"Ungdomshus Nu!" - Taistelu itsehallinnollisesta nuorisotilasta Kööpenhaminassa 1981-1982

Länsi-Euroopassa syntyi toisen maailmansodan jälkeen useita talonvaltausliikkeitä joiden tarkoituksena oli tarjota asuntoja sodan jäljiltä kodittomille ihmisille. 60-luvun lopulla syntyneet uusvasemmistolaiset liikkeet puolestaan toivat politiikan mukaan nuorisokulttuuriin. Näiden yhdistelmästä syntyi 80-luvulla uusi talonvaltausliike, joka levisi Hollannista Sveitsin ja Saksan kautta Tanskaan vuosien 1980 ja 1981 aikana. Tässä on tarkoitus tarkastella Tanskan 80-luvun talonvaltausliikkeen synnyttänyttä kamppailua itsehallinnollisesta nuorisotalosta Kööpenhaminassa vuosina 1981-1982.
Elokuun 15. 1981 kokoontui ensi kertaa ”aloite nuorisotalon puolesta” –ryhmä vaatimaan taloa, jossa Kööpenhaminan nuoret voivat tavata toisiaan, järjestää kokouksia, musisoida, sekä puuhastella työpajoissa. Erona kaupungin järjestämiin nuorisotiloihin ryhmä vaati tilaa, jota nuoret hallitsisivat kokonaan itse ilman "aikuisfasistien"[1] valvontaa ja ohjausta. Kaupungin oltua haluton neuvottelemaan, aloitti ryhmä suoran toiminnan tilojen saamiseksi heti. Seuraavan 14 kuukauden aikana tapahtui useita talonvaltauksia, joista useat poliisi hääti pian. Tänä aikana tilaa vaativien nuorten toiminta muuttui neuvotteluista ja rauhanomaisista valtauksista militantiksi katumellakoinniksi. Lopulta lokakuussa 1982 nuoret pääsivät muuttamaan viisikerroksiseen kivitaloon Nörrebron kaupunginosassa, jonka kaupunki osti aikaisemmalta omistajalta ja antoi nuorille. Paikallisen työväenliikkeen vuosisadan alussa osoitteeseen Jagtvej 69 rakentama entinen Rahvaan Talo (Folkets Hus) nimettiin tuolloin Nuorisotaloksi (Ungdomshuset).

Tilanvaltausten lyhyt historia Kööpenhaminassa ennen 1980-lukua

1960-luvulla Kööpenhaminan kaupunki aloitti asuntokannan uudistamisen kaupungin materiaalisesti köyhimmillä alueilla. Hankkeeseen kuului useiden keskustan ympärillä olleiden vanhojen korttelien purkaminen. Usein vanhat vuokralaiset ajettiin ensin kodeistaan, mutta rakennukset saattoivat silti jäädä vuosiksi tyhjilleen. Lisäksi uudet asunnot olivat valmistuttuaan monin paikoin vanhoille vuokralaisille liian kalliita. Tämä sekoitti asuinalueiden sosiaalista rakennetta, sekä kasvatti tyytymättömyyttä hallintoa kohtaan, kun monet asukkaat kokivat kaupungin kävelevän ylitseen asuinaluettaan koskevissa päätöksissä.

"Ryhmä 61" teki ensimmäisen asuntosaneerauksia vastustaneen valtauksen helmikuussa 1963, mutta ensimmäinen varsinainen liike oli pari vuotta myöhemmin syntynyt ”Slumminvaltaajat” (Slumstormer), jotka valtasivat tyhjiä rakennuksia asumis- ja yhteisökäyttöön. He tulivat tunnetuksi vuonna 1965, kun Christianshavnin kaupunginosassa vallattiin ”Sofiegården” –niminen talo, johon perustettiin asuinkollektiivi ja kahvila. Kaupungin valmistautuessa häätöön neljä vuotta myöhemmin, telkesivät valtaajat talon sisäänkäynnit julistaen tilan ”Sofiegårdenin tasavallaksi”, joka tulisi olemaan ”ruohonjuuridemokraattinen vaihtoehto” vallitsevalle yhteiskunnalle. Tasavalta jäi kuitenkin lyhytikäiseksi poliisin häädettyä sen seuraavalla viikolla.

