensa nojaavan työväenliikkeeseen, vaan vain vähemmistöön joka herättäisi kansan. Sata vuotta myöhemmin CNT julisti Espanjan valtion olevan haamu suhteessa "yhteiskunnallisten järjestöjen" (siis miliisien, liittojen) konkreettiseen todellisuuteen. Mutta valtion olemassaolon tarkoitus on sutia piiloon "kansalais"yhteiskunnan heikkoudet järjestelmällä, joka koostuu suhteista, yhteyksistä, voimien keskittämisestä, sekä hallinnollisesta, poliisi-, oikeus- ja sotilasverkostosta. Kriisiaikoina järjestelmä menee "telakalle", varmistukseksi, odotellen hetkeä jolloin poliisin tutkija pääsee nuuskimaan sosiaalityöntekijän papereita. Vallankumouksella ei ole mitään Bastiljia, poliisiasemaa tai kuvernöörin kartanoa jonka se voisi "ottaa": sen tehtävä on tehdä vaarattomaksi tai tuhota kaikki, mikä mahdollistaa sellaisten paikkojen olemassaolon.
Kollektivisointien nousu ja tuho
Teollisuuden ja maaseudun sosialisointien syvyys ja laajuus heinäkuun 1936 jälkeen ei ollut mikään onnekas sattuma historiassa. Marx pani merkille rahvaan autonomian perinteen Espanjassa, sekä kansan ja valtion välisen kuilun, joka kävi ilmi Napoleonin vastaisessa sodassa ja sitten 1800-luvun vallankumouksissa, jotka elvyttivät ikivanhan yhteisöllisen vastarinnan hallitsijasuvun valtaa vastaan. Hän pani merkille, että absoluuttinen yksinvaltius ei ravistellut yhteiskunnan eri kerrostumia modernin valtion muodostamiseksi, vaan jätti maan elävät voimat enimmäkseen koskemattomiksi. Napoleon saattoi pitää Espanjaa "ruumiina", "mutta jos Espanjan valtio oli tosiaankin kuollut, niin espanjalainen yhteiskunta pursusi elämää" ja "se mitä kutsumme modernissa mielessä valtioksi, ruumiillistuu todella vain armeijassa, mikä käy hyvin yksiin kansan tyystin "nurkkakuntaisen" elämän kanssa."12
Vuoden 1936 Espanjassa porvarillinen vallankumous oli tehty, ja oli turha haaveilla vuoden 1917 tapaisista skenaarioista, vuosista 1848 tai 1789 puhumattakaan. Mutta jos porvaristo hallitsi poliittisesti ja pääoma hallitsi taloudellisesti, niin ne eivät olleet lähelläkään yhtenäisten sisäisten markkinoiden ja modernin valtiokoneiston luomista, yhteiskunnan alistamista kokonaisuudessaan, ja herruuden saamista yli paikallisen elämän ja sen paikallisten erityispiirteiden. Marxin näkemyksen mukaan vuonna 1854 vallitsi samaan aikaan "despoottinen" hallitus ja niin pitkälle menevä epäyhtenäisyys, että maassa oli eri valuuttoja ja erilaisia verotusjärjestelmiä: hänen havaintonsa pätivät jossain määrin vielä 80 vuotta myöhemmin. Valtio ei pystynyt sen paremmin edistämään teollisuutta kuin toteuttamaan maareformiakaan; se ei pystynyt repimään maanviljelyksestä pääoman kartuttamiseen tarvittavia voittoja, eikä yhdenmukaistamaan maakuntia, vielä vähemmän pitämään aisoissa kaupunkien ja maaseudun työläisiä.
