Genovan verinen taistelu

Guardian -lehden Nick Davies kuvailee artikkelissaan Genovan mielenosoitusten jälkeisiä ratsioita ja tapahtumia.

Kello oli vähän alle keskiyön kun ensimmäinen poliisi löi Mark Covellia pampulla vasempaan olkapäähän. Covell teki parhaansa huutaakseen italiaksi olevansa journalisti, mutta parissa sekunnissa hän oli pampuilla hakkaavien mellakkapoliisien ympäröimänä. Hän pysytteli hetken jaloillaan, mutta sitten pampunisku polviin pakotti hänet maahan.
Maatessaan mahallaan pimeässä, peloissaan ja mustelmilla, hän ymmärsi poliiseja olevan kaikkialla ympärillään, kokoontumassa hyökkäämään Diaz Pertinin koulurakennukseen, jossa 93 nuorta mielenosoittajaa nukkui lattioilla. Covellin suurin toivo oli siinä, että poliisit murtautuisivat pääportin läpi riittävän nopeasti, kiinnittämättä häneen enempää huomiota. Jos niin kävisi, hän voisi ontua kadun yli Indymedia -keskuksen suojaan, jossa hän oli viettänyt edelliset kolme päivää kirjoittamassa raportteja G8-kokouksesta ja mielenosoitusten poliisiväkivallasta.

Tuolla hetkellä poliisi tuli hänen luokseen ja potkaisi rintaan niin suurella voimalla, että koko vasen puoli rintakehästä antoi periksi. Puolen tusinaa kylkiluuta katkesi, ja niiden pirstoutuneet päät repivät vasenta keuhkoa. 170-senttinen ja 50-kiloinen Covell nostettiin jalkakäytävältä ja heitettiin kadulle. Hän kuuli poliisin nauravan. Päähän muodostui ajatus: "En selviä tästä."

Mellakkayksikkö yritti vieläkin saada porttia auki, joten osa heistä tappoi aikaa käyttämällä Covellia jalkapallona. Siinä matsissa häneltä murtui vasen käsi ja selkäranka vaurioitui. Jostain takaa Covell kuuli poliisin huutavan että tämä riittää - "Basta! Basta!" - ja hän tunsi kehoaan raahattavan takaisin jalkakäytävälle.

Nyt panssaroitu poliisiajoneuvo murtautui koulun porttien läpi, ja 150 poliisia, joista suurin osa mellakkavarusteissa kypärien, kilpien ja pamppujen kanssa, ryntäsi rakennukseen. Kaksi poliisia jäi hoitelemaan Covellia: toinen hakkasi pampulla pitkin päätä; toinen potkasi muutaman kerran suuhun. Kymmenen hammasta irtosi. Covell menetti tajuntansa.

On muutamia hyviä syitä sille miksi meidän ei tule unohtaa sitä mitä Covellille, tuolloin 33, tapahtui tuona yönä Genovassa. Ensinnäkin, hän oli vasta alkua. Keskiyöllä 21. heinäkuuta 2001, nuo poliisit ryntäsivät kaikkiin Diaz Pertini -koulun neljään kerrokseen, jakaen erikoslaatuista kuria sen asukkaille. Väliaikaisasuntola muuttui, yhden poliisin myöhemmän lausunnon mukaan, "meksikolaiseksi teurastamoksi". Sen jälkeen poliisit raahasivat uhrit laittomasti pidätyskeskukseen, josta tuli pimeän terrorin näyttämö.