Slumminvaltaajien avattua tien, valtasi "Punasukat" (Rødstrømperne) useita tiloja kaupungin keskustassa vilkkaana valtausvuonna 1971 uuden naisliikkeen keskuspaikoiksi. Ajan valtaajien tunnetuin aikaansaannos on Slumminvaltaajien ja hippien vanhalle armeijan kasarmialueelle samana vuonna 1971 perustama Christiania, joka alkoi noin viidenkymmenen valtaajan hankkeena lasten leikkipaikaksi, muuttuen lopulta noin tuhannen ihmisen vapaakaupungiksi ja yhdeksi kaupungin suosituimmista turistikohteista.

Nuorisotalokamppailun päänäyttämönä toimineessa Nörrebron kaupunginosassa oli joukko asukkaita vaatinut 60-luvun lopulta lähtien kaupungilta jonkinlaista vihreää aluetta tiheästi rakennettuun naapurustoonsa. Vaatimus ei kuitenkaan saanut vastakaikua kaupungin päättäjien taholta. Vappuna 1971 joukko ympäröivien korttelien asukkaita valtasi tyhjän tontin osoitteessa Stengade 52, ja nimesi sen Rahvaan Puistoksi (Folkets Park). Kesän ajan puistossa kokoonnuttiin ja järjestettiin tapahtumia, ja kelien viiletessä vallattiin syyskuussa viereinen purkua odottanut tyhjä rakennus. Talo nimettiin Rahvaan Taloksi (Folkets Hus), ja siitä tuli korttelin asukastalo monenlaista kulttuuri- ja naapurustotoimintaa varten.

Pari vuotta myöhemmin syntyi Nörrebron Asukastoiminta. Sen erittäin merkittävä nuorisotaloliikettä pohjustanut kamppailu oli keskelle Nörrebrota asukkaiden itsensä rakentama lasten leikkipaikka Byggeren, joka sijaitsi tyhjällä tontilla aivan Rahvaan Talon ja Puiston lähellä. Vuonna 1973 rakennettu alue ehti olla toiminnassa seitsemän vuotta, kunnes kaupunki hääti sen huhtikuun lopussa 1980 uusien asuntojen tieltä. Alueen puolesta käynnistetty kampanja synnytti kansanliikkeen, ja mellakkapoliisi joutui häädön aikana repimään väkisin perheenäitejä irti leikkipaikan rakenteista. Heti häädön jälkeen puskutraktorit jyräsivät alueen maan tasalle, ja yhteenottoja puhkesi tuhansien kadulla olleiden ihmisten ja poliisien välille, niin että iltaan mennessä virkavalta oli ajettu pois kaupunginosasta. Yön aikana leikkipaikka rakennettiin uudestaan, ja seuraavat kolme päivää paikalla pidettiin juhlia ja istutettiin puita, kunnes mellakkapoliisi tyhjensi koko alueen 2. toukokuuta. Leikkipaikasta käyty kamppailu kasvatti entisestään jännitteitä Nörrebron asukkaiden ja kaupungin johdon välillä, sekä toimi samalla innoittajana tulevalle nuorisotaloliikkeelle.

Slumminvaltaajat, Punasukat, Rahvaan Talo ja Puisto, Nörrebron Asukastoiminta, sekä Vapaa Lukio[2] olivat luoneet vahvan pohjan seuraavalle radikaalien sukupolvelle, jonka nuorisotalokamppailusta syntyi koko 80-luvun kestänyt talonvaltaajaliike.