Heinäkuun 1936 shokki johti siis poliittisen vallan marginaaleissa lähes luonnostaan yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jonka kommunistisia mahdollisuuksia sisältäneet aikaansaannokset sulautti itseensä valtio, jonka he sallivat jäädä koskemattomaksi. Vallankumouksen ensimmäiset kuukaudet - vallankumouksen, joka oli jo taittumassa, mutta jonka laajuus yhä kätki sen epäonnistumisen - näyttivät lähinnä pirstaloitumisen prosessilta, jossa jokainen alue, kommuuni, yritys, kollektiivi ja kunta pakeni keskusvaltaa hyökkäämättä sitä vastaan, ja ryhtyi elämään toisenlaisella tavalla. Anarkismi, ja myös POUM:in regionalismi, ilmentävät tätä espanjalaista omaleimaisuutta, joka käsitetään väärin jos nähdään vain tämän kapitalismin "myöhäisen" kehitysvaiheen negatiivinen puoli. Edes vuoden 1937 käännekohta ei pyyhkinyt pois satojen tuhansien työläisten ja maalaisten intoa, jotka ottivat haltuunsa maata, tehtaita, kaupunginosia, kyliä, takavarikoiden omaisuutta ja sosialisoiden tuotantoa sellaisella arkielämän autonomialla ja solidaarisuudella, joka ällistytti sekä tarkkailijoita että osallistujia.13 Kommunismi on myös olemassaolon edellytysten takaisin ottamista.
Valitettavasti on kuitenkin sanottava, että jos nämä lukemattomat, joskus useita vuosia jatkuneet toimet ja aikaansaannokset kertovat siitä (kuten omalla tavallaan tekevät Venäjän ja Saksan kokemukset) miten kommunistinen liike muovaa uusiksi koko yhteiskunnan, ja sen valtavista kumouksellisista kyvyistä sen noustessa laajassa mitassa, niin on myös yhtä totta, että sen kohtalo oli sinetöity vuoden 1936 kesästä lähtien. Espanjan sisällissota osoitti millainen vallankumouksellinen voima piilee sellaisissa yhteisöllisissä siteissä ja muodoissa, joihin pääoma on jo tunkeutunut, mutta joita se ei vielä suoraan uusinna. Sisällissota osoitti kuitenkin myös sen, miten kyvyttömiä tällaiset suhteet sinänsä ovat viemään loppuun vallankumouksen. Se, että hyökkäys valtiota vastaan jäi uupumaan, tuomitsi toisenlaisten suhteiden luomisen jäämään pirstaleiseksi itsehallinnoksi, joka säilytti kapitalismin sisällön ja usein myös muodot, etenkin rahan sekä toiminnan jakamisen yksittäisiin yrityksiin. Palkkatyön säilyminen vähissäkin määrin uusintaa tehtävien ja tulojen hierarkiaa.
Kommunistiset otteet olisivat saattaneet viedä sosiaalisen pohjan kahdelta valtiolta (tasavaltalainen ja nationalistinen), vaikkapa vain ratkaisemalla maakysymyksen: 30-luvulla yli puolet väestöstä näki nälkää. Kumouksellinen voima purkautui ja toi pinnalle kaikkein sorretuimmat kerrokset, ne jotka olivat kauimpana "poliittisesta elämästä" (esim. naiset), muttei pystynyt menemään loppuun asti ja hävittämään järjestelmää juuriaan myöten.
Tuohon aikaan tärkeimpien teollisuusmaiden työväenliike toimi niillä maailman alueilla, jotka pääoman totaalinen ylivalta yhteiskuntaan nähden oli sosiaalistanut. Tämän sosiaalistamisen johdosta kommunismi oli näillä alueilla lähempänä, mutta samaan aikaan myös kauempana, koska kaikki suhteet olivat hajonneet tavaramuotoon. Uusi maailma käsitettiin näissä maissa useimmiten työläisten maailmana, jopa teollisena maailmana.
Espanjan työväkeä sitä vastoin muovasi edelleen ennemminkin määrällinen kuin laadullinen kapitalismin tunkeutuminen yhteiskuntaan. Tästä todellisuudesta se ammensi sekä vahvuutensa että heikkoutensa, kuten anarkismin edustama perinne ja sen autonomiavaatimukset todistavat.