Toinen syy on se, että seitsemän vuotta myöhemmin, Covell ja muut uhrit odottavat yhä oikeutta. Maanantaina 15 poliisia, vankinvartijaa ja vankilalääkäriä tuomittiin vihdoin roolistaan väkivallassa - vaikkakin eilen kävi ilmi, ettei kukaan heistä joudu todella viettämään aikaa vankilassa. Italiassa tuomitut eivät joudu vankilaan ennen kuin valitusprosessi on käyty loppuun; ja tässä tapauksessa tuomioiden syyteoikeus vanhenee ensi vuonna. Samaan aikaan poliisin, vanginvartijoiden ja vankilalääkäreiden toiminnasta vastuussa olleiden poliitikkojen ei ole tarvinnut selitellä mitään. Perustavat kysymykset siitä, miksi näin tapahtui, ovat jääneet vaille vastauksia - ja ne viittaavat kolmanteen ja tärkeimpään syyhyn miksi Genovaa ei tule unohtaa. Tämä ei ole pelkkä tarina riehuvista lainvartijoista, vaan jostain paljon inhottavammasta ja huolestuttavammasta pinnan alla.

Se, että tämä tarina pystytään ylipäätään kertomaan, on seurausta syyttäjä Emilio Zuccan seitsemän vuoden aikana tekemästä kovasta työstä. Covellin ja henkilökuntansa auttamana, Zucca on kerännyt satoja todistajanlausuntoja ja analysoinut 5000 tuntia videokuvaa, sekä tuhansia valokuvia. Yhteen koottuna ne kertovat kumoamattoman tarinan, joka alkoi avautua Covellin maatessa verissään maassa.

Poliisi ryntäsi Diaz Pertinin kouluun. Jotkut heistä huusivat "Musta Blokki! Tulemme tappamaan teidät", mutta jos he aidosti luulivat saavansa vastaansa anarkistien kuuluisan Mustan Blokin, joka oli aiheuttanut väkivaltaista kaaosta kaupungissa aiemmin päivällä mielenosoitusten aikana, he olivat väärässä. Genovan kaupunginvaltuusto oli antanut koulun majapaikaksi mielenosoittajille, joilla ei ollut mitään tekemistä anarkistien kanssa: he olivat jopa asettaneet vartijoita pitämään huolen siitä että mustablokkilaiset pysyvät poissa.

Yksi ensimmäisistä mellakkapoliisit nähneistä oli Michael Gieser, 35-vuotias belgialainen ekonomi, joka myöhemmin kuvaili kuinka hän oli juuri pukenut yöpuvun päälleen ja oli hammasharja kädessä jonottamassa vessaan ratsian alkaessa. Gieser uskoo neuvotteluihin, ja ensiksi hän oli kävelemässä poliiseja kohti sanoen "meidän täytyy jutella". Hän näki suojukset, pamput, kypärät ja poliisien kasvoja peittävät huivit, muutti mielensä ja juoksi pakoon portaita ylös.

Toiset olivat hitaampia. He olivat yhä makuupusseissaan. Kymmenen espanjalaista kaverusta heräsi keskeltä huonetta siihen kun heitä hakattiin pampuilla. He nostivat kätensä antautuakseen. Lisää poliiseja tuli paikalle hakkamaan heidän päitään, katkomaan ja ruhjomaan ja murtamaan raajoja. 65-vuotiaalta naiselta katkesi käsi. Huoneen toisella laidalla joukko nuoria istui tietokoneella lähettämässä sähköpostia kotiin. Yksi heistä oli Melanie Jonasch, 28-vuotias arkeologian opiskelija Berliinistä, joka oli ollut koko päivän auttamassa majapaikalla, eikä ollut edes osallistunut mielenosoituksiin.

Hän ei vieläkään muista mitä tapahtui. Mutta useat muut todistajat ovat kuvailleet miten poliisit kävivät hänen päälleen, hakaten niin lujaa pampuilla päähän, että hän menetti pian tajuntansa. Kun hän kaatui maahan, poliisit piirittivät hänet, hakaten ja potkien hänen velttoa vartaloaan, paukuttivat hänen päätään läheistä komeroa vasten, jättäen hänet lopulta makaamaan verilammikkoon. Katherina Ottoway, joka näki tämän kaiken, muisteli: "Hän vapisi kauttaaltaan. Hänen silmänsä olivat auki mutta ylösalaisin kääntyneet. Luulin että hän kuolee, ettei hän selviä tästä."