Nuoret

Nuorisotalohankkeen takana oli alunperin ”aloite nuorisotalon saamiseksi” –ryhmä, johon kuului noin kolmisenkymmentä hippiä, punkkaria, järjestövasemmistolaista, sekä Vapaan Lukion oppilasta. Joukossa oli jäseniä myös ”Lapsivoima” –ryhmästä (Børnemagt), joka oli syntynyt Christianiassa ja osallistunut kamppailuun Byggerenistä. Nuorimmat olivat vain noin 12-vuotiaita. Vaikutteita nuoret olivat saaneet paikallisilta 60-luvun jälkeen syntyneiltä liikkeiltä ja työväenliikkeeltä, mutta etenkin talonvaltausliikkeiltä Hollannissa, Länsi-Saksassa ja Sveitsissä, jossa nuoret kävivät vastaavaa kamppailua itsehallinnollisista nuorisokeskuksista samoihin aikoihin. Aloiteryhmä lakkautti itsensä puolisen vuotta perustamisensa jälkeen helmikuussa 1982, jolloin sen tilalle syntyi Valtausprikaati (BZ-brigaden).

Nuoret järjestäytyivät epämuodollisesti poliittisten puolueiden ulkopuolella, ilman johtajia tai järjestörakenteita, eikä kyseessä ollut poliittinen liike perinteisessä merkityksessä. Yhteistä oli kapitalismin ja kaupungin saneerauspolitiikan vastustaminen, sekä huoli ympäristökatastrofin, ydinsodan ja yhteiskunnallisen kontrollin kaltaisista aiheista. Puhuttiin sukupolvesta joka ei kokenut omaavansa tulevaisuutta silloisessa yhteiskunnassa. Heille kyse ei ollut abstraktien teorioiden kehittelemisestä tieksi kohti sosialismia, vaan konkreettisesta välittömästä kamppailusta oman tilan saamiseksi.

Neuvotteluista leipätehtaaseen

Elokuun 15. 1981 kokoontui ”aloite nuorisotalon saamiseksi” –ensimmäistä kertaa vaatimaan ”paikkaa jossa olla. Paikkaa jonne kaikki voivat tulla esittämään teatteria, soittamaan musiikkia, tekemään paperimassahevosia, järjestämään tapaamisia ja pitämään toisia kädestä.” Ryhmä keräsi tuhansia nimiä adressiin, jolla haluttiin vanhaan Rutana -nimiseen tyhjään leipätehtaaseen aikansa suurin itsehallinnollinen nuorisotila Euroopassa. Noin kahden kuukauden ajan nuoret keräsivät nimiä ja rahaa, keskustelivat naapuruston kanssa ja yrittivät käydä neuvotteluja kaupungin kanssa. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet minkäänlaiseen tulokseen, ja pormestari Weidekamp sanoi ettei kaupunki tule antamaan nuorille omaa tilaa, vaan näiden tulisi sen sijaan käyttää jo olemassaolevia asukastaloja. Nuoret taas eivät halunneet ”asukastaloa”, vaan nimenomaan oman talon suurkaupungin lapsille ja nuorille.

15. lokakuuta ryhmä järjesti suurtapaamisen osoitteessa Jagtvej 69 sijainneessa ”Tinglutis” -musiikki- ja tanssitalossa. Sieltä he lähtivät valtaamaan yli kuuden tuhannen neliömetrin kokoista leipätehdasta. Poliisi kuitenkin hääti valtauksen muutamassa tunnissa ilman suurempia välikohtauksia. Kaksi päivää myöhemmin satakunta nuorta yritti vallata talon uudestaan. Kun tehtaan omistavan Vibo -yhtiön palkkaamat vartijat eivät kyenneet estämään nuoria, puuttui poliisi asiaan ja onnistui sulkemaan rakennuksen sisäänkäynnit ennen kuin valtaajat pääsivät sisään. Nuoret istuivat ajoradalle, ja huomattuaan lähistöllä siviilipukuisia poliiseja syntyi välikohtaus, jonka aikana poliiseja kohti heitettiin maalipommeja. Poliisit tyhjensivät kadun pampuilla. Nuorten pienryhmät yrittivät vielä muutamaan otteeseen tuloksetta rakennuksen valtausta. 10 nuorta pidätettiin, ja yhtä heistä pidettiin viikko vankeudessa epäiltynä poliisin hatun varastamisesta ja siviilipoliisin lyömisestä.