"Viimeisen sadan vuoden aikana Andalusiassa ei ole ollut yhtäkään kapinaa, joka ei olisi johtanut kommuunien luomiseen, maan jakamiseen, rahan hylkäämiseen ja itsenäisyysjulistukseen (...) työläisten anarkismi ei ole järin erilaista. Hekin vaativat ennen kaikkea mahdollisuutta hallita teollista yhteisöään tai liittoaan itse, ja sitten kaikilta vaadittujen työtuntien ja ponnistelujen vähentämistä (...)"14
Eräs suurimmista heikkouksista oli asenne rahaa kohtaan. "Rahan katoamisella" on merkitystä vain, jos se tarkoittaa muutakin kuin yhden arvon mittaamisen välineen korvaamista toisella (kuten työkupongeilla). Mutta kuten useimmat radikaalit ryhmät, kutsuivatpa ne itseään marxilaisiksi tai anarkistisiksi, eivät Espanjan työläisetkään pitäneet rahaa todellisten suhteiden muotona ja niiden abstraktiona, vaan mittaamisen työkaluna, tilinpidon välineenä, ja niinpä he käsittivät sosialismin yksinkertaisesti muuttumattomien kapitalismin kategorioiden ja perusosien toisenlaisena hallintomallina.
Tavarasuhteita vastaan tehtyjen toimien epäonnistuminen ei johtunut UGT:n (joka vastusti kollektivisointeja) vallasta pankkeihin nähden. Yksityisten pankkien ja keskuspankin sulkeminen tekee lopun merkantilistisista suhteista vain, jos tuotanto ja elämä järjestetään tavalla, jossa tavara ei enää ole välitteenä, ja jos sellainen yhteisöllinen tuotanto ja elämä alkavat vähitellen olla vallitsevana sosiaalisten suhteiden kokonaisuudessa. Raha ei ole "paha" joka pitäisi poistaa muuten "hyvästä" tuotannosta, vaan se ilmentää elämän kaikkien osa-alueiden tavaramaista luonnetta (joka käy nykyään yhä immateriaalisemmaksi). Sitä ei voida tuhota merkkejä poistamalla, vaan vain jos vaihto sinänsä sosiaalisen suhteen muotona katoaa.
Itseasiassa vain maaseudun kollektiivit onnistuivat tulemaan toimeen ilman rahaa, ja nekin tarvitsivat usein avukseen paikallisia valuuttoja, joissa kuponkeja käytettiin usein "sisäisenä rahana". Joskus raha luovutettiin kollektiiville. Joskus työläisille annettiin kortteja heidän perhekokonsa mukaan, ei tehdyn työn määrän mukaan ("jokaiselle tarpeensa mukaan"). Joskus raha ei näytellyt minkäänlaista osaa: tavarat jaettiin. Tasavertaisuuden henki kukoisti, samoin kuin "ylellisyyden" torjuminen.15 Kun neuvostot, kollektiivit ja vapautetut kylät eivät kuitenkaan onnistuneet laajentamaan tavaramuodosta vapaan tuotannon suhteita eri autonomisten alueiden rajojen yli, kun niiden toiminta ei ollut laajuudeltaan globaalia, ne muuttuivat uhanalaisiksi yhteisöiksi, ja ennemmin tai myöhemmin joko tuhoutuivat sisältä päin tai tukahdutettiin väkivaltaisesti fasistien toimesta... tai tasavaltalaisten. Aragonissa stalinisti Listerin kolonna teki tästä oman tavaramerkkinsä. Tullessaan Calandan kylään hän aivan ensitöikseen kirjoitti seinään: "Kollektivisoinnit ovat varastamista".
Kollektivisoida vai kommunisoida16?
