Pelkkä jakaminen ei riitä ratkaisuksi: "Alkukantainen" maanviljely uudessa tarkastelussa

Carlos Dufús

Ennen sivilisaatiota, ja sen ulkopuolella, "alkukantaisiksi" nykyään kutsumamme ihmiset elivät "alkukantaisen kommunismin tilassa", 1900-luvun antropologi Lewis Henry Morganin sanoin. Hänelle se oli ihmisen kulttuurievoluution perimmäisin "taso". Tämä sopi Darwinia ja kumppaneita edeltäviin käsityksiin kulttuurin "edistyksestä" yksinkertaisesta monimutkaiseen, alkukantaisesta sivistyneeseen. "Alkukantaisten" ajateltiin olevan "jämähtäneenä kulttuurisen pysähtyneisyyden" tilaan. Vaikkakaan Morgan ei halunnut mitenkään laittaa heitä kuriin (hän itse asiassa jätti lupaavan lakimiesuransa ja meni elämään irokeesien kanssa joksikin aikaa, palaten sitten akateemiseen maailmaan jakamaan kokemuksiaan), näki hän silti heiltä puuttuvan jotain. Morganin kirjoituksista voi huomata kuinka tärkeänä hän piti yksityistä omaisuutta sivilisaation muodostumisessa, ja "alkukantaisen kommunismin" olevan jo itsessään sukulaisuussuhteisiin pohjautuvassa yhteiskunnassa esiintyvä puute.

Mutta Morganin ansioksi voidaan lukea se, ettei hän ylistänyt vieraannuttavaa "ratkaisuamme", mutta valistuksen ajattelulle uskollisena hänen työnsä akatemisoi käsityksen alkukantaisten ihmisten elämisestä tietämättömyyden tilassa. Myöhemmät ajattelijat jatkoivat tästä jopa niin pitkälle, että kuvittelivat heidän olevan tietämättömiä biologisesta lisääntymisestä. Freud kutsui heitä "lapsiksi". Ja kesti noin puoli vuosisataa Morganista kunnes Margaret Mead kumosi tuon huhun. On vähintäänkin naurettavaa edes ajatella, että "sivistymättömät" eivät osaisi ymmärtää yhteyttä panemisen ja lapsien välillä. Tätä tarkoitetaan "nojatuoliteorialla". Biologit ovat vasta alkamassa ymmärtää joitain juttuja biologiasta, joita nämä "lapset" ovat tajunneet useita tuhansia vuosia, ei välttämättä nykypäivän tiedemiesten kognitiivisella ja filosofisella tavalla, vaan rituaalisten käytäntöjen avulla, jossa niin pitkään kuin rituaaleja harjoitettiin ja uusinnettiin, nykyisenlainen diskurssi ei ollut välttämätön. Tämä ei tarkoita etteikö siihen ollut mahdollisuutta. Voimme huomata että rituaali on varmuuskeino niiden olemassa olevien suhteiden ylläpitämiseksi jotka toimivat. Todellakin jämähtänyttä! Tätä tarkoitetaan sopeutumisella.

Mutta tässähän piti puhua viljelystä? No, ne olivat nämä "lapset", jotka ylipäätään "keksivät" maanviljelyksen. Edistyksellisen uuden keksinnön sijaan se oli pikemminkin keino jatkaa vanhaa väestön kasvaessa, ei niinkään kasvaneesta tuotannosta, vaan rannikon asukkaiden muuttaessa sisämaahan ja ylängöille merenpinnan noustessa jäätikön sulaessa. (Emme tiedä siitä, mutta mannerlaattojen alangoilla on saattanut olla kestävää ”viljelyä” ”jääkauden” aikana. Vähemmän tuntemattomalla alueella liikutaan jos ehdotetaan pitkälle kehittynyttä rannikkokalastusta – viljely olisi minimaalista kun otetaan huomioon jokien ja meren tarjoama runsaus[1]).

Vasta sivistynyt edistys teki maanviljelystä yhden ympäristön kannalta tuhoisimmista asioista, heti sotaan käytettävien aseiden ja teollisuuden saasteiden jälkeen. Näemme nyt tämän tuhon kaikkialla ympärillämme, ja jotkut jotka eivät halua mennä eteenpäin (ja ovat kyvyttömiä katsomaan riittävän pitkälle "taaksepäin"), luulevat että nuo "lapset" ovat saattaneet tehdä suuren virheen. Jotkut hyvää tarkoittavat tyypit katsovat ainoastaan tulevaisuuteen, ja kuvittelevat että voimme keksiä edistyksellisen uuden ja kehittyneen kestävän maanviljelyn. He eivät tunnu tajuavan sen olevan hyvin vanha juttu.