Kyynelkaasua kumitehtaalla

Tasan viikkoa myöhemmin, lauantaina 24. lokakuuta, oli keskipäivän aikaan Raatihuoneentorille kokoontunut noin kaksi sataa nuorta. Nörrebrohon edennyt mielenosoitus yritti jälleen vallata leipätehdasta, mutta paikalla olleet poliisit onnistuivat estämään pienryhmien valtausyritykset. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen mielenosoittajat alkoivat yllättäen juosta kohti läheistä tyhjää kumitehdasta. Aikaisempaa paremmin organisoituneet nuoret valtasivat kumitehtaan, ja rakensivat välittömästi barrikadit talon katutasoon. Lyhyen ihmettelyn jälkeen poliisi poistui paikalta.

Kahden päivän päästä, 26. lokakuuta, palasi poliisi runsaslukuisena, kun sadat mellakkapoliisit sulkivat lähikadut, ja piirittivät taloon noin sata 12-25 -vuotiasta nuorta. Poliisin kenttäjohtaja kehotti megafonilla valtaajia poistumaan rakennuksesta tai muuten heidät pidätettäisiin. Viisi nuorta tuli vapaaehtoisesti ulos. Tämän jälkeen poliisi ampui rakennukseen nelisenkymmentä kyynelkaasupanosta ja rynnäköi sisään; 98 pidätettiin.

Kyseessä oli ensimmäinen kerta sitten 1930-luvun, kun Tanskassa käytettiin kyynelkaasua mielenosoittajia vastaan, ja poliisin rajut toimintakeinot herättivät ihmettelyä. Perusteluna voimankäytölle poliisitarkastaja Anders Egetved-Sørensen sanoi häädön jälkeen julkaistussa lehdistötiedotteessa poliisin saaneen nimettömän puhelun, jossa miesääni sanoi nuorten aikovan käyttää käsikranaatteja ja pommeja, jos poliisi lähestyy rakennusta. Tarkastajan mukaan "kyynelkaasu oli miedoin tapa saada nuoret pois talosta". Samassa tiedotteessa tarkastaja kertoi myös poliiseja heitetyn kivillä ja loisteputkilla rynnäkön yhteydessä. Aloiteryhmä kiisti omassa tiedotteessaan kivien heittämisen, mutta myönsi osan nuorista heittäneen poliiseja maalilla ja loisteputkilla kyynelkaasun käytön jälkeen. Aloiteryhmä kuitenkin sanoutui irti väkivaltaisista toimintakeinoista, tuomiten jyrkästi myös poliisin väkivallan.

Neljä päivää myöhemmin poliisijohtaja Poul Eefsen sanoi tiedotteessa poliisin pidättäneen ennen häätöä miehen, joka oli matkalla kumitehtaalle mukanaan tyhjiä pulloja ja bensiinikanisteri. Näin ollen poliisilla oli syytä odottaa nuorten valmistautuvan rajuun vastarintaan. Lisäksi tiedotteessa sanottiin paikalta löytyneen suuri määrä tiilenpalasia ja "lyöntiaseita", muun muassa kumikahvalla varustettuja rautaputkia. Pari kuukautta myöhemmin oikeusministeri totesi kuitenkin vastauksena parlamentissa esitettyyn kysymykseen, että selvityksen mukaan tiilenpalat ja rautatangot olivat tehtaassa jo ennen valtaajien tuloa. Samassa selvityksessä kävi ilmi ettei "tehtaaseen matkalla" pysäytetyn miehen kanisterin sisältöä tutkittu, eikä tiedetty varmaksi oliko hän matkalla tehtaaseen vai ei.

