Mellakoista
Viimeinen osa Ranskassa 2005 puhjenneita kapinoita käsittelevästä pamfletista "Yöt täynnä raivoa".
[Johdanto - Roskaväki - Varteenotettavia olettamuksia - Mellakoista]
Kaikki modernien köyhien yritykset kääntää maailma päälaelleen ovat alkaneet mellakoista: 1789, 1848, 1871, 1917, 1968 ja 1978 Iranissa ja Nicaraguassa. Kaikki mellakat eivät kuitenkaan johda vallankumoukseen, siis yleiseen kaikkia koskettavaan konfliktiin, eivätkä kapinaan, siis asukkaidensa tekemään vähintään yhden kaupunginosan julkiseen valtaamiseen sitä hallinnoivalta valtiolta, kun he ovat ensin torjuneet tai kukistaneet aseelliset joukot ja saaneet taakseen siihen asti passiivisina pysyneiden asukkaiden tuen. Jos on toisaalta mellakoita, jotka eivät johda vallankumoukseen tai kapinaan, niin toisaalta taas kaikki vallankumoukset ja kapinat alkavat mellakoilla. Itse asiassa mellakka on jonkin alku, ja koska ei ole mitään tiedettä, joka voisi ennustaa sen purkausta ja vielä vähemmän sen seurauksia, täytyy jokaista mellakkaa pitää mahdollisena maailmanlopun alkuna.
Mellakka on vuoropuhelun alku. Tämä räjähdys, joka saattaa sytyttää muitakin, on ensimmäinen, negatiivinen äänne sanasta 'vapaus', ensimmäinen edellytys millekään laadulliselle muutokselle. Tänä päivänä mikään julkinen keskustelu ei ole mahdollista ilman kapinointia; on vain nykyisyyttä hallitsevien yksitoikkoista yksinpuhelua. Kuten Ranskan sana (émeute) todistaa, mellakoissa on kyse ennen kaikkea tunteesta (émotion -suom.). Se ei ole jonkin analyysin vihjailemaa järkiperäistä tunnetta, päinvastoin, se on räjähtävää, järjetöntä tunnetta, joka sulkee pois kaiken järkeilyn. Järkeä on pidetty ylivertaisena tunteeseen nähden aina positivismin aikakaudesta lähtien. Mutta jo pitkän aikaa on järki haihtunut henkeen ja objektiivisuuteen. Se on niin vieraantunutta ja vääristeltyä, että väittää pystyvänsä herättämään positiivisia tunteita (elokuvat, musiikki, mainonta ja valtamedian uutiset ovat käytännössä pelkkiä keinotekoisten tunteiden ahkeria tehtaita); mutta sen sijaan että tunteet antaisivat totuutensa järjen käyttöön, ne ulottavat siihen vääristelyn ja puolueettomuuden joka tuhoaa kaiken järkeilyn. [1] Järjen organisoitu muoto on valtio. Koska maailma on kokonaan jaettu valtioihin, haluaa järjen puolue tehdä nykyisyydestä ikuisen, haluaa päästä eroon historiasta ja karkottaa keskuudestaan sen kantavan voiman: negatiivisuuden.
Nykyiset mellakat ovat negatiivisen sytyttimiä. Tämä tunne, josta on tullut aitouden ghetto, vastustaa järkeä, josta on tullut vääristelyn palatsi. Se on historiallinen käänne: nyt tunne, siis huliganismi ja häpeämättömyys puhtaimmillaan, luo ajattelua, kapinoiden järkeä, reifioitua ajattelua ja hengen ikuista kesyttämistä vastaan. Kapinoinnissa puhkeaa ikivihreänä vanha riita subjektiivisuuden myöntymättömyyden ja objektiivisuuden konservatismin välillä.