Aina ensimmäisestä internationaalista lähtien anarkismi on ehdottanut tuotannon välineiden kollektiivista haltuunottoa vastakohtana sosiaalidemokraattiselle valtiollistamiselle. Molemmilla visioilla on kuitenkin sama lähtökohta: kollektiivisen hallinnon tarve. Ongelma on: minkä hallinto? Se, minkä sosiaalidemokratia toteutti ylhäältä päin ja byrokraattisesti, panivat Espanjan työläiset tietenkin toimeen ruohonjuuritasolla, aseistautuneina, jokaisen yksilön ollessa vastuussa kaikille. Näin he ottivat maan ja tehtaat pois vähemmistöltä, joka on erikoistunut toisten organisoimiseen ja hyväksikäyttöön. Lyhyesti sanottuna vastakohta sosialististen tai stalinististen liittovirkailijoiden harjoittamalle johtokunnan yhteishallinnolle. Mutta se tosiasia, että valtion tai byrokratian sijaan kollektiivi ottaa oman materiaalisen elämänsä tuottamisen omiin käsiinsä, ei sinänsä muuta tuon elämän kapitalistista luonnetta.
Palkkatyö tarkoittaa minkä tahansa toiminnan kanavoitumista rahamuodon kautta, olipa kyseessä sitten pellon kyntäminen tai lehden painaminen. Vaikka tämä raha tekee toiminnan mahdolliseksi, se myös samalla laajenee. Palkkojen tasaaminen, kaikesta päättäminen kollektiivisesti ja rahan korvaaminen kupongeilla eivät ole koskaan riittäneet hävittämään palkkatyösuhdetta. Se minkä raha yhdistää, ei voi olla vapaata, ja ennemmin tai myöhemmin rahasta tulee sen isäntä.
Kilpailun korvaaminen toveruudella vain paikallisella tasolla oli taattu katastrofin resepti. Sillä jos kollektiivi hylkäsikin yksityisomaisuuden keskuudessaan, se myös perusti itsensä erillisenä kokonaisuutena ja erityisenä yksikkönä muiden joukossa globaalissa taloudessa, ja siten yksityisenä kollektiivina, jonka oli pakko ostaa ja myydä, käydä kauppaa ulkomaailman kanssa. Niin siitä muodostui vuorostaan yritys jonka oli, piditpä siitä tai et, näyteltävä omaa osaansa alueellisessa, kansallisessa ja maailman kilpailussa, tai muuten kadottava.
Voidaan vain iloita siitä, että puolet Espanjasta romahti: se mitä valtavirran mielipide kutsuu "anarkiaksi" on vallankumouksen välttämätön edellytys, kuten Marx aikanaan kirjoitti. Mutta näiden liikkeiden kumouksellinen vaikutus perustui keskipakoiseen voimaan. Uudistuneet yhteisölliset siteet myös sulkivat kaikki omiin kyliinsä ja kaupunginosiinsa, ikään kuin tarkoitus olisi ollut löytää uudelleen kadotettu maailma ja alennettu ihmisyys, asettaa työväenluokan kaupunginosa metropolia vastaan, itsehallinnollinen kommuuni laajaa kapitalismin piiriä vastaan, tavallisen rahvaan maaseutu kaupallistettua kaupunkia vastaan, lyhyesti sanottuna köyhät rikkaita, pieni suurta ja paikallinen kansainvälistä vastaan, samalla kun koko ajan unohdettiin, että osuuskunta on usein pisin tie kapitalismiin.
Ei ole olemassa vallankumousta ilman valtion tuhoamista. Mutta miten? Aseistautuneiden joukkioiden nujertaminen, valtiollisista rakenteista ja tottumuksista eroon pääseminen, uusien keskustelun ja päätöksenteon tapojen alullepano - nämä kaikki tehtävät ovat mahdottomia, elleivät ne tapahdu yhtaikaa kommunisoinnin kanssa. Me emme halua "valtaa": me haluamme voiman muuttaa elämän kaikkineen. Voidaanko kuvitella, että sukupolvien yli ulottuvassa historiallisessa prosessissa jatketaan palkan maksua ruokaa ja asumista varten? Jos oletetaan, että vallankumous on ensin poliittinen ja vasta myöhemmin sosiaalinen, se loisi koneiston jonka tarkoitus olisi ainoastaan taistella vanhan maailman tukijoita vastaan, siis negatiivinen tukahduttamisen tehtävä. Se olisi kontrollijärjestelmä, jonka ainoa sisältö olisi sen oma "ohjelmansa" ja halunsa toteuttaa kommunismi heti kun olosuhteet sen lopulta mahdollistavat. Juuri näin vallankumous ideologisoi itsensä ja oikeuttaa erikoistuneen kerrostuman synnyn, jolle on uskottu tehtäväksi valvoa alati loistavan ylihuomisen kehittymistä ja odotusta. Politiikan olemus on siinä, ettei se pysty eikä halua muuttaa mitään: se yhdistää sen mikä on erotettu, menemättä sen pidemmälle. Siinä on valta, se manageroi, se hallinnoi, se valvoo, se rauhoittaa, se tukahduttaa: se on.