Ketään pidätetyistä nuorista ei kuitenkaan vangittu. Monet pidätetyistä valittivat poliisin väkivaltaisuudesta häädön aikana, joka herätti vahvaa kritiikkiä mediassa ja korkeiden poliitikkojenkin keskuudessa. Pääministeri Anker Jørgensen tuhahti että "nuorison ongelmia ei ratkota kyynelkaasulla."

14 viikkoa luostarissa

Viisi päivää myöhemmin, lauantaina 31. lokakuuta, järjestettiin taas Raatihuoneentorilta lähtevä mielenosoitus nuorisotalon puolesta. Pian liikkeelle lähdön jälkeen mielenosoitus poikkesi sovitulta reitiltä, ja nuoret juoksivat valtaamaan vanhan luostarin Abel Cathrinesgadelta rautatieaseman vierestä Vesterbron kaupunginosassa. Kumitehtaan häätö oli vielä tuoreessa muistissa, eikä poliisi voinut tehdä toista samanlaista operaatiota samalla viikolla. Lisäksi nuoret nauttivat varsin suurta julkista tukea, ja kun vielä nuorisotalomyönteinen 60-luvun uusvasemmistosta syntynyt puolue Vasemmistososialistit voitti samaan aikaan käydyt paikallisvaalit, annettiin nuorten jäädä taloon, kuitenkin ilman minkäänlaista muodollista sopimusta.

Seuraavan kolmen ja puolen kuukauden aikana unelma itsehallinnollisesta nuorisotilasta muuttui nuorten kannalta painajaiseksi. Tila sijaitsi sosiaali- ja huumeongelmista pahasti kärsivän Istedgaden lähellä, ja pian talo täyttyi narkomaaneista ja huumekauppiaista, minkä lisäksi moottoripyöräjengi Mustat Pantterit hakkasivat useampaan otteeseen talossa majailleet nuoret. Kaaoksen keskellä aloiteryhmä lakkautti itsensä ja nuoret poistuivat talosta vapaaehtoisesti 14. helmikuuta. Seuraavana päivänä poliisi poisti talosta jäljelle jääneen kourallisen nuoria ilman minkäänlaista välikohtausta.

Yhteenotto professoritalolla

Nuoret yrittivät koko Abel Cathrinesgaden ajan käydä neuvotteluja kaupungin kanssa, joka ei edelleenkään ollut valmis antamaan nuorille kokonaan omaa taloa. Lakkautetun aloiteryhmän tilalle perustettiin ”Valtausprikaati” (BZ-Brigaden), ja nimenvaihdos kuvastaa hyvin myös muutosta toimintatavoissa. Kaksi päivää Abel Cathrinesgaden jättämisen jälkeen vallattiin Valtionsairaalan vierestä ”professorirakennukseksi” kutsuttu talo Österbron kaupunginosassa. Poliisi tuli kuitenkin pian paikalle ja hääti valtaajat välikohtauksetta. Kolme päivää myöhemmin, 19. helmikuuta 1982, valtaajat menivät takaisin. Tällä kertaa paikalle tuli välittömästi kuorma-auto täynnä barrikadien rakentamiseen sopivia materiaaleja. Ensimmäistä kertaa valtaajat yrittivät toden teolla pitää tilan hallussaan organisoituneella vastarinnalla.

Häätöä yrittäneet poliisit saivat vastaansa ikkunoista kiviä, maalipommeja ja wc-lavuaarin palasia, niin että häätö onnistui vasta neljännellä yrittämällä kahden ja puolen tunnin jälkeen. Yksi poliiseista kertoi myöhemmin katutason barrikadien olleen niin vahvat, että niistä oli mahdoton päästä sisään. Lopulta poliisi onnistui pääsemään sisään naapurirakennuksen kautta, jolloin nuoret lopettivat vastarinnan. Paikan päältä pidätettiin kuutisenkymmentä nuorta, joista nuorin oli 14-vuotias ja puolet alle 18-vuotiaita. Yksi sai lopulta syytteen väkivallasta virkamiestä kohtaan. Merkittävä raja oli kuitenkin nyt ylitetty, kun nuoret kävivät organisoituun aktiiviseen vastarintaan virkavaltaa vastaan.

