Varteenotettavia olettamuksia

Filippo Argenti

Kolmas osa Ranskassa 2005 puhjenneita kapinoita käsittelevästä pamfletista "Yöt täynnä raivoa".
[Johdanto - Roskaväki - Varteenotettavia olettamuksia - Mellakoista]

'Philippe de Villiers on pyytänyt pääministeri Dominique de Villepiniä nostamaan valtion reaktion tasoa tilanteeseen, joka näyttää olevan todellinen etninen sisällissota'. (Reuters, 29. lokakuuta 2005)

'Vilpitön ja avoin sisällissota on parempi kuin mädäntynyt rauha'. M. Bakunin

Sisällissota

Tämän päivän yleinen sotilasdoktriini, häivytettyään sisäisen ja ulkoisen väliset rajat, tuotuaan sodan omalla tavallaan kotiin, on todella meneillään olevan sisällissodan doktriini.

Siksi sisällissota ei ole tavoite jonka puolesta vedota, eikä se ole rohkaisuna toimiva myytti. Se on päin vastoin selvä tosiasia, lähtökohta. Tavallisesti se vaiennetaan (vetoamalla 'yhteisiin päämääriin', valheeseen ja iskulauseeseen jonka avulla ihmiset paimennetaan yhteiskuntajärjestykseen), mutta kun se puhkeaa avoimesti, se mystifioidaan etniseksi ja rotukysymykseksi ('sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi', kuten sitä on viime aikoina kutsuttu). Tätä sisällissotaa ei kuitenkaan käydä missään yhdenmukaisessa yhteiskunnassa, eikä se ole eri identiteettien välinen konflikti; sen sijaan se on kouriintuntuva todiste siitä, että kaikki yhtenäisyys on luonteeltaan kuviteltua; kuvitelma, jonka taakse pääoman jatkuva ja yksipuolinen hyökkäys kaikkia riistettyjä, vieraantuneita ja ulossuljettuja vastaan (toisin sanoen kaikkia maailman kirottuja vastaan) yrittää piiloutua. Kun kapinoita tai kansannousu puhkeaa, emme iloitse pelkästään siitä, että kaikki kuvitelmat yhtenäisyydestä on ylitetty, vaan myös siitä, että on ylitetty kuvitelma yhtenäisestä hyökkäyksestä.

Ne, joita vastaan valta hyökkää ja joita se kaltoinkohtelee joka päivä, ja jotka voivat yrittää kääntää voimasuhteet päälaelleen, eivät kuulu mihinkään etniseen kategoriaan. Herruus sortaa epäilemättä eniten tiettyjä ihmisiä, niitä jotka on suljettu myyttisen länsimaisen hyvinvoinnin ulkopuolelle ja rajattu planeetan lukemattomiin ghettoihin; mutta sikäli kun herruus vaikuttaa jokaiseen ihmiseen ja jokaisen elämään, on kyse vain yleisen sorron voimakkuuden aste-eroista. Jokaiselle osansa. Riiston kurjuus ja elämän epävarmuus eivät ole epätavallisia ilmiöitä, jotka vaikuttaisivat vain niihin, jotka eivät ota aktiivisesti osaa talouteen ja poliittisen edustuksen peliin. Päin vastoin, se on yleisesti vallitseva tilanne, joka vaikuttaa jokaiseen: taloudellisen ja poliittisen diktatuurin alaisuus. Tästä syystä jokainen yksittäinen kapinan purkaus luo yleisen kapinan puhkeamisen mahdollisuuden, jonka voi saada toteutumaan vain tartunnan leviäminen poikittain niin, että tästä sisällissodasta tulee yhteinen [sosiaalinen] sota pääomaa vastaan.

Puolueettomuus on mahdotonta sisällissodan kontekstissa. Jos väittää olevansa puolueeton, valitsee toisen puolen, vaikka antaa samalla vaikutelman ettei valitse, tekee yhteistyötä sen varjolla että 'ei ole muutakaan vaihtoehtoa'. Mutta puolueettomuus on vain tavallisin tapa oikeuttaa jäämisensä harmaalle alueelle, ja se on myös jokaisen vapaaehtoisen orjuuden muodon äiti. Sisällissodan kontekstissa kaikki puolueettomuuden muodot ovat potentiaalisesti vihamielisiä mellakoijia kohtaan.

