Takaisin vastarintaan

Mitä on käynyt vankilakapinoille brittiläisessä vankilajärjestelmässä? Missä nyt on ne kollektiivisen raivon ja solidaarisuuden avoimet purkaukset, jotka ruokkivat kapinoita ja vankilamellakoita 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla, ja jotka loivat sellaiset unohtumattomat kuvat kuin Hull 1976 ja Strangeways 1990? Mitä tapahtui sille kapinahengelle, jolla oli tapana säännöllisesti ravistella brittiläistä vankilajärjestelmää, ja samalla luoda vankien voimautumisen ja solidaarisuuden filosofiaa, joka asetti vankien taistelun eturintamaan yleismaailmallisessa taistelussa ihmisoikeuksien ja jopa yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta?
Onko brittiläinen vankilajärjestelmä nyt tullut niin vastaanottavaksi vankien oikeuksien suhteen, että kapinoista ja protesteista on tullut tarpeettomia ja turhia? Mielestäni ei. Itse asiassa brittiläiset vankilat ovat nyt kroonisemmin ylitäytettyjä kuin koskaan aiemmin, ja vangit on käytännössä varastoitu olosuhteisiin ja hallinnon alle, jotka ovat luultavasti pahempia kuin mitä ne olivat kaksikymmentä vuotta sitten. Tällaisten olosuhteiden luoma kurjuus ja epätoivo käy ilmi itsensä vahingoittamisessa ja itsemurhissa, jotka ovat vääjäämättömässä kasvussa, kuten on myös annettujen tuomioiden pituus. Eikä koskaan aiemmin ole vankien kohtelu saanut näin paljon vaikutteita poliittisesta ilmastosta ja muokatusta julkisesta ilmapiiristä, joka tukee yhä suurempaa sortoa ja kostoa. Silti vaikuttaa siltä ettei missään ole sitä solidaarisuuden ja järjestäytyneen vastarinnan henkeä vankien keskuudessa, mikä oli niin ilmiselvää 20 vuotta sitten. Ei missään sitä valmiutta tapella vastaan kirjaimellisen palavasti. Uhmakkuuden sijaan vaikuttaa nyt löytyvän vain passiivista alistuvuutta, ja sellaisten olosuhteiden ja kohtelun hyväksymistä, mikä aiemmin olisi käynnistänyt tottelemattomuutta ja kapinoita.

Hiljaisuus sietämättömän sorron edessä on häiritsevä ilmiö; äärimmäisen julmuuden olosuhteiden edessä halu kapinoida on luonnollista ihmisille, ja varsin kuvaavaa terveelle ja eheälle ihmishengelle, jolta löytyy lajillemme ainutkertainen yhtenäisyys.

Mutta miksi sitten se militanttius, joka vaikutti aikanaan ominaiselta pitkäaikaisvankien käytökselle etenkin vankilajärjestelmää kohtaan, on korvattu mukautuvuudella ja alistumisella?

Vankilajärjestelmän organisaatio, sen hallinnan keinot, vankila-arkkitehtuuri ja suunnittelu jne., on kehittynyt huomattavasti viimeisen merkittävän vankilakapinan jälkeen Strangewaysissa 1990. Ennen Strangewaysin kapinaa suurimpien vankiloiden fyysinen tila oli enemmän tai vähemmän vankien itsensä hallinnassa, ja vangitsijoiden oli vaikeaa valvoa ja hallita kunnolla tuota tilaa. Rangaistus/eristysosastojen ulkopuolella suurin osa vangeista eli laajoissa osastoissa, joissa he saivat liikkua vapaasti ja luoda tietyn verran autonomiaa fyysisen tilan suhteen; täydellinen tarkkailu ja valvonta oli mahdotonta, ja kontrolli usein hataraa. Ja silloin kun puhkesi protesteja, niillä oli tapana levitä hallitsemattomasti suurimpaan osaan vankilaa. Suuri ryhmäsolidaarisuus oli yleinen osa elämää pitkiä tuomioita istuvien keskuudessa, ja se heijastui institutionaaliseen valtaan, joka määräsi sen että vankien yhteistyö ja hyvä tahto oli suhteellisen kontrollin välttämätön ja elintärkeä edellytys.

Vankilan fyysisen arkkitehtuurin muuttamisesta tuli avaintekijä valtion strategiassa suurten protestien hävittämisestä ja fyysisen tilan valtaamisesta takaisin. 1990-luvun alussa alkanut uuden sukupolven vankila-arkkitehtuuri ja vankilatilan syvällinen uudelleensuunnittelu rakensi tarkoituksella pienten ryhmien kontrollinen osastosuunnitteluun, ja voitti tilanhallinan takaisin vangeilta täysin.