Mekaanisen Musiikin Museo ja lentävä vessanpönttö

Kaksi viikkoa myöhemmin, 6. maaliskuuta, järjestettiin jälleen Raatihuoneentorilta lähtevä mielenosoitus nuorisotalon puolesta. Mielenosoittajat poikkesivat taas ilmoitetulta reitiltä, ja juoksivat Vesterbrogadella olleelle tyhjälle Mekaanisen Musiikin Museolle, jonne parikymmentä valtaajaa oli mennyt jo edellisenä yönä rakentamaan barrikadeja. Nyt oli jo selvää, että valtaajat tulevat puolustamaan tilaa väkivallalla; ikkunassa näkyi laatikollinen kiviä. Poliisi saapui pian paikalle runsaslukuisena, ja saatuaan omistajalta luvan häätöön, yritti panna sen toimeen niin pian kuin mahdollista. Noin 2000 mielenosoittajaa ja ohikulkijaa seurasi Vesterbrogadelta poliisin suuroperaatiota keskellä lauantai-iltapäivää.

Valtaajat torjuivat kuitenkin kerta toisensa jälkeen poliisin yritykset päästä sisälle taloon. Ikkunoista heitettiin runsaasti kiviä, tiilenpalasia ja maalipommeja poliisien päälle. Pihalla ollut moottoripyöräpoliisi loukkaantui ikkunasta heitetystä kivestä menettäen hetkeksi tajuntansa. Hetkeä myöhemmin oven murtamista yrittäneet mellakkapoliisit suojasivat kilvillä itseään lentäviltä kiviltä, kun toisen kerroksen ikkunasta heitettiin poliiseja vessanpöntöllä. Lopulta poliisi onnistui pääsemään taloon sisälle peruuttamalla panssaroidun auton oven eteen niin, että moottorisahoja käyttäneet poliisit pystyivät toimimaan rauhassa sen sisällä. Kolmen tunnin jälkeen poliisi onnistui tyhjentämään talon. 141 nuorta pidätettiin ja kuvattiin paikan päällä, lopulta kuusi heistä sai syytteet väkivallasta.

Lentävä vessanpönttö oli merkittävä kohta nuorten kamppailussa. Paitsi että se vangitsi lehtien etusivut ja teki koko Valtausprikaatista maankuulun, koettiin nyt ensimmäistä kertaa tilanne jossa pelkkien pikkukolhujen sijaan poliisit joutuivat hengenvaaraan. Vastarinnan voimakkuus järkytti sekä poliitikkoja, nuoria, että poliiseja. Varapoliisipäällikkö Ole Nørgaard sanoi mellakan olleen pahinta mitä hän on nähnyt, ja ihmetteli ettei poliiseille käynyt pahemmin.

”Nuoret saa talon, kaupunki saa rauhan”

Mekaanisen Musiikin Museon valtauksen jälkeen alkoi esiin nousta vaatimuksia siitä että ongelmaan täytyy saada ratkaisu ilman että poliisit ja nuoret joutuvat hengenvaaraan. Etenkin pormestari Weidekampia kritisoitiin ankarasti siitä ettei hän ollut tähän asti ottanut vakavasti nuorten vaatimuksia. Parin päivän päästä Weidekamp kertoikin Politiken -lehdelle kaupungin olevan valmis neuvottelemaan nuorten kanssa.

10. maaliskuuta aloitettiin konkreettiset neuvottelut nuorten ja kaupunginhallinnon kesken. Nuoret ilmoittivat haluavansa kaupungin keskustasta vähintään kahden tuhannen neliömetrin kokoisen talon, jonka tilat soveltuvat musiikin tekemiseen ja esittämiseen, sekä verstastiloiksi työpajoille. Kaupunki puolestaan vaati että tilojen tulee olla avoimia kaikille nuorille, ei vain pienelle ryhmälle. Kaksi viikkoa neuvottelujen aloittamisen jälkeen nuoret uhkasivat "iskeä uudestaan" 10. huhtikuuta, jos sopimusta ei ole syntynyt siihen mennessä.