Heidegger sanoi toisen maailmansodan jälkeen viljelystä karusti:

Koska moderni maanviljely on sidottu omistukseen ja siitä on tehty kulutushyödyke, voitaisiin sitä paremminkin kutsua "joukkoraiskaukseksi", kuin viljelyksi. Ilman omaisuutta sivistymättömät viljelijät tiesivät etukäteen mitä tarvitsivat, ja kun se oli saatu kerättyä oli sadonkorjuu ohi. Jos satoa kerättiin talteen, sitä kerättiin vain talvivarastoja tai juhlia varten. Se oli hyvin ”keräilyn” kaltaista, eikä satoa kerätty talteen sen keräämisen itsensä vuoksi. Jotkut ovat kuvailleet keräilyn ja viljelyn eroksi jälkimmäisessä esiintyvän ”uhraamisen” synnyn. 'Sivistymättömien' yhteisöjen viitekehyksessä tällainen väite on naurettava.. Onko maahan uuden ”sadon” synnyttämiseksi palautettu siemen uhraus? Onko uhrausta palauttaa ensimmäiset poimitut hedelmät seremoniallisesti maahan? Onko ensimmäisten ansaan jääneiden lohien vapauttaminen jatkamaan lisääntymistään uhrausta, vaiko lohikannan välttämätöntä ylläpitämistä? Emmekö ole jo tähän mennessä oppineet että mikä tahansa saalistus asettaa 'luonnollisen' rajan Malthusin käsitteelle eksponentiaalisesta väestönkasvusta, sillä kaikella elämällä on elinolosuhteidensa mahdollisuuksia suurempi lisääntymispotentiaali? Tarkoittaako pikkuperunoiden jättäminen koskemattomina maahan perunannoston aikana haaskausta ja piittaamattomuutta, vaiko vakuutta siitä että kasvi palaa seuraavana kautena ilman istuttamista (usein vielä runsaammalla sadolla)?

Kuinka varmoja olemme siitä että olemme todella ”ravintoketjun huipulla”? Onko sillä väliä mikä ”alkuperäinen” tulkinta käytännöstä on ollut, niin pitkään kun vain onnistutaan hankkimaan riittävä ravinto? Hierarkia ei ota huomioon kestävyyttä. Ja voi huomata että en kutista tätä aihetta pelkästään politiikan tai talouden ulottuvuuksiin.

Varhaiset viljelijät tiesivät monimuotoisuuden tärkeyden niin ruokavaliossa kuin ”puutarhoissaankin”. ”Alkukantaisten” viljelijöiden, kuten myös keräilijöiden, yhteinen ominaisuus on pelkän monimuotoisuuden sallimisen lisäksi sen edistäminen, yhdessä sadon uusintamisen monimuotoisuuden kanssa (siemennys, sekä osan ”korjuusta” jättäminen maahan tai laittaminen takaisin). Viljelyn ja keräilyn ero löytyy asteesta, ei laadusta. Eikä kyse ole myöskään määrästä. Jopa historiallisina aikoina on useita esimerkkejä varsin suurista viljelijäkylistä (joskaan ei ehkä niistä kokonaan paikalleen asettuneista joihin olemme Hollywoodin kautta tottuneet) jotka sulauttivat käytäntöihinsä ekologisen jatkuvuuden ilman tuhoamista (ekologinen jatkuvuus mahdollistaa ja turvaa elämänmuotojen uskomattoman moninaisuuden ja vaihtelevuuden, ei sen tuhoamista – jossain vaiheessa kuitenkin kaikki kuolee!). Kaukana kosmopoliittisuuden vilinästä ja melskeestä, pienviljelijöiden kylät elivät symbioosissa nomadisten paimentolaisten (”kaviopeltojen”) kanssa. Tietty määrä autonomiaa säilyi, ja silti he kykenivät maksamaan vuotuisen pakkomaksunsa raskaasti aseistetuille (sivistyneille) veronkerääjille. Vaaditaan edistyksellinen sivilisaatio (kuningaskunta tai imperiumi) tuottamaan radikaali ja tuhoava muutos – rajallisesta pysyvästi paikalleen asettuneesta näkökulmastamme käsin emme näe metsää puilta.