Nihilistinen tuli ei säästä sen sytyttäneitä tuhopolttajia. Juuri heidän alueensa palavat, heidän naapureidensa ja vanhempiensa autot; he ryöstävät veljiensä ja siskojensa päiväkodit ja koulut. He vetävät sileäksi kaiken, mikä tekee elämästä parempaa ja helpompaa, kaiken millä he voisivat viihdyttää itseään, kommunikoida tai löytää työpaikan.
-Filosofi A. Glucksman, Le Monde, 21. marraskuuta 2005.

Kaupunkisuunnittelijat eivät koskaan käsitä sitä: he ajattelevat että autot (ja vastaavat, kuten skootterit) ovat ennenkaikkea kuljetusvälineitä. Siinä materialisoituu käsitys onnellisuudesta, jota kehittynyt kapitalismi yrittää ulottaa koko yhteiskuntaan. Autot vieraantuneen elämän hyvinvoinnin huippuna, ja samalla kapitalististen markkinoiden oleellisina tuotteina, ovat saman globaalin propagandan keskiössä. G.Debord

Laajalle levinnyt valta, laajalle levinnyt hyökkäys

Valta ei sijaitse missään Talvipalatsissa, johon vallankumoukselliset voisivat hyökätä, eikä se kiteydy tuotannon eri keskuksiin, jotka työläiset voisivat vallata. Siihen eivät kuulu pelkästään poliittiset, poliisi- ja oikeustoimet, vaan se on myös hiussuonten tavalla leviävien suhteiden järjestelmä joka, levitessään kaikkialle yhteiskuntaan, vaikuttaa niin yksilölliseen kuin yhteiseenkin toimintaan. Pohjimmiltaan valta tuottaa ja vahvistaa sellaisia elämänmuotoja, joiden tavat järjestää itselleen ruokaa, kuluttaa, liikkua, kommunikoida ja ajatella, on helppo sovittaa herruuden vaatimuksiin. Valta näyttää olevan voittamaton kaikkialla, mutta juuri samasta syystä sitä vastaan voidaan iskeä missä tahansa (tietenkin strategisen hyökkäyksen eri tasoilla). Nämä ovat tietysti jo itsestäänselvyyksiä, joita juuri äsken pystyi opiskelemaan Collège de Francessa. Mutta jos tuo kaikki on totta, niin on myös selvää, että kaikki väitteet mellakoijien kolmansille osapuolille aiheuttamista vahingoista ovat täysin naurettavia. Olivatpa kyseessä sitten ranskalaisten autonhäpäisijöiden polttamien autojen omistajat, sabotoidun pankin neuvottomat asiakkaat, tai tiesulun häiritsemät työmatkalaiset, niin kaikki yritykset väittää olevansa kolmas osapuoli tarkoittavat aina sitä, että väittäisi olevansa puolueeton: olettamus, joka tulee torjua.

Voi tietysti väittää vastaan, että on eri asia tuhota pankki, vankila tai oikeustalo, kuin sytyttää auto tuleen lähiössä. Totta, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämän ymmärtämiseksi voi tehdä seuraavan ajatuskokeen. Kuvittele, että joku tietty käytäntö vallitsee yleisesti; toisin sanoen kuvittele, että kaikki matkivat sitä kaikkialla: esimerkiksi että kaikkia pankkeja vastaan hyökätään, ja ne tuhotaan. No, tällainen kuohuntahan ei olisi kovinkaan kaukana vallankumouksesta. Toista sama koe autoilla: kuvittele että kaikki autot sytytetään tuleen. Olisivatko sellaisen tapauksen seuraukset samalla tavalla vallankumouksellisia? Eikö se tarkoittaisi koko yhteiskuntajärjestelmän radikaalia kumousta? Varteenotettava olettamus.

'Haluan sanoa kaikille vaikeilla alueilla eläville nuorille, mistä ikinä he ovatkaan kotoisin, että he kaikki ovat Tasavallan lapsia'. J.Chirac, 14. marraskuuta 2005.