Kaksi päivää uhkauksen jälkeen syntyi sopimus talon käytännön järjestelyistä. Kaupunki suostui maksamaan 90% talon käyttöönottokuluista, loput jäisivät nuorten itsensä hoidettavaksi. Lopulta 15. huhtikuuta nuorille esiteltiin ensi kertaa konkreettinen ehdotus talosta. Kyseessä oli sama Tinglutis -kansanmusiikkiryhmän omistama talo Nörrebron Jagtvejllä, jossa nuoret pitivät tapaamisen ennen leipätehtaan valtausta lokakuussa 1981. Samalla luvattiin tilojen siirtyvän nuorille loppuvuodesta kun muodollisuudet on saatu hoidettua, ja Tinglutis on muuttanut uusiin tiloihin. Nuoret pitivät tilaa hyvänä ja hyväksyivät tarjouksen. Lopulta talon kauppahinnaksi tuli 865 000 kruunua, ja nuorisotalon avajaisia päästiin juhlimaan 31. lokakuuta 1982, päivälleen vuosi Abel Cathrinesgaden luostarivaltauksen jälkeen.

Yhteenveto - nuorisotaloliikkeestä talonvaltausliikkeeksi

Nuorten aktiivinen kamppailu itsehallinnollisesta nuorisotilasta Kööpenhaminassa kesti noin kuusi kuukautta. Liikkeen toimijoissa tuona aikana tapahtunut muutos oli nopea: nuoret jotka vielä syksyllä keräsivät nimiä vetoomuksiin, eivät enää keväällä epäröineet ryhtyä mellakoimaan. Vaikuttimia radikalisoitumiselle oli monia, kuten poliitikkojen välinpitämättömyys nuorten mielestään oikeutettuja vaatimuksia kohtaan, poliisin kovat otteet, sekä ulkomailta otetut vaikutteet.

Lopulta kaupunki käytännössä pakotettiin antamaan nuorille heidän vaatimansa talo. Kaupungin saneerauspolitiikka oli kerännyt paljon vastustajia rahvaan parissa, ja kaikki muistivat vielä pari vuotta aiemmin käydyn kamppailun lasten leikkipaikan puolesta, sekä pormestarin ylimielisyyden sen hoidossa.[3] Nuorten vaatimus tilasta vaikutti legitiimiltä, eikä julkinen mielipide olisi hyväksynyt liikkeen väkivaltaista murskaamista, etenkin kun se näytti johtavan vain suurempiin ja rajumpiin yhteenottoihin talonvaltaajien ja poliisin välillä. Nuorisotalon antamisen toivottiin rauhoittavan talonvaltaajia eskaloituvan konfliktin kynnyksellä. Ele tuli kuitenkin kaupungilta liian myöhään. Nuorisotaloliikkeestä oli muodostunut laajempi talonvaltausliike, eikä voimansa tunnossa olleen nuoren liikkeen pysäyttäminen enää tässä vaiheessa onnistunut.

Huhti-kesäkuun aikana 1982 vallattiin eri puolilla Nörrebrota useita taloja asunnoiksi, baareiksi, sekä työpaja- ja tapaamispaikoiksi. Enää valtauksia ei pyritty häätämään heti, ja valtaajat pystyivätkin rauhassa muodostamaan kollektiiveja ja järjestämään toimintaa. Talonvaltaajat nauttivat varsin suurta tukea tavallisen rahvaan parissa, ja eräs valtauksista tehtiin yhteistyössä eläkeläisten yhdistyksen kanssa. Kaupungin hallinnossa kuitenkin toivottiin talonvaltaajien siirtyvän uuteen nuorisotaloon kun se aukeaisi lokakuussa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Jännitteet viranomaisten ja nuorten välillä vain kasvoivat, ja syksyllä 1982 häätöyritykset muuttuivat mellakoiksi. Lisäksi nuorisotalon avajaisjuhlaan puhumaan tulleen pormestari Weidekampin päälle heitettiin ämpärillinen vettä, ja hänet ajettiin pois talosta keskisormien saattelemana ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.