Kukaan ensimmäisessä kerroksessa ollut ei välttynyt loukkaantumiselta. Kuten Zucca myöhemmin kuvaili syyttäjänraportissaan: "Muutaman minuutin aikana kaikki ensimmäisen kerroksen asukit oli tehty täysin toimintakyvyttömiksi, loukkaantuneiden vaikerrus sekoittui ambulanssia pyytäviin huutoihin." Jotkut uhrit laskivat peloissaan allensa. Sitten lainvartijat siirtyivät portaat ylös. Toisessa kerroksessa oli pieni joukko ihmisiä, mukaanlukien hammasharjaansa edelleen puristava Gieser: "Joku ehdotti että menemme makaamaan maahan näyttääksemme ettemme aio vastarintaa. Joten teimme niin. Poliisi tuli paikalle ja alkoi hakata meitä yksi kerrallaan. Suojelin päätäni käsilläni. Ajattelin että 'minun täytyy selviytyä'. Ihmiset huusivat 'pyydämme, lopettakaa'. Sanoin samaa ... se sai minut ajattelemaan teurastamoa. Meitä kohdeltiin kuin eläimiä, kuin sikoja."

Poliisit mursivat käytävältä huoneisiin vievät ovet. Yhdessä huoneessa oli Dan McQuillan ja Norman Blair, jotka olivat lentäneet englannista paikalle osoittamaan tukeaan, McQuillanin sanojen mukaan, "vapaalle ja tasa-arvoiselle yhteiskunnalle, jossa ihmiset elävät sovussa toistensa kanssa". Nuo kaksi englantilaista, sekä heidän uusiseelantilainen ystävänstä Sam Buchanan, olivat kuulleet alemman kerroksen poliisihyökkäyksen, ja yrittäneet tavaroineen piiloutua pöytien alle pimeän huoneen nurkkaan. Kymmenkunta poliisia syöksyi sisään, saivat heidät taskulampun valokeilaan, ja vaikka McQuillan nousi kädet ylhäällä seisomaan sanoen "Rauhallisesti, rauhallisesti", hakkasivat heidät tohjoksi, aiheuttaen useita ruhjeita, sekä murtuneen ranteen McQuillanille. Norman Blair muisteli: "Pystyin tuntemaan heidän vihansa ja katkeruutensa."

Gieser oli käytävällä: "Ympärilläni oli verta kaikkialla. Poliisi huusi 'Basta!'. Tuo sana oli toivonpilkahdus. Tajusin sen tarkoittavan 'riittää'. Eivätkä he siltikään lopettaneet. He jatkoivat nauttien. Jossain vaiheessa he lopettivat, mutta se oli kuin olisi lapselta vienyt lelun, vastoin heidän tahtoaan."

Nyt poliiseja oli potkimassa ja hakkaamassa kaikissa rakennuksen neljässä kerroksessa. Useat uhrit kuvailivat väkivallan järjestelmän, jossa jokainen poliisi hakkasi kohdalle tullutta ihmistä, jatkaen seuraavaan uhriin samalla kun kollega jatkoi edellisen hakkaamista. Tuntui tärkeältä että kaikki saisivat turpiin. Lontoolainen hoitoalan työläinen Nicola Doherty, 26, kuvaili myöhemmin miten hänen kumppaninsa Richard Moth makasi hänen päällään suojellakseen häntä: "Pystyin kuulemaan kuinka hänen kehoonsa osui isku toisensa jälkeen. Poliisi kurottautui Richin yli voidakseen lyödä minua niihin ruumiinosiin jotka olivat näkyvissä." Hän yritti suojella käsillä päätään: ranne murtui.