Poliittinen ylivalta (jossa kokonainen aatesuuntaus näkee ongelman NUMERO YKSI) juontuu ihmisolentojen kyvyttömyydestä ottaa vastuu itsestään ja järjestää itse oma elämänsä ja toimintansa. Tätä ylivaltaa säilyttää vain työläiselle ominainen perinpohjaisen osattomuus. Kun kaikki osallistuvat oman olemassaolonsa tuottamiseen, se painostamisen ja tukahduttamisen kapasiteetti joka valtiolla on nyt käytössään lakkaa toimimasta. Valtio on kaikkivoipa siksi, että palkkatyön yhteiskunta riistää meiltä elämän, tuottamisen ja kommunikoinnin keinot, ja tunkeutuu vieläpä entiseen yksityiseen tilaan ja meidän tunne-elämiimme. Paras tae uuden valtarakenteen nousemista vastaan on mahdollisimman syvälle menevä olemassaolon edellytysten haltuunotto kaikilla tasoilla. Vaikka emme esimerkiksi haluakaan kaikkien tuottavan sähköään yksin omissa kellareissaan, niin Leviathanin ylivalta johtuu myös siitä tosiasiasta, että sähkö (hyvin merkittävä käsite, jonka englanninkielinen synonyymi power tarkoittaa myös valtaa) tekee meistä riippuvaisia teollisuuskomplekseista, jotka pysyvät vääjäämättä meihin nähden ulkopuolisina ja kaiken kontrollin ulottumattomissa, toimivatpa ne sitten ydinvoimalla tai jollain muulla energianlähteellä.
Jos käsittää valtion tuhoamisen aseellisena taisteluna poliisia ja armeijaa vastaan, erehtyy pitämään osaa kokonaisuutena. Kommunismi on ennen kaikkea toimintaa. Elämänmuoto, jossa miehet ja naiset tuottavat itse yhteisen olemassaolonsa, halvaannuttaa tai ahmaisee nousua yrittävät erilliset vallat.
Bordigan vaalima valinta: "Otammeko haltuumme tehtaan vai vallan?" (Il Soviet, 20. helmikuuta 1920) voidaan ja täytyy sivuuttaa. Emme sano: sillä ei ole väliä hallinnoiko tuotantoa johtokunta vai neuvosto, koska merkitystä on vain sillä, onko tuotantomme vapaata arvon tuottamisesta. Sanomme: niin kauan kuin tuotanto arvon vuoksi jatkuu, niin kauan kuin tuotanto on erotettu muusta elämästä, niin kauan kuin ihmiskunta ei tuota olemassaolonsa tapoja ja välineitä kollektiivisesti, niin kauan kuin on olemassa "talous", niin jokainen neuvosto tulee vääjäämättä menettämään voimansa johtokunnalle. Tässä eroamme sekä "raatikommunismin" kannattajista että "bordigisteista", ja tästä syystä ensinmainitut luultavasti kutsuvat meitä bordigisteiksi ja jälkimmäiset raatikommunistiksi.
1900-luvun taakse jättäminen?