Tammikuussa 1983 kaupunki mobilisoi noin 1500 poliisia häätämään kaikki Kööpenhaminan vallatut talot. Heti häätöjen jälkeen talot purettiin. Valtausliike kuitenkin kokosi kevään ja kesän aikana voimansa, ja palasi takaisin piinaamaan kaupunginhallintoa vuosikymmenen loppuun asti, tukikohtanaan kaupungilta voitettu nuorisotalo. Vuosia myöhemmin, kun virasta väistyvältä Weidekampilta kysyttiin kahta asiaa mitä hän uraltaan eniten katui, tuli vastaus nopeasti: raitiovaunuverkoston purkamista ja nuorisotalon luovuttamista talonvaltaajille.

Viitteet:

1. "Aikuisfasistilla ei viitata henkilön ikään (...). Aikuisfasisti on henkilö, joka käyttää omaksumaansa yhteiskunnallista asemaa - vanhempana, pedagogina, opettajana, viranomaisena, poliitikkona jne. - etenkin lasten ja nuorten sortamiseen, pyrkimällä kieltämään näiden riippumattoman itseisarvon, ja estämään mah­dollisuudet etsiä itse tarkoitusta omalle elämälleen." Alkuperäinen lainaus: Christensen 2000, s.195

2. Nörrebron Vapaa Lukio (Det Fri Gymnasium) perustettiin 70-luvun alussa ”vuoden ’68 –hengessä” vaih­toehdoksi julkisille kouluille. Tarkoituksena oli perustaa kokeellinen opinahjo, jota oppilaat hallitsisivat itse suoralla demokratialla viikottaisissa kokouksissa. (Christensen 2000, s.192 & s.403)

3. Weidekampilta kysyttiin Byggerenin häädön jälkeen miten pidetään huoli siitä ettei Österbrohon suunnitellusta vastaavasta saneeraushankkeesta tule Byggerenin toisintoa. Tähän pormestari vastasi: “En tiedä mitä tarkoitat. Mehän voitimme!” (Heinemann 1995, s.44)

Kirjallisuutta:

Christensen, Bolette M.: Fortællinger fra Indre Nørrebro – Solidaritet og handlekraft i det lokale. 2000. Jurist- og Økonomforbundets Forlag.

Heinemann, Tom: URO – 25 Års Gadekamp. 1995. Tiderne Skrifter.

Jepsen, Jørgen: Statsmagten, politiet og kollektive aktioner i nyere tid – gentager historien sig? Kirjassa Mikkelsen, Flemming (toim.): Protest og Oprør – Kollektive aktioner i Danmark 1700-1985, s.275-315. .1986. Modtryk.

Katsiaficas, Georgy: The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life. 2006. AK Press.

Kering, Mads: De Autonome – En Bog om og af den Autonome Bevægelse. 1994. Autonomt Forlag.

Mikkelsen, Flemming & Karpantschof, René: Development of the Squatters and Autonomous Movement in Copenhagen, 1981-95. International Journal of Urban and Regional Research 39 s.609-629. 2001. Blackwell Publishers.

Mikkelsen, Flemming & Karpantschof, René: Fra Slumstormere til Autonome - Husbesættelse, Ungdom og Social Protest i Danmark 1965-2001. Kirjassa Mikkelsen, Flemming (toim.): Bevægelser i Demokrati - Foreninger og Kollektive Aktioner i Danmark. 2002. Aarhus Universitetsforlag.

Sten, Bo: Kampen om Byggeren. 1980. Informations Forlag.

Verkossa:
Helle Hansenin dokumentti BZ (2006) (Dansk Filminstitut)