Käytävällä poliisit käskivät joukon nuoria miehiä ja naisia polvistumaan, jolloin päähän ja hartioihin lyömisestä tuli helpompaa. Tässä vaiheessa Daniel Albrecht, 21-vuotias sellonsoiton opiskelija Berliinistä, sai niin pahoja iskuja päähänsä, että hänet piti leikata aivoverenvuodon lopettamiseksi. Pitkin rakennusta poliisit käänsivät pamppujaan ympäri, ottaakseen päästä kiinni ja käyttääkseen kahvaa vasaran tapaan.

Kaiken tämän säälimättömän väkivallan keskellä oli hetkiä, jolloin poliisi suosi nöyryyttämistä: polvillaan olleen loukkaantuneen naisen edessä haara-asennossa seissyt poliisi tunki etumuksensa naisen naamaa vasten, ennen kuin teki saman vieressä polvillaan olleelle Daniel Albrechtille; yksi poliisi piti hakkaamisen keskellä taukoa, jolloin hän leikkasi veitsellä uhriensa hiuksia, muun muassa Nicola Dohertyn; solvauksia huudettiin jatkuvasti; poliisi kysyi joukolta ihmisiä ovatko nämä kunnossa, ja kun yksi vastasi että 'Ei', hakattiin häntä lisää.

Muutama onnistui pakenemaan, ainakin hetkeksi. Karl Boro onnistui pääsemään katolle, mutta teki virheen ja palasi takaisin rakennukseen, jossa hän sai pahoja ruhjeita käsiin ja jalkoihin, kallonmurtuman ja rintaontelon verenvuodon. Puolalainen Jaroslaw Engel onnistui pääsemään rakennustelineitä pitkin pois koulusta, mutta kadulla jotkut poliisit saivat hänet kiinni, hakkasivat häntä päähän, heittivät katuun, ja jäivät seisomaan hänen päälleen tupakkia poltellen, samalla kun Engelin päästä valui verta asvaltille.

Kaksi viimeistä kiinnijäänyttä olivat saksalainen opiskelijapari Lena Zuhlke, 24, ja hänen kumppaninsa Niels Martensen. He olivat piiloutuneet ylimmän kerroksen siivouskomeroon. He kuulivat poliisin lähestyvän kun pamput kolisivat portaikon kaiteisiin. Komeron ovi aukesi, Martensen raahattiin pihalle, ja kymmenkunta poliisia hakkasi hänet. Zuhlke juoksi käytävän läpi ja piiloutui vessaan. Poliisit saivat hänet kiinni, ja raahasivat pois rastoista vetäen.

Käytävällä he kävivät hänen kimppuunsa kuin koira jänikseen. Häntä hakattiin päähän, ja sen jälkeen potkittiin joka suunnasta. Kohta hän tunsi rintalastan antavan periksi. Hänet nostettiin seinälle, ja yksi poliisi potkaisi häntä polvella haaroväliin toisten jatkaessa pampuilla hakkaamista. Hän valui alas seinää pitkin, ja pieksämistä jatkettiin hänen maatessa taas lattialla: "He tuntuivat todella nauttivan siitä mitä tekivät, ja kun itkin tuskasta, se tuntui antavan heille jopa enemmän nautintoa."

Poliisit löysivät vaahtosammuttimen ja suihkuttivat sen sisällön Martensenin haavoihin. Hänen kumppaniaan raahattiin hiuksista ja heitettiin pää edellä portaita alas. Lopulta Zuhlke raahattiin ensimmäisen kerroksen saliin, jonne kymmeniä vankeja oli kuljetettu kaikkialta rakennuksesta veren ja ulosteiden sekasotkuun. Hänet heitettiin kahden muun ihmisen päälle. He eivät liikkuneet, ja Zuhlke kysyi hiljaa olivatko he elossa. Vastausta ei kuulunut, ja hän makasi siinä selällään, kykenemättä liikuttamaan oikeaa kättään, kykenemättä lopettamaan vasemman kätensä ja jalkojensa nykimistä, veren vuotaessa yhä päässä olleista haavoista. Joukko poliiseja käveli ohi, ja jokainen laski vuorollaan kasvoja peittänyttä huivia, kumartui hänen puoleensa ja sylki kasvoille.