'Tasavalta on hallitusmuoto, joka asettaa itsensä kansan yläpuolelle, johtaa sitä, kouluttaa sitä ja tekee sille mitä ikinä tahtoo. Sillä on armeijoita ja se velvoittaa vastentahtoisia ihmisiä alistumaan laille. Ja kuten kaikille hallituksille, sille ei tuota vaikeuksia oman toimintansa pyörittäminen, vaan hallittujen vastarinta ja mahdollisen kapinan pelko'. E.Malatesta

Kansalaisuuden ideologia

'Tasavallan lapset': niillä sanoilla Chirac puhutteli banlieusien asukkaita rauhoittaakseen heitä (yrittäessään tasapainottaa Sarkozyn hyökkääviä julistuksia). Ne, jotka tietävät miten korruptoituneita tasavallan instituutiot ovat, kuin kullan turmelemia prostituoituja, voivat hyvällä syyllä pitää tuota solvauksena. Aivan samoin kuin Valtio kutsuu itseään Isänmaaksi silloin kun se valmistautuu tappamaan, niin se kutsuu alamaisiaan 'kansalaisiksi' suostutellakseen nämä kumppaneikseen ja saattaakseen lakiin perustuvan orjuuden takaisin voimaan.

Kansalaisuuden periaate on kuitenkin jo aikoja sitten tuomittu kuvitteellisen tasa-arvon ideologiseksi julistukseksi, joka kätkee sosiaalisen hierarkian: he sanoivat, että kansalaisuus on vain uusi sosiaalinen hierarkia, porvarillista laatua. Sitä paitsi jo kauan aikaa on kansalaisuuden periaate, syrjään vetäytyessään, paljastanut sen paljaan elämän, jonka se väitti verhoavansa. Tämä oli 1900-luvun kahden maailmansodan kauhistuttava paljastus: kansalaisen takana ei ole pelkästään porvarillinen elämänmuoto, vaan syvemmällä pinnan alla myös paljas elämä, joka menettää kaiken arvokkuutensa, oikeutensa ja arvonsa, kun pinnallinen kuorrutus poistetaan.

Nykyään on vielä huonommin. Kansalaisen universalisoituminen on synnyttänyt tavallisen ihmisen, jonka käyttäytyminen ja tunteet ovat täysin yhteensopivia vallitsevien mallien kanssa. Harmaa, surullinen sopeutuminen yhteiskuntaan, joka perustuu anestesiaan ja voimattomuuden tunteeseen, ja jota pitää yllä pelko. Nykykansalaisen kolme ainesosaa ovat kyvyttömyys halveksuntaan, mahdottomuus toimia tehokkaasti, ja teennäinen voimattomuus. Näitä kaikkia vahvistaa teknologian ja spektaakkelin karmiva sekoitus: se syytää maailmaan korvikkeita, joita tarvitaan alati vaanivan psyykkisen romahduksen väistämiseksi - oman itsensä, alistuneisuutensa ja maailmasta eristymisensä edessä. Jotta voisi väittää elävänsä nykyisessä tilanteessa ihan tavallista, rauhallista elämää, on ensin täytynyt menettää kykynsä nähdä ja kuulla (anestesia); ja kun hommat sitten käyvät liian rankoiksi, eikä niitä voi enää jättää huomaamatta, menettää kykynsä reagoida niihin luovasti (voimattomuus): tästä johtuu yleinen alistuneisuus, joka ei vajoa masennukseen, koska sitä tukevat yleinen pelon politiikka (ei ainoastaan pelko toisia, vaan myös ja ennen kaikkea omaa nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan kohtaan) sekä viihdyttämisen kaikki lukemattomat teknokraattiset muodot.