Skotlannissa, jossa veriset kapinat olivat horjuttaneet vankilajärjestelmää 70- ja 80-luvuilla, massiivinen rakennusohjelma muutti vanhat avoimet hallit ja pylväskäytävät uusiksi "supersiiviksi", suunnattomiksi rakenteiksi joissa tila on jaettu ja alijaettu pieniin itsenäisiin alle 50 vangin yksiköihin, joissa kaikkia tarkkaillaan valvotaan tiiviisti pienissä hallittavissa ryhmissä. Tämä vankien pieniin ryhmiin erottaminen, ja pakkaaminen lähes mikroskooppisen valvonnan alle estää tehokkaasti mahdollisuudet laajemmille häiriöille, sillä "pääpukarit" voidaan nopeasti tunnistaa ja kitkeä. Ja jos konflikti puhkeaa, se on helppo rajata ja eristää. Vankilan fyysisen tilan ja suunnittelun muuttaminen on siirtänyt institutionaalisen vallan takaisin vartijoille ja poistanut vankien suurkapinoiden uhan.

Kontrollin keinojen rakentaminen vankilan fyysisen kudoksen sisään ei itsessään poista täysin kapinoinnin mahdollisuutta ja olemassaoloa, ja kun yritämme ymmärtää syitä vankien kamppailun näin radikaalille heikkenemiselle, on yhtä tärkeää tarkastella laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista tilannetta.

Termiä "millenniumvanki" käytetään vankien keskuudessa halventavana terminä nykyiselle vankisukupolvelle, joka tuntuu kokonaisuutenaan sovittaneen itsensä vankilajärjestelmän institutionaalisiin etuihin, eikä omaa minkäänlaista muistoa ajasta, jolloin vankilakulttuuri oli täynnä vastarinnan henkeä ja asennetta. Tämä ei ole pelkkä sukupolvi-ilmiö, vaan myös sosiaalinen ja poliittinen ilmiö, joka heijastaa perustavanlaatuista muutosta laajemmassa työväenluokkaisessa yhteisössä josta suurin osa vangeista tulee. Kokonaisuudessaan tarkasteltuna ne vangit, jotka kapinoivat ja tappelivat järjestelmää vastaan vankilaprotestien myrskyisimpinä vuosikymmeninä 60-,70- ja 80-luvuilla, tulivat yhteenkuuluvuuden tunteen täyttämistä teollisen työväenluokan yhteisöistä, joissa oli vahvat ammattiliittojärjestäytymisen ja militanttiuden perinteet; solidaarisuus ja keskinäinen apu oli näiden yhteisöjen elinehto, ja se jätti vahvan leiman myös niihin jotka olivat lain väärällä puolella. Se vankien sukupolvi, joka mellakoi ja tappeli Pankhurstissa 1969, Hullissa 1976 ja Strangewaysissa 1990, tulivat yhteisöistä joissa kukoisti vielä luokkatietoisuus ja "ne vastaan me" -asenne, kuten myös ymmärrys siitä, että yhdessä pysyminen ja solidaarisuuden osoittaminen oli kaikista tehokkain tapa turvata kollektiiviset edut ja oikeudet.

1980 ja 1990 -lukujen aikana thatcherilainen hyökkäys repi palasiksi työväenluokan yhteisöjen sielun ja sydämen, ja muutti ne masennuksen, toivottomuuden ja tappion kaatopaikoiksi. Se synnytti nuorten ihmisten sukupolven, joka oli täynnä kyynisyyttä ja vieraantumista, eikä sillä ollut minkäänlaista muistoa ajasta, jolloin solidaarisuuden, yhteisön ja keskinäisen avun tapaiset periaatteet määrittivät työväenluokkaista identiteettiä. Jopa omaisuusrikosten proletaarisemmat muodot, jotka tavallaan edustivat jonkinsorttista luokkasodankäynnin alkuvoimaa, tekivät tilaa raa'an yrittäjähenkiselle huumerikollisuudelle, joka pohjautui tylyihin kapitalistisiin periaatteisiin, ja vastenmielisyyteen köyhiä yhteisöjä ja niissä asuvia ihmisiä kohtaan. Huumediilaus on erittäin kapitalistinen rikollisuuden muoto, johon liittyy suunnattomat voitot harvoille, ja äärimmäinen kurjuus monille, ja siihen liittyy sellaisten arvojen ja koodien torjunta, jotka aikoinaan muodostivat rikollisen toveruuden - älä koskaan vasikoi, vastusta esivaltaa, äläkä koskaan satuta "omia". Modernit huumekauppiaat ovat mielenlaadultaan ja asenteeltaan täysiä vastakohtia sille mitä työväenluokkaiset konnat aikoinaan olivat, ja heidän tapansa ja strategiansa vankilassa ovat myös tyystin erilaiset; veljeily ja yhteistyö vankilahallinnon kanssa on korvannut uhmakkuuden ja vastarinnan, sekä sen taisteluhengen joka välillä nosti esiin jalon vision myönteisestä muutoksesta ja uudistuksista; Strangewaysin kaltaisten kapinoiden liekeistä tuli radikaaleja uudistuksia vaativia manifesteja, sekä ymmärrys siitä että vangit ansaitsevat täydet ihmisoikeudet siinä missä muutkin ihmiset. Tänään tuollaiset jalot pyrkimykset vaikuttavat tehneen tilaa tappion ja mukautuvuuden ilmapiirille.