Miksi lainvalvojat käyttäytyisivät näin lakia halveksivasti? Yksinkertainen vastaus voi olla se, mitä koulun ulkopuolella mieltään osoittaneet ihmiset pian huusivat, sana jonka he tiesivät poliisin ymmärtävän: "Bastardi! Bastardi!" Mutta jotain muuta oli meneillään - jotain mikä tuli paremmin ilmi seuraavan muutaman päivän aikana.

Covell ja kymmenet muut ratsian uhrit vietiin San Martinon sairaalaan, jossa poliisit kävelivät pitkin käytäviä, taputellen pampulla kämmeniään, ja kieltämällä loukkaantuneita liikkumasta tai katsomasta ulos ikkunasta, pitämällä monia käsiraudoissa, ja sitten, usein vielä vammojen ollessa hoitamatta, lähettämällä heidät kaupungin toiselle puolelle Bolzaneton pidätyskeskukseen, lukuisten muiden Diazin koululta ja kaduilta kiinni otettujen sekaan.

Merkkejä siitä, että luvassa on jotain vielä vastenmielisempää, tuli ilmi ensin varsin pinnallisesti. Monilla poliiseilla oli perinteisiä fasistilauluja kännyköiden soittoääninä, ja he puhuivat innostuneesti Mussolinista ja Pinochetista. He käskivät toistuvasti vankeja sanomaan "Viva il duce". Välillä he pakottivat uhkailuilla vangit laulamaan fasistilauluja: "Un, due, tre. Viva Pinochet!"

Yleinen syyttäjä kuvaili myöhemmin Bolzanetossa pidettyjen 222:n ihmisen kohtelua kidutukseksi. Saapumisen aikaan heidän molempiin poskiin piirrettiin tussilla risti, ja monet pakotettiin kulkemaan kahden poliisirivistön välistä, jossa heitä potkittiin ja hakattiin. Suurin osa suljettiin selleihin, joissa oli jopa kolmisenkymmentä ihmistä. Täällä heidät pakotettiin seisomaan pitkiä aikoja kasvot seinää kohti kädet ylhäällä ja jalat levitettyinä. Ne jotka eivät kyenneet pitämään asentoa, saivat kokea huutoa, läpsintää ja pieksämistä. Mohammed Tabachilla on jalkaproteesi, eikä hän siksi pystynyt pitämään rasittavaa asentoa, kaatui maahan ja sai palkinnoksi kaksi suihkausta pippurikaasua kasvoille ja, myöhemmin, poikkeuksellisen rankan pieksämisen. Norman Blair muisteli myöhemmin seisoneensa tällaisessa asennossa ja vartijan kysyneen häneltä "Mikä on hallituksesi?" "Vieressäni ollut ihminen oli vastannut 'Polizei', joten sanoin saman. Pelkäsin tulevani hakatuksi."

Stefan Bauer rohkeni vastata takaisin: kun saksaa puhunut vartija kysyi mistä hän on kotoisin, hän sanoi olevansa Euroopan Unionista, ja olevansa oikeutettu menemään minne haluaa. Hänet raahattiin ulos, hakattiin, ja naamalle suihkutettiin pippurikaasua. Tämän jälkeen hänet riisuttiin alasti ja pistettiin kylmään suihkuun. Vaatteet otettiin pois ja hänet palautettiin kylmään selliin pelkkä ohut sairaalapuku yllään.

Sellien kylmillä kivilattioilla palelleille vangeille ei annettu juuri ollenkaan huopia tai ruokaa, vartijat pitivät heitä hereillä, eikä heille annettu perustavaa oikeutta tehdä puhelinsoittoa tai nähdä asianajajaa. Toisiin selleihin kuului itkua ja huutoa.