Toisenlaisia elämänmuotoja kuitenkin kehittyy ja leviää kansalaisuuden ulkopuolella. Ne, jotka ovat säilyttäneet kykynsä tuntea suuttumusta tätä maailmaa kohtaan, ja kykynsä ylläpitää voimaa ja mielikuvitusta keksiä tapoja tähän epäinhimilliseen latteuteen reagoimiseksi ja sitä vastaan hyökkäämiseksi - sekä kerätä rohkeutta, jota välttämättä tarvitaan niiden toteuttamiseksi - ovat lähtökohtaisesti vailla kansalaisuutta tässä maailmassa. Heillä ei ole kansalaisuutta, mutta heillä on elämä, heillä on elämänvoima, jota ei voi pelkistää mihinkään pelkän toimeentulon muotoon. Osaksi tämän yhteiskunnan epätoivottuina tuotteina, jotka inhottavan pohjasakan tapaan palaavat aina häiritsemään sen unta, osaksi rationaalisina ja intohimoisina valintoina ryhtyä kapinaan, nämä salaiset ja barbaariset elämänmuodot eivät lakkaa häiritsemästä, hyökkäämästä ja polttamasta ennen kuin tämän epäoikeudenmukaisuuden viimeisistäkin rippeistä on päästy eroon. Ei, Monsieur le President, Ranskan kapinalliset eivät ole teidän verta vuotavan Tasavaltanne lapsia; he ovat sen saman vihan lapsia, joka vaanii teitä maailman joka kulmalla päästäkseen ojentamaan teille karhukirjeen.

Se on varotoimenpide, johon on ryhdytty poliisin varustamiseksi kaikilla mahdollisilla keinoilla, joita he tarvitsevat palauttaakseen rauhan lopullisesti'. J.Chirac

'Modernia totalitarismia voidaan parhaiten kuvata laillisen sisällissodan aloittamisena poikkeustilan kautta. Tämä mahdollistaa paitsi poliittisten vastustajien, myös sellaisten kokonaisten kansalaisryhmien fyysisen eliminoinnin, joita ei syystä tai toisesta pystytä sopeuttamaan poliittiseen järjestelmään. Nykyiset, myös niin kutsutut demokraattiset valtiot, ovat omaksuneet pysyvän poikkeustilan (vaikkei sitä välttämättä sellaisena julisteta) luomisen tietoisesti olennaiseksi toimintamuodokseen.' G.Agamben

Poikkeustila

Poikkeustila on sääntö: kriittisen teorian nykykeskusteluista on vaikea löytää toista yhtä yleistä ilmausta. Toisaalta on myös yhtä vaikea löytää kriittisiä ja käytännöllisiä analyysejä, jotka voisivat tukea tällaista väitettä. Koko ajatus on jo lähtökohtaisesti epämääräinen, kun se näyttää ehdottavan, että poikkeustilan takana voisi olla, historiallisesti tai loogisesti, jonkinlainen neitseellinen valta, joka pystyy toimimaan oikein, syyllistymättä väärinkäytöksiin, väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuteen; tosiaasiassa juuri päin vastoin, valta itsessään on väärinkäytöstä, väkivaltaa, pakottamista ja moraalittomuutta, selkeää syrjintää ja kaikkien sorron muotojen mielivaltaista oikeuttamista. Tämä selvennettyä, tapahtumien voima johtaa meidät pohtimaan tarkemmin mitä poikkeustilan julistamisen takana on.

Virallisesti poikkeustila tarkoittaa lain lakkauttamista toistaiseksi (ja siten kaikkien niiden oikeuksien ja vapauksien peruuttamista, jotka lain oletetaan takaavan) lain itsensä puolustamiseksi. Mikä tahansa vaaratilanne oikeuttaa tämän ilmeisen paradoksaalisen operaation. Se, että siitä on tullut sääntö, tarkoittaa että poikkeustilaa sovelletaan jatkuvasti, riippumatta siitä onko sitä virallisesti julistettu: maahanmuuttajapolitiikasta (joka, paitsi että siihen liittyy vakavia rajoituksia ihmisten oikeudelle liikkua, perustuu myös keskitysleirien tapaisten säilöönottokeskusten järjestelmään), ajoittaisesta punaisten vyöhykkeiden perustamisesta (joilla kansalaisten vapaus on todella peruutettu), kontrollitoimien vahvistamisesta (jotka tunkeutuvat jokaisen elämään huolimatta demokraattisesta yksityisyyden suojelusta) aina poliisin päivittäiseen vallan väärinkäyttöön ('väärin'käytön ollessa totuuden kätkevä kiertoilmaus), listaa normaaleista poikkeustoimista voisi jatkaa sivutolkulla. On selvää, että banlieuesien nuoret tuntevat hyvin tämän normaalitilan, koska paitsi että he asuvat alueellisen eristämisen todellisuudessa, he myös ja ennen muita kokevat joka päivä poliisisorron koko kirjon, solvaukset, nöyryytyksen ja väkivallan, jotka säestävät etsintöjä ja pidätyksiä. Poikkeustilan julistaminen ei Ranskassa olisi skandaali, ellei sillä olisi sellaista symbolista arvoa: Algerian sodan aikaan vuonna 1955 hyväksytyn lain käyttöönotto paljastaa kolonialistisen hallinnoinnin idean sisäpolitiikassa; toisin sanoen eräänlainen vahvistus hallitukselta sille, että sisällissota on meneillään.