Vankilat ovat yhteiskunta pienoiskoossa, usein vielä brutaalisti liioitetulla tavalla. Ne heijastavat köyhien sosiaalisia olosuhteita ja elämän todellisuutta, sekä heidän poliittista aktiivisuuttaan ja kamppailua. Kun köyhät on alistuneet, hajaantuneet ja saappaan alla, niin on myös vangit; nistikulttuuri vankien keskuudessa heijastaa tarkasti sitä mitä on tapahtunut ulkopuolella suurimmassa osaa köyhien ja työväenluokan yhteisöjä ja alueita.

Mitkä sitten on mahdollisuudet sille, että uhmakkuus ja militanttius nousee uudestaan suurten vankijoukkojen keskuudesta määrittämään uudestaan suhdetta vankilaviranomaisiin? Vääjäämätön kulku kohti vangitsemisen kasvamista, ja käytännössä kokonaisten vankilakaupunkien rakentamista massiivisten "Titaanivankiloiden" muodossa, tulee lopulta johtamaan siihen että suuret määrät köyhää ja osatonta väestöä tungetaan sorron tehtaisiin; ennemmin tai myöhemmin tuo sorto, välittämättä siitä kuinka hyvin organisoitunutta tai hienostunutta se on, tulee kohtaamaan vastarintaa. Protestit, kapinat ja vastarinta on aina ollut luonteeltaan jaksoittaista, niin vankiloissa kuin niiden ulkopuolella. Rauhallisuuden ja ehdottoman sosiaalisen kontrollin jaksot ovat aina hauraita, sekä pohjimmiltaan riippuvaisia ihmisten yhteistyöstä oman alistamisensa suhteen vastakohtana pelkällä voimalla ja pakottamisella aikaansaadulle kontrollille. Kuten Eteläafrikkalainen Mustan Tietoisuuden aktivisti Steve Biko joskus sanoi: "Sortajan suurin ase on sorrettujen mieli". Ne jotka hallitsevat vankilajärjestelmää rinnastavat hyvän vankilan hyvin hallittuun vankilaan; vankilan ensisijainen tarkoitus on vangita tehokkaasti ja säilyttää ehdoton kontrolli vangituista. Ihmisoikeusasiat ja vankien ihmisarvon kunnioittaminen eivät ole vankilan pyörittäjien mielissä, eikä niitä ole koskaan tunnustettu käytännön tasolla ellei vangit itse ole nostaneet niitä esiin. Brittiläisten vankiloiden rajallinen liberalisoituminen 70- ja 80-luvuilla on suorassa yhteydessä tuon ajan protesteihin ja kapinoihin, jotka pakottivat järjestelmän myöntämään tilaa. Yhtäkään merkittävää vankilajärjestelmän uudistusta ei olla koskaan saatu muuten kuin vankien toimesta, usein kollektiivisen suoran toiminnan tuloksena, ja niiden uudistusten asteittainen menettäminen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana on suoraa seurausta muutoksesta vankikulttuurissa ja kollektiivisen taistelun vähenemisestä vankien keskuudessa. Näin ollen, jos taisteluhenkeä ei löydetä uudestaan, ei mikään estä painajaismaisen vankilamaailmavision toteutumista; yhteiskunnallisten ongelmien ja köyhien ihmisten massavangitsemista suunnattomiin yksityisesti hallittuihin vankiloihin, joissa ihmisoikeudet on täysin hylätty voittojen ja täydellisen kontrollin tieltä. Saattaa pohjimmiltaan olla meidän kaikkien etujen mukaista nähdä militantin ja hallitsemattoman vankilaväestön paluu.

John Bowden
6729
HM Prison Glenochil
King O'Muir Road
Tullibody
Clackmannanshire
FK10 3AD
UK

Kirje englanniksi:
"Return to Resistance" by John Bowden (325collective)

Aiemmin John Bowdenilta:
Skotlanti: William Johnston voitti nälkälakkonsa (7.11.2008)
Skotlanti: William Johnston ollut kuukauden nälkälakossa (3.10.2008)