Toinen sivistymättömien viljelijöiden käyttämä tapa oli refugien, ”turvapaikkojen” ylläpitäminen. Kun omaisuuden omistajat panivat pakolla voimaan omaisuuden käsitteet, turvapaikat alettiin tuntea ”yhteismaina”, mutta ne kadottivat osan tärkeästä merkityksestään. Yhteismaiden myötä tuli joukkoraiskauksen käytäntö ”yhteisöllisen omaisuuden” muodossa. Antakaa minun selittää. Yhteismaiden instituutio oli alku talouden teorialle valumaefektistä, jossa vauraus siirtyy hiljalleen huipulta pohjalle. Maarahvaalle (jotka eivät ihan olleet orjia) annettiin käyttöoikeuksia rippeisiin, joita porhot (aateliset tai ”isot päälliköt”) eivät pystyneet kuluttamaan. Maan aitaamiseen velvoittavat ”liberaalit” aitauslait poistivat eron maarahvaan ja orjien välillä. Liikesuunta oli kohti ”tasavertaisuutta”, ja kun se pääsi vauhtiin, oli vain ajan kysymys kunnes orjuuden poistaminen oli kaikkien paitsi patavanhoillisimpien konservatiivien mielissä. Tasavertaisuus saavutettiin lopulta palkkatyön kautta.

Mahdollisuuksien vapauden myytti syntyi kun johtajuus pakkolunastettiin ”aatelisilta” sukulinjoilta, ja kaikki feodaalielämän rippeet poistettiin maaseudulta vuokraviljelyn ja torpparilaitoksen lakkauttamisen myötä (aiemmin maarahvas oli erottamattomasti sidottu maahan, vaikka sen omistaja vaihtuisikin). Karjataloudessa tämä on toteutunut yleismaailmallisesti vasta ihan hiljattain. Mahdollisuus viljelyyn kaikenlaisilla keinolla tuhosi asteittain perinteet – sukupolvelta seuraavalle siirtyneen tiedon ja käytännön joilla ylläpidettiin paikallisesti (suhteellisen) järkevämpiä ekologisia tapoja. Järjetöntä sivistyneessä käytännössä oli asteittainen siirtyminen peltojen vaihtamisesta (kaski- tai ”liikkuva” viljely) satojen kierrättämiseen samalla pellolla omistussuhteiden rajoittamana. Teollinen viljely jopa onnistui hankkiutumaan eroon useiden kasvin viljelemisestä yhdessä (välttämättömyyden kautta, sillä teknologia ei soveltunut siihen), jotain jota muutamat multaa kynsien alla pelkäämättömät harrastajapuutarhurit yhä arvostavat.

Ennen kuin omaisuus perusti yhteismaiden instituution, refugiat olivat alueita joita ei käytetty ollenkaan. Niissä saattoi olla erittäin paljon luonnonvaroja, mutta niitä ei käytetty muuten kuin äärimmäisen niukkuuden aikana. Tämä vihjailee kausittaisen, maantieteellisen ja ilmastollisen vaihtelun ymmärtämistä. Näitä villejä ”peltoja” voitiin yhtä lailla kierrättää. Refugiat oli käytössä jopa kaikista rajoittuneimmilla Polynesian saarilla. Tämä on paljon laajempi käsite kuin ”kesanto”, joka viittaa käyttämättömyyden jaksoon sen takia että se on itse asiassa käytetty loppuun. Ainoastaan rikkaruohot selviytyvät. Intensiivisen (modernin) maatalouden joukkoraiskauksen käytännöt vaativat kesantoa. Tapaamme ajatella rikkaruohoja valloittavina tunkeilijoina. Ne ovat kasveja, jotka kukoistavat ainoastaan katastrofin jälkeen, ja tuo katastrofi on lähes poikkeuksetta häirittyä maaperää, jonka on aiheuttanut aura, kone tai torjunta-aineet, jotka tappavat luonnolliset ilmastajat ja maan muokkaajat. Rikkaruohojen tarkoitus on tuoda takaisin ylikulutetun maaperän terveys. Tietämättömyydessämme tapamme yleensä kaiken voidaksemme tuhota yhden ärsyttävän tuholaisen. Se on kuin kylien massiivista ilmapommitusta yhden ”sotaherran” murhaamiseksi (mikä on itse asiassa vapaamielisten armeijoiden yleinen käytäntö, kun ”vapaa” tarkoittaa samaa kuin ”vapaalla kädellä” lisääminen silloin kun puhutaan sokerin lisäämisestä kaurapuuroon).