Poikkeustilan normaalius paljastaa siis vääjäämättä väkivallan, johon valtio ja oikeudet perustuvat: valtion turvaamiseksi käytetyn väkivallan (lähinnä hallituksen laillisen väkivallan monopolin muodossa: poliisi, oikeuslaitos ja vankilat) sekä väkivallan valtion laajentamiseksi (sodat, kansainväliset kauppasaarrot, huipputurvalliset vankilat jne.) Mutta tämä normaalius kertoo myös siitä, miten valta on alati tietoinen jostain välittömästä vaarasta, sellaisen kapinan mahdollisuuden leviämisestä, jota olisi varsin vaikea voittaa ja tukahduttaa, jos se sattuisi räjähtämään voimalla. Tästä johtuu lukuisten ennaltaehkäisevien toimenpiteiden käyttö, kuten taukoamaton terroripropaganda, jatkuvasti uudistettava kriisi ja turvattomuuden levittäminen, jotka muuttavat pelot vallan lipeämisestä yhteiseksi tietoisuudeksi alituisesta vaarasta.

Poikkeustilaan liittyy kuitenkin myös toinen mahdollisuus, jota teoreettisessa kritiikissä harvoin painotetaan. Benjamin puhui historian jatkumon päättymisestä: vallankumouksellinen tapaus, joka sattuu yhtaikaa normaaliuden keskeytymisen kanssa, ja joka, julistaen että on mahdotonta enää jatkaa näin, pistää tuhovoimansa toimintaan. Älä siis kysy kapinan poliittisten ohjelmien, näkökulmien tai tulosten perään. Se olisi surkea paluu tavalliseen kysymykseen 'mitä minä voin tehdä?', jonka toivoimme jo vihdoinkin kadonneen menneen historian roskakasaan. Kysy yksinkertaisemmin vain itseltäsi miten minä voin toimia: kaikki muu olisi pelkkää lumetta.

'Haluan sopia sellaisena kuin olen' 26-vuotias algerialaistaustainen nainen

'Varo, työläinen! Älä merkitse veljiäsi, niitä joita he kutsuvat varkaiksi, murhaajiksi, huoriksi, kumouksellisiksi, vangeiksi, huonon maineen tahralla. Älä kiroa heitä, älä heitä lokaa heidän päälleen, säästä heidät kohtalokkaalta iskulta. Etkö näe miten sotilas nyökyttelee sinulle, tuomari kutsuu sinua todistamaan, rahanlainaaja hymyilee sinulle, pappi kannustaa, ja poliisi yllyttää sinua?' E.Coerderoy

Sopeuttaminen

Ranskan banlieuesien mellakoiden syystä voi helposti erehtyä: on ilmiselvää, että ne johtuvat sosiaalisesta vieraantumisesta, sitä ei voi kiistää. Mutta hyvin harvat tahtovat ymmärtää tämän tilanteen syyt. Siksi on ehdotettu tilanteeseen puuttumista sopeuttamiseen tähtäävän sosiaalityön keinoin. Näin ollen selkeää käsitystä tilanteen syistä seuraa heti välttämätön poliittinen valhe. Ne, jotka hyväntahtoisina ehdottavat sosiaalitoimen väliintuloa, ovat yksinkertaisesti sen harhan vallassa, että yhteiskuntaa voidaan muuttaa; ainakin ne, jotka eivät ole hyväntahtoisia, ovat paradoksaalisesti vilpittömämpiä: he tietävät hyvin millaista sosiaalista kontrollia sellaiset väliintulot merkitsevät.