Rastahiuksisilta miehiltä ja naisilta leikattiin hiukset kovakouraisesti pois päänahkaan asti. Marco Bistacchia vietiin toimistoon, riisuttiin alasti, asetettiin kontilleen ja käskettiin haukkua kuin koira, sekä huutaa "Viva la polizia Italiana!" Hän ei pystynyt itkunsa seasta toteuttamaan käskyä. Nimetön poliisi kertoi italialaiselle La Republicca -lehdelle, että hän oli nähnyt poliisiveljesten virtsaavan vankien päälle ja hakkaavan näitä, sen jälkeen kun vangit kieltäytyivät laulamasta Mussolinin ajan fasistilaulua Faccetta Nera.

Nuori turkkilaisnainen Ester Percivati muisteli vartijoiden kutsuneen häntä huoraksi samalla kun häntä vietiin vessaan, jossa naispoliisi pakotti hänen päänsä pönttöön miespoliisin pilkatessa: "Kiva perse! Haluaisitko pampun sinne?" Useat naiset kertoivat kuinka heidät uhattiin raiskata emättimeen ja peräaukkoon.

Jopa sairasosastolla oli vaarallista. Kumppaninsa päällä maatessaan useita haavoja ja ruhjeita saaneelle Richard Mothille ommeltiin tikkejä päähän ja jalkoihin ilman puudutusta - "se oli erittäin kivulias ja järkyttävä kokemus. Minusta täytyi pitää kiinni." Vankilan lääkintähenkilöstöä oli maanantaina pahoinpitelystä tuomittujen joukossa.

Olen yhtä mieltä siitä, että tämä ei ollut yritys saada vankeja puhumaan, vaan pelkkä harjoitus pelon luomisessa. Ja se toimi. Vangit kuvailivat myöhemmissä lausunnoissaan sitä avuttomuuden tunnetta, mitä he kokivat ollessaan erotettuna muusta maailmasta paikassa jossa ei ollut lakeja eikä sääntöjä. Todellakin, poliisit pakottivat vankinsa allekirjoittamaan papereita joissa nämä luopuvat oikeuksistaan. David Larrouquelle sanoi kieltäytyneensä, jonka jälkeen häneltä hakattiin kolme kylkiluuta hajalle. Percivati kieltäytyi myös, ja hänen päänsä lyötiin toimiston seinään niin että silmälasit hajosivat ja nenästä tuli verta.

Muulle maailmalle annettiin erittäin vääristeltyjä lausuntoja tästä kaikesta. Maatessaan San Martinon sairaalassa päivä pieksämisensä jälkeen, Covell havahtui siihen kun hänen olkapäätään ravisti nainen, joka hänen ensikäsityksensä mukaan oli britannian lähetystöstä. Vasta kun naisen mukana tullut mies alkoi ottaa valokuvia, hän tajusi heidän olevan Daily Mail -lehden toimittajia. Seuraavan päivän etusivulla oli täysin valheellinen juttu, jossa hänen kerrottiin avustaneen mellakoiden suunnittelussa. (Neljä pitkää vuotta myöhemmin Daily Mail pyysi lopultakin anteeksi, ja maksoi Covellille korvauksia yksityisyyden loukkauksesta.)

Samaan aikaan kun hänen kansalaisiaan hakattiin ja kidutettiin laittomassa pidätyskeskuksessa, tuolloisen pääministeri Tony Blairin puhemies totesi: "Italian poliisilla on ollut vaikea homma tehtävänään. Pääministeri uskoo heidän hoitaneen tuon homman."

Italian poliisi itse syötti medialle runsaasti sontaa. Jopa silloin kun verisiä ihmisiä kannettiin Diaz Pertininstä paareilla, poliisi kertoi toimittajille ettei kadulle pysäköidyillä ambulansseilla ollut mitään tekemistä ratsian kanssa, ja/tai kuinka ilmiselvästi tuoreet vammat olivat vanhoja, ja kuinka rakennus oli täynnä poliisien kimppuun käynyttä väkivaltaista ääriainesta.