Kollektiivinen tunne on kapina, kun taas kollektiivinen järki on valtio. Nykyään kaikki mellakat ovat valtiota vastaan, ja kaikki valtiot ovat mellakoita vastaan. Hengen myrskyjen iskiessä valtiota ja sen ideologioita vastaan, nykyköyhien kapinat leviävät. Sen sijaan, että tällainen radikaalin negaation huomattava moninkertaistuminen heijastaisi kasvavaa etäisyyttä nyky-yhteiskunnan jämähtäneen organisaation ja sen muodostavien ihmisten liikkeen välillä, se minimoidaan järjestelmällisesti. Ensinnäkin kapinoiden toistuminen esitetään viholliselle ikään kuin ne olisivat väistämättömiä onnettomuuksia, joilla ei ole historiallista merkitystä, koska niitä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toiseksi vain poliisilla, siis valtiolla, on yksinoikeus mellakoita koskevaan tietoon: aina kun mahdollista, ne salataan, ja kun se ei onnistu, ne esitetään tahallaan todellista pienempinä. Hallituksen vastaisista mielenosoituksista esitetään yleensä kolme lukua: järjestäjien tarjoama, joka on aina liioiteltu; poliisin tarjoama, joka on aina vähätelty; ja median tarjoama, joka sijoittuu perstuntumalta kahden väärän ääripään välille. Niistä mellakoista, joilla ei ole järjestäjiä, on vain poliisin tarjoama luku, kun taas media on hiljaa tai seuraa poliisin ohjeita. Sama koskee arvioita vahingoista, kuolleista ja loukkaantuneista, pidätyksistä, yhteenottojen voimakkuudesta ja kestosta. Lopuksi, kun selitellään kapinoinnin syitä, mitätöivät valtion rengit ja journalistit niiden arvon esittämällä epäoleellisia poliittisia tai taloudellisia tekosyitä ja jättämällä huomiotta hetken tunnelman merkityksen. Lopulta he esittävät sosiologisia latteuksia tai itkevät vastapuolella olevien palkollisten salajuonia. Nämä ovat halpoja tekosyitä, joista he eivät kuitenkaan sano paljoakaan, sillä mitä enemmän he puhuvat mellakasta, sitä enemmän he paljastavat, etteivät koskaan osallistuneet siihen, eivätkä tiedä siitä mitään. Toisaalta taas nämä tietämättömät ihmiset uskovat, että yhteenotot kaduilla lisääntyvät sen mukaan miten paljon ne näkyvät TV:ssä.
Nykyköyhien laajalla enemmistöllä on vieläkin epäselvempi käsitys mellakoista. Ensinnäkin he kaikki sovittavat oman mielipiteensä median tarjoamaan käsitykseen: he ajattelevat, että mellakat ovat halveksittavia ylilyöntejä. Vuoropuhelu ja viisaus ovat epäonnistuneet. Miten oli mahdollista päätyä, tai paremminkin väen vängällä hankkiutua siihen pisteeseen? Tämän epäaidon kysymyksen jokaista vastausta varten on valmiina epäaito tunne: synkkyys. Jos mellakat muuntavat mellakoijien tunteet tietoisuudeksi, ne muuntavat katsojan järjen epäaidoksi tunteeksi. Siksi katsoja ei pysty kommunikoimaan mellakoijien kanssa; vaikka hän tuomitseekin heidät, hän ajattelee myös ettei vastuu kuulu heille. Katsojan pysytellessä poissa mellakasta ja historiasta, hän harmittelee synkkänä riittävien toimenpiteiden tai reformien puutetta, ikään kuin mellakat olisivat hallinnollisia virheitä: mikään ei voisi olla typerämpää.
Jos valtion rengit minimoivat mellakoita, niin köyhät mystifioivat niitä. Itse asiassa he mystifioivat oman kapinansa - jota pidetään mahdottomana (kuten Ruge totesi tunnetussa kirjeessään Marxille 1843) - ja siten myös kaikki muut. Nykyköyhät ottavat hyvin vähän osaa mellakoihin. Lähes kaikki kapinointi saa alkunsa mielenosoituksista. Mielenosoittajat ovat nykyköyhien vähemmistö, ja vähemmistö mielenosoittajista osallistuu mellakoihin. Lopuksi vain vähemmistö kapinallisista taistelee tosissaan. Joten kun kaupungissa mellakoidaan, lähes kaikki sen köyhät asukkaat saavat tietää niistä vain vihollisten lähteiden kautta, joiden kömpelöt ja nolot selitykset sellaisesta kamalasta ja tiukasta tilanteesta tahtovat, joskin tahattomasti, paisuttaa sen merkitystä representaatiollaan.
Tästä syystä rekuperoijat esittävät mellakoille epäoleellisia syitä. He pelkistävät kapinoinnin järjestelmällisesti mielenosoitukseen, josta se sai alkunsa. He tekevät tämän metodisen virheen, koska he lähtivät demosta ennen kuin kapinointi puhkesi, kapinoinnin tavoittaessa koko olemuksensa juuri sillä hetkellä kun he poistuvat näyttämöltä. Rekuperoijien pohdinnat ja jopa myötämieliset perustelut nojaavat aina mielenosoituksen syihin, jotka eivät ole kapinoinnin syitä, ja vielä vähemmän sen ensisijainen aiheuttaja.