Epäonnistuminen Espanjassa 1936-37 vastaa epäonnistumista Venäjällä 1917-21. Venäjän työläiset pystyivät tarttumaan valtaan, mutta eivät käyttämään sitä kommunistiseen muutokseen. Takapajuisuus, raunioina ollut talous ja kansainvälinen eristyneisyys eivät itsessään selitä harhaantumista. Marxin esittämää näkemystä maaseudun yhteisöllisten rakenteiden uuden muodon renessanssista, jota vuoden 1917 jälkeen voi kenties soveltaa uudella tavalla, ei siihen aikaan voinut ajatellakaan. Jos jätetään sikseen Leninin esittämä taylorismin ylistys ja Trotskin oikeutus sotilasammatille, niin lähes kaikille bolshevikeille ja kolmannen internationaalille valtavalle enemmistölle kommunistinen vasemmisto mukaan lukien sosialismi tarkoitti kapitalistista sosialisointia PLUS neuvostoja, ja tulevaisuuden maanviljelys nähtiin suurina, demokraattisesti hallittuina maatiloina. (Ero - ja se on valtava! - saksalais-hollantilaisen vasemmiston ja Kominternin välillä oli, että vasemmisto otti neuvostot ja demokratian vakavasti, kun taas Venäjän kommunistit, kuten heidän käytäntönsä osoitti, pitivät niitä vain taktisina sanamuotoina.)
Bolshevikit kuvastavat parhaiten sitä, mitä tapahtuu vallalle joka on vain valta, ja jonka täytyy pitää kiinni asemastaan, muuttamatta juurikaan todellisia olosuhteita.
Reformin ja vallankumouksen ero ei ole siinä, että vallankumous on väkivaltainen, vaan siinä, että vallankumouksessa kapina yhdistyy kommunisointiin. Venäjän sisällissota voitettiin 1919, mutta se sinetöi vallankumouksen kohtalon, kun voitto valkoisista saavutettiin kommunisoimatta yhteiskuntaa, ja päätyi uuteen valtiovaltaan. O.Rühle huomautti kirjassaan Brown Fascism, Red Fascism vuodelta 1939, miten Ranskan vallankumous oli synnyttänyt sotilaallisen rakenteen ja strategian joka vastasi riittävästi vallankumouksen yhteiskunnallista sisältöä. Se yhdisti porvariston rahvaaseen, kun taas Venäjän vallankumous ei onnistunut luomaan proletaarisiin periaatteisiin nojannutta armeijaa. Puna-armeijalla, jonka Puola päihitti 1920, oli enää tuskin mitään merkitystä vallankumouksen kannalta. Jo niinkin varhain kuin vuoden 1918 puolivälissä Trotski kiteytti asian kolmella sanalla: "työ, kuri, järjestys".
Hyvin johdonmukaisesti, ja ainakin aluksi täysin hyvässä uskossa Neuvostovaltio säilytti itsensä hinnalla millä hyvänsä, ensin maailmanvallankumous mielessään, sitten itseään varten, ehdottomana prioriteettinaan saumoistaan ratkeamassa olevan yhteiskunnan kasassa pitäminen. Tämä selittää yhtäältä pienviljelijöille tehdyt myönnytykset omaisuuden suhteen ja sitä seuranneet pakkoluovutukset, jotka molemmat olivat seurausta kaiken yhteisöllisen elämän ja tuotannon purkautumisesta yhä enemmän. Toisaalta tämä selittää työläisten ja kaiken puolueen sisäisen opposition tukahduttamisen.
Tammikuussa 1921 ympyrä sulkeutui. Vuoden 1917 kumouksellinen aalto, jonka kapinat ja yksinkertaiset demokratiavaatimukset olivat saaneet liikkeelle, loppui samalla tavalla - paitsi että tällä kertaa työläisiä tukahdutti "työläis"valtio. Valta, joka päätyy massamurhaamaan Kronstadtin kapinallisia sen sosialismin nimissä, jota se ei pystynyt toteuttamaan, ja joka jatkaa sitten toimintansa oikeuttamista valheilla ja panettelulla; tällainen voima osoittaa vain, ettei sillä enää ole mitään kommunistista luonnetta. Lenin koki fyysisen kuolemansa vuonna 1924, mutta vallankumouksellinen Lenin oli kuollut valtionpäämiehenä 1921, ellei jo aiemmin. Bolshevismille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kapitalismin manageriksi.