Seuraavan päivänä korkeat poliisiupseerit pitivät lehdistötilaisuuden, jossa he ilmoittivat että jokainen rakennuksessa ollut saa syytteen pidätyksen aggressiivisesta vastustamisesta ja salaliitosta tuhon aiheuttamiseksi. Oikeusistuin hylkäsi kuitenkin jokaisen yksittäisen syyteyrityksen. Myös Covellin. Poliisi yritti syyttää häntä useista hyvin vakavista rikoksista, joita yleinen syyttäjä Enrico Zucca kuvaili "irvokkaiksi".

Samassa lehdistötilaisuudessa poliisi näytti joukon aseiksi kuvailemiaan esineitä. Siinä oli sorkkarautoja, vasaroita ja nauloja, jotka poliisi oli itse ottanut koulun vieressä olleesta rakennusvajasta; alumiinisia reppukehikoita, jotka esitettiin hyökkäysaseina; 17 kameraa; 13 paria uimalaseja; 10 kynäveistä; ja pullo aurinkorasvaa. Lisäksi näytettiin kaksi polttopulloa, jotka Zuccan myöhemmän selvityksen mukaan oli löydetty aiemmin päivällä toisaalta kaupungista, ja asetettu Diaz Pertinin kouluun ratsian päätteeksi.

Julkisuudessa valehtelu oli osa laajempaa yritystä peitellä tapahtumia. Ratsiayönä 59 poliisia tunkeutui Diaz Pertiniä vastapäätä olleeseen rakennukseen, jossa Covell ja muut olivat pitäneet Indymedia -keskustaan, ja jossa, ratkaisevasti, toimi myös ryhmä asianajajia keräämässä todistusaineistoa aiemmin mielenosoituksissa tapahtuneesta poliisiväkivallasta. Poliisit menivät juristien huoneeseen, uhkailivat siellä olleita ihmisiä, hajottivat heidän tietokoneensa ja takavarikoivat kiintolevyt. He myös veivät mukanaan kaikki löytämänsä valokuvat ja videonauhat.

Kun oikeusistuimet kieltäytyivät syyttämästä vangittuja, hankki poliisi karkoitusmääräyksen kaikille viiden vuoden maahantulokiellolla. Näin poistettiin todistajat paikalta. Kuten syyteyritysten tapauksessa, oikeus kumosi karkotukset myöhemmin laittomina.

Zucca kamppaili vuosia kieltämistä ja tutkinnan sotkemista vastaan. Virallisessa raportissaan hän mainitsee kuinka kaikki asiaan sotkeutuneet johtavat poliisit kielsivät olleensa millään tavalla mukana: "Kukaan ei ole myöntänyt olleensa osa tapahtumien komentoketjua." Eräs johtava poliisi, joka kuvattiin videolle paikan päällä, kertoi olleensa vapaalla ja tulleensa vain paikalle katsomaan ettei hänen miehiään loukkaannu. Poliisien lausunnot muuttuivat matkan varrella, ja olivat ristiriitaisia keskenäänkin, sekä tietenkin uhrien todistajanlausuntojen ja useiden videoiden kanssa: "Yksikään paikalla todistetusti olleesta 150:stä poliisista ei ole antanut täsmällistä tietoa yhdenkään tapahtuman kulusta."

Ilman Zuccaa, ilman oikeusistuinten päättäväisyyttä, ja ilman Covellin kovaa työtä Diazin ratsiaa koskeneiden videoiden kokoamiseksi, poliisi olisi saattanut kokonaan välttää vastuunsa, ja onnistua hankkimaan väärennetyt syytteet ja vankeustuomiot useille uhreilleen. Maanantaina päättyneen Bolzaneto -oikeudenkäynnin lisäksi 28 muuta poliisia, osa hyvin korkeissa asemissa, joutuvat oikeuteen osuudestaan Diazin ratsiaan. Mutta oikeus ei ole tapahtunut.