Sopeutuminen tarkoittaisi ensinnäkin työelämään osallistumista; mutta kun työ on pääoman tuote ja siksi synonyymi alistumisen ja riiston kanssa, se jakautuu yhä syvemmin äärimmäisen erikoistuneeseen teknokratiaan ja alati marginaalisempiin, alentaviin tehtäviin. Nämä ovat joustavuuden kahdet kasvot: porskuttava yrittäjä ja piinattu proletaari. On tarpeetonta sanoa, kumpi näistä kahdesta on banlieuesien nuorten kohtalo. Tästä kielii se tosiasia, että oppisopimusten ikäraja on laskettu 14 vuoteen (pääministeri De Villepinin ehdotuksesta 9. marraskuuta, vastakohtana oppivelvollisuudelle, jonka ikäraja on vuodesta 1959 asti ollut 16 vuotta), sekä ensimmäistä työsopimusta koskeva laki (CPE), jonka nojalla työläisille voidaan antaa helposti potkut työsopimuksen kahden ensimmäisen vuoden aikana.

Lopulta vain harvat käsittävät, että juuri pääoma (ja siten työ) loi tilanteen, joka pääomaa nyt vaaditaan selvittämään: imperialistisen laajenemisensa vaiheessa se loi vaikeuksien täyttämät olosuhteet, jotka pakottivat miljoonat ihmiset muuttamaan, sitten se tiesi miten maahantuoda ja hyväksikäyttää halpaa työvoimaa teollisuusalueilla (luoden toisen maailmansodan jälkeiset suuret asumalähiöt, joissa oli siihen aikaan työläisten solidaarisuuden verkostoja); lopulta, 70-luvun loppupuolella, niin sanotun teollisuuden rakennesopeutuksen jälkeen, kun oli toisin sanoen investoitu paikkoihin joissa työvoima oli halvempaa, se jätti lähiöiden väestön nykyiseen tilanteeseensa ylijäämäihmisinä, luoden vihaisen nihilismin purkauksille otolliset sosiaaliset olosuhteet. Pyydetäänkö pääomaa jälleen kerran ratkaisemaan itse luomansa ongelmat? Näemmekö jälleen kerran mitä katalinta akrobaattista dialektiikkaa pääoman ja työn välillä?

Mitä tulee koulutukseen, sopeuttamisen toiseen muotoon, on lyhyesti sanottu: sen tehtävä on valmentaa työhön; jos sillä ei olisi sellaista tehtävää, se olisi parhaimmillaankin hyödytön harjoitus, ja pahimmillaan erityistarkkailun väline, mistä kertovat vuonna 1981 käyttöön otetut ZEP:t (erityiskoulutusalueet), joihin kuuluu nykyään 20% maan kaikista koululaisista. Kaikki sopeuttamispyrkimykset ovat, lyhyesti sanottuna, vain viimeisin yritys pitää yhteiskuntaruumis elossa.

Sopeuttamisen logiikkaan liittyvät ristiriidat koskevat ainakin osittain myös mellakoijia, tai niitä jotka väittävät puhuvansa heidän puolestaan. Kun kapina on otettu ilolla vastaan, on tärkeää ymmärtää, puhkesiko ilo halusta tuhota järjestelmä (kuten situationistien analyysin mukaan tapahtui Wattsin kapinassa) vai vain sen eriarvoisuudet, joiden rakenteellista luonnetta ei ole käsitetty. Eräs merkittävä piirre saa kuitenkin ensimmäisen olettamuksen vaikuttamaan varsin todennäköiseltä: se tosiasia, että banlieuesien nuoret voisivat helposti hankkia tavaroita toisin keinoin, siis rikollisuuden ja kaupankäynnin verkostojen kautta. Yksi teoreettisen kritiikin tehtävistä on kuitenkin juuri osoittaa, että 'sopeutuminen' on yleisesti ottaen mahdotonta, ja mahdottomia ovat myös kaikki epärealistiset kyselyt mellakan avaamien poliittisten näkemysten perään. Lyhyesti sanottuna, vastusta jaarittelua yhteiskuntaan sopeutumisesta sillä, että nykyisen herruuden järjestelmän täytyy hajota. Tiedetäänhän hyvin, että uusi voi syntyä vain sellaisesta hajoamisesta.

Huhtikuu 2006

Alkuteksti: Le notti della collera: Sulle recenti sommosse di Francia. Suomennos perustuu Barbara Stefanellin englanninkieliseen käännökseen Nights of Rage: On the Recent Revolts in France.