Luonnollisena jatkona sellaiselle poliittiselle näkemykselle, joka oli lujasti päättänyt eliminoida kaikki esteet joita se ei pystynyt kumouksellistamaan, myös Lokakuun vallankumous hajosi itsensä syövään sisällissotaan. Sen murheellisuus johtui vallasta, joka ei pystynyt muuttamaan yhteiskuntaa ja taantui siksi vastavallankumoukselliseksi voimaksi.
Espanjan murhenäytelmässä työläiset, koska he olivat jättäneet oman alueensa, jäivät vangeiksi konfliktiin, jossa porvaristo ja valtio olivat läsnä molemmilla puolilla rintamalinjojen takana. 1936-37 Espanjan työläiset eivät taistelleet ainoastaan Francoa vastaan, vaan myös fasistisia maita vastaan, demokratioita ja "puuttumattomuuden" farssia vastaan, omaa valtiotaan vastaan, Neuvostoliittoa vastaan.................. "Italialainen" ja "saksalais-hollantilainen" kommunistinen vasemmisto (myös Mattick USA:ssa) olivat niiden harvojen joukossa, jotka luonnehtivat vuoden 1933 jälkeistä ajanjaksoa täysin anti-vallankumoukselliseksi, kun taas monet ryhmät (trotskilaiset esimerkiksi) aavistelivat herkästi kumouksellisia mahdollisuuksia Ranskassa, Espanjassa, Amerikassa jne.
1937 sulki historiallisen hetken, jonka 1917 oli avannut. Sen jälkeen kapitalismi ei hyväksynyt enää mitään muuta yhteisöä kuin omansa, joka tarkoitti ettei enää voinut olla mitään merkittävän kokoisia, pysyviä radikaaleja työläisryhmiä. POUM:in loppu oli yhtä kuin entisen työväenliikkeen loppu.
Tulevaisuuden vallankumouksellisessa vaiheessa kaikkein kavalimpia ja vaarallisimpia kapitalismin puolustajia eivät ole kapitalismi- ja valtiomyönteisiä iskulauseita huutavat ihmiset, vaan ne jotka ovat käsittäneet totaalisen murtuman mahdollisuuden. He eivät suinkaan ihastele TV-mainoksia ja yhteiskunnallista alistuneisuutta, vaan ehdottavat elämän muuttamista... mutta vaativat että sitä varten rakennetaan ensin aito demokraattinen valta. Jos he onnistuvat dominoimaan tilannetta, niin tämän uuden poliittisen muodon luominen imee ihmisten energian, murentaa radikaalit pyrkimykset, ja keinojen muuttuessa itse tarkoitukseksi, tekee vallankumouksesta jälleen kerran ideologian. Heitä vastaan, ja tietenkin myös avoimen kapitalistista reaktiota vastaan, on työläisten ainoa polku menestykseen moninkertaistaa konkreettiset kommunistiset aloitteet, jotka tullaan tietenkin tuomitsemaan demokratian vastaisina ja jopa... "fasistisina". Kamppailua sellaisten keskustelun ja päätöksenteon paikkojen ja hetkien luomiseksi, jotka mahdollistavat liikkeen autonomian, ei voi erottaa elämän muuttamiseen tähtäävistä käytännön toimista.
"(...) kaikissa menneissä vallankumouksissa toiminnan muoto on aina jäänyt koskemattomaksi, kyseessä on ollut vain saman toiminnan jakaminen eri tavalla ja työn jakaminen uudelleen eri ihmisten välillä; kun taas kommunistinen vallankumous kohdistuu toiminnan muotoa vastaan sellaisena kuin se on ollut tähän asti olemassa, ja lakkauttaa työn ja kaikkien luokkien alistamisen lakkauttamalla luokat itsessään, koska sen toteuttaa luokka jota ei enää ole, yhteiskunnassa, jota pidetään luokkana joka on jo valmiiksi ilmaus kaikkien luokkien ja kaikkien kansallisuuksien jne. hajoamisesta yhteiskunnassa itsessään (...)" (Marx, Saksalainen ideologia, 1845-46)
--
Viitteet
--
Alkuteos
Gilles Dauvé: When Insurrections Die