Yhtäkään italialaista poliitikkoa ei olla vaadittu tilille, huolimatta vahvoista viittauksista siihen suuntaan, että poliisi toimi aivan kuin joku olisi luvannut heille syytesuojan. Yksi ministeri vieraili Bolzanetossa samaan aikaan kun vankeja kohdeltiin kaltoin, eikä ilmeisesti nähnyt mitään, tai ainakaan mitään sellaista mikä hänen mielestään olisi pitänyt lopettaa. Toinen, Gianfranco Fini, uusfasistisen MSI-puolueen entinen johtaja ja tuolloinen varapääministeri, oli - tuolloisten mediajuttujen mukaan - poliisin päämajassa. Häntä ei ole koskaan vaadittu selittämään mitä käskyjä hän antoi.

Suurin osa useista sadoista Diazin ja Bolzaneton tapahtumiin osallistuineista lainvartijoista ovat selvinneet ilman mitään syytettä tai rangaistusta. Ketään ei olla erotettu; osa on saanut ylennyksen. Yhtäkään Bolzanetosta oikeudessa ollutta poliisia ei syytetty kidutuksesta - Italian laki ei tunne kyseistä rikosta. Jotkut korkea-arvoiset poliisit, joiden piti alunperin joutua syytteeseen Diazin ratsiasta, välttyivät oikeudenkäynniltä koska Zucca ei kyennyt osoittamaan komentoketjun olemassaoloa. Ja Diazia koskeva 28:n poliisin oikeudenkäynti on yhä vaarassa, sillä pääministeri Silvio Berlusconi ajaa lakia joka estää kaikki oikeudenkäynnit ennen kesää 2002 sattuneista tapahtumista. Ketään ei olla syytetty Covelliin kohdistuneesta väkivallasta. Ja kuten yksi uhrien asiananajajista, Massimo Pastore, sanoi: "Kukaan ei halua kuulla mistä tässä tarinassa on kyse."

Kyse on fasismista. On paljon huhuja siitä että poliisit, puolisotilaalliset carabinierit, sekä vankilahenkilökunta kuului fasistisiin järjestöihin, mutta ei mitään sitä suoraan tukevaa todistusaineistoa. Pastore väittää tärkeimmän pointin jäävän tässä huomiotta: "Kyse ei ole vain muutamasta kännisestä fasistista. Tämä on poliisin joukkokäyttäytymistä. Kukaan ei sanonut 'Ei'. Tämä on fasismin kulttuuria." Pohjimmiltaan tässä oli kyse siitä mitä Zucca kuvaili raportissaan "tilanteena jossa kaikki lait vaikuttavat kumoutuneen."

Viisikymmentäkaksi päivää Diazin kouluun tehdyn hyökkäyksen jälkeen 19 miestä käytti matkustajia täynnä olevia koneita lentävinä pommeina, ja muutti niiden olettamusten perustaa joiden varaan läntiset demokratiat olivat perustaneet toimintansa. Siitä asti poliitikot, jotka eivät koskaan kuvailisi itseään fasisteiksi, ovat sallineet puhelinten laajamittaisen kuuntelun ja sähköpostien seurannan, pidätyksen ilman oikeudenkäyntiä, järjestelmällisen kidutuksen, rajattoman kotiarestin ja epäiltyjen tappamisen. Tämä ei ole fasismia jossa sotilassaappaisiin pukeutuneella diktaattorilla on suu vaahdossa. Tämä on hienosti pukeutuneiden poliitikkojen käytännöllisyyttä. Mutta lopputulos näyttää hyvin samalta. Genova muistuttaa meitä siitä että milloin tahansa valtio kokee itsensä uhatuksi, lait voidaan kumota. Missä tahansa.

[The Guardian / Nick Davies]

Aiemmin aiheesta:
Viranomaisille pieniä tuomioita Genovan G8 protesteista 2001 (16.7.2008)
Pitkiä vankeustuomioita Genovan G8-mellakoista (15.12.2007)