Ne nykyköyhät, jotka olivat poissa sinä päivänä kun mellakat puhkesivat, jakautuvat siksi yhtäältä rekuperoijien järkevien väitteiden ja toisaalta oman kapinallisuutensa eeppisen vision välille, joka heijastetaan tapahtumaan, jonka he taas kerran missasivat. Heillä on aavistus: sen täytyy olla tunne, josta kukaan ei haluaisi jäädä paitsi olutlasillisen jälkeen, juhla jota ei koskaan voisi kokea diskossa. Vaikka riemu ja suru, viha ja ystävyys, hyväuskoisuus ja halu olisivatkin pinnalla katkeraan loppuun, vankilaan tai kuolemaan asti, vaikka tyynien ja kiivaiden hetkien, rohkeuden ja pelon huimaava vaihtelu nostaisikin intohimon ja tahdon aina uhkarohkeuden ja paniikin pisteeseen asti, niin ainoa todella eeppinen asia on se uskomaton etäisyys, jonka asioiden pitkä ja hiljainen liike kaivaa arkielämän ja historian välille, toimeentulemisen ja elämän välille. Katsoja, joka on koko ajan poissa elämästä, unohtaa että mellakoijat panivat elämänsä alttiiksi. Kun hän tuijottelee mietteissään tohveleitaan, hänellä on tapana olla järkevä vihollisen selitysten mukaisesti, ja omien hämmentyneiden unelmiensa vahingoksi, jotka taas kerran ajelehtivat kohti realistisempia ja mukavampia tilanteita.
Tämä irtisanoutuminen erottaa nykyköyhät selkeästi vihaisista varattomista. Sen seurauksena kapinointia dissataan vihollispropagandan kaikkein naurettavimpienkin linjojen mukaisesti. Jokaisen kapinanpurkauksen jälkeen toinen kahdesta palkollisten lahkosta syyttää siitä salahanketta, jota johtaa, jos ei se toinen lahko, niin omien ideologiensa suosima syntipukki. Ja heitä vastassaan on, abstraktioiden vuoren erottamana, joukko puoliksi selväjärkisiä, puoliapaattisia puoliorjia: se valtava ajattelun liike, jonka he ovat tuottaneet, eristää heidät ja halvaannuttaa heidät, estäen heitä ajattelemasta ja toimimasta ollenkaan. Meillä on tietenkin tuntemuksia, mutta ne ovat matkittuja, niitä on johdateltu mieleemme, ne ovat ristiriitaisia eivätkä perustu mihinkään, joten me emme kapinoi; tai ne ovat intiimien ja äkillisten repeämien tuottamia, ja voivat saada aikaan kaiken, jopa poliisin repression kohteeksi joutumisen, eikä niitä voi rekuperoida, koska ne ovat spontaaneja.
Spontaanius on nykykapinoinnin tärkein piirre. Kaikki köyhät, olivatpa he pukeutuneet tyylikkäästi tai rytkyihin, alistuvat yhtä lailla: yksikään heistä ei pysty johtamaan toisten tunteita. Salahanke perustuu salaisuuksiin ja valheisiin, yksi työläispuolueiden suurista ristiriidoista aikana, jolloin ne halusivat valloittaa maailman; mutta nykyään, orjien kilpailevien lahkojen välillä, salahanke on olemassa ennemmin haamuissa ja kirouksissa kuin todellisuudessa.
Joskus vihollinen yksilöi marttyyreita ja johtajia kapinoijien joukosta; mutta aina jälkikäteen. Poliisin tai armeijan hyökätessä barrikadia vastaan ei kauneinkaan puhe tai ovelinkaan salajuoni pysty vakuuttamaan ketään nousemaan vastarintaan tai pakenemaan. Kapinan marttyyrit ovat vain kuolleita, ja johtajat taas ovat vain rohkeimpia, joilla ei ole muuta auktoriteettia kuin esimerkkinsä. Ja jos panettelijat lähtevät joskus etsimään kapinan ammattilaisia, he löytävät nämä kotoa: ainoat, joille maksetaan mellakkatilanteisiin menemisestä, ovat poliisi ja toimittajat. Jos olet rattoisan ajanvieton kannalla, huomaat ihmisten pitävän hauskaa [si dilettano], ja jos näin tapahtuu useammin kuin kerran, olet tosi amatöörien [dilettanti] seurassa.
Suomentajan viitteet:
1. Myönnettäköön, tämä kohta jäi suomentajalle käsittämättömäksi jaaritteluksi, eikä alkuperäistä italiankielistä tekstiäkään löydy mistään. Jos joku haluaa yrittää saada selkoa siitä, mitä tuossa yritetään sanoa, voi vilkaista englanninkielistä versiota -suom.
Huom.
Alkuperäinen teksti ilmestyi ensi kerran vuonna 1987 julkaisussa teoksessa Dal 9 gennaio 1978 al 4 novembre 1979. Kirjoittaja on 'Bibliothèque des Emeutesin' jäsen.
Suomennos perustuu Barbara Stefanellin englanninkieliseen käännökseen Nights of Rage: On the Recent Revolts in France.