Väite siitä että moderni teknokemiallinen viljely ruokkii suuremman joukon ihmisiä, on kuin väittäisi että meidän tulisi kaikkien tyytyä selviytymään dialyysikoneen tai rautakeuhkon avulla, jotka on kytketty öljylähteeseen, hiilivoimalaan tai vesivoimalaitokseen, ja sitten kutsua sitä elämäksi. Eli siis elämäksi kunnes mikään määrä kemikaaleja ei enää synnytä satoa asvalttipellolta tai paljaalta avolouhokselta, jota tapasimme kutsua maaksi. Onko se todella niin hyvä (humanitaarinen) idea edistää tällaista ajattelua nyt kun olemme jo valmiiksi huolissamme liikakansoituksen vaikutuksista? Kuten taloutemme, teknologian täytyy aina lainata tulevaisuudelta nykyisyyden velkojen maksamiseksi. Tuo tulevaisuus on aina koostunut ihmisistä, jotka on tuomittu köyhyyteen nykyisyydessä tehtyjen tekojen seurauksena. Yhä useammat ihmiset alkavat huomata modernin ruokavaliomme olevan koko ajan myrkyllisempi. Tämän tietäminen on itseasiassa tuottoisaa, sillä se tarjoaa bioinsinööreille ja lääkeyhtiöille kannustimen kehittää vielä myrkyllisempää ruokaa (pian pillerimuodossa), joka tuotteistetaan ”parannuskeinona”. Olen pahoillani, mutta kun haava on riittävän syvä, ei mikään määrä laastareita estä viikatemiestä raahaamasta säälittävää takalistoasi pois. Mutta ei vahingossakaan aleta puhua kantokyvyn ylittämisestä ja järjestelmän romahduksesta!

Ainoastaan primitivistinä esiintyvä idiootti tai fiksu fasisti ehdottaisi ratkaisuksi ihmisten valikoivaa jalostamista (itse asiassa kusipäät eivät vain ehdota tätä, vaan tekevät tätä päivittäin). Äkillinen massakuolema on pohjalla edistyksellisessä ajattelussa, joka mahdollistaa nykyisten olosuhteiden jatkumisen! Kuten ne tapasivat sanoa isäukolle tehtaassa, ”työläisiä on niin paljon ettei niillä ole merkitystä; vain tehtaalla on väliä!”

Permakulttuuri? Epäilen vahvasti että kirkkaimmat mielemme (muistatteko ne tyypit valkoisissa labratakeissa, jotka koko sotkun alunperin loivatkin?) kykenevät löytämään ratkaisun ahdinkomme poistamiseksi. Kuten filosofi siinä liftareiden käsikirjassa sanoi, ”ehkä mielemme ovat liian korkeasti koulutettuja!” Tapasin ajatella että jakaminen ja lahjatalous ratkaisisi ongelman, mikä olisi ollut jälleen yksi taloudellinen ratkaisu. Ajattelen yhä sen olevan erittäin välttämätöntä, mutta tarvitsemme enemmän kuin pelkän muutoksen jakelutavoissa pystyäksemme välttämään sen tuhon jota kodillemme aiheutamme, välittämättä siitä kuinka paljon pystymme pistämään kapuloita rattaisiin toisiimme kohdistuvalle riistolle. On mielenkiintoista miten käsittelemme varhaiskantaista (mutta paikallisesti vastuullista) viljelyviisautta pelkkänä hengissäpysymisenä ja alempiarvoisena toimeentulona, kun se olemme me, jotka hädin tuskin tulemme toimeen koneiston alempiarvoisena osana. Eikö meidän pitäisi alkaa kutsua menneitä tapoja vaikka ”ravitsemukseksi” tai ”elannoksi” [i]. Kuten joku joskus sanoi, ”keinolla millä hyvänsä”, laitetaan loppu joukkoraiskaukselle. Tässä ei ole kyse tuhoamisesta tai edes luomisesta, vaan ”asioiden tekemisestä toisin” tässä ja nyt. Ja kysymys joka minua vaivaa eniten on: ”Mitä helvetin vikaa on ottaa oppia tyypeistä jotka jo tietävät (tiesivät) miten homma hoidetaan?”

---

Viiteet:
1.Katso esimerkiksi tämä tutkimus, joka lopulta alkaa muuttamaan tapoja miten ajattelemme ihmisten esihistoriassa liikkuneen.

Kääntäjän viitteet:
i. Tässä kääntäjä otti hieman normaalia suurempia vapauksia yrittäessään saada lauseen jotenkin suomeksi ymmärrettävään muotoon. Tässä kuitenkin hukkui osa alkuperäisen lauseen sanaleikistä. Interesting how we call archaic (but locally responsible) farming wisdom "subsistence" when it is us who sub-exist. Shouldn't we begin to call it "sustenance"?

Alkuteksti: Gifting is not a Magic Weapon: Rethinking "Primitive" Agriculture