Durrutin kolonnan viimeinen puolivillinä viidakossa

Täällä, yksinkertaisessa yksikerroksisessa talossa puuhökkelirivin vieressä, on Antonio Garcia Baronin koti.

Hän on ainoa vielä elossa oleva jäsen anarkistisesta Durrutin kolonnasta, joka piti Francon joukkoja ahtaalla Madridissa Espanjan sisällissodan aikana (1936-1939), ja keskellä viidakkoa sijaitsevan anarkistisen yhteisön perustaja.
Baron, 87, piti päässään hattua ja raskaita tummia laseja. Hän selitti myöhemmin että niiden tarkoitus on suojata hänen silmiään, jotka vahingoittuivat kun hän joi kupillisen myrkytettyä kahvia yhdeksän vuotta sitten.

Se oli hänen mukaansa viimeinen yli sadasta yrityksestä hänen tappamisekseen. Yritykset saivat alkunsa Pariisissa, jonne hän muutti vuonna 1945 vietettyään viisi vuotta natsien Mauthausenin keskitysleirillä, ja jatkuivat Boliviassa joka on ollut hänen kotinsa 50-luvun alusta asti.

Valtioton

Hän kertoi mielellään näkemyksiään 1900-luvun Espanjan historiasta laajemmalle kuulijakunnalle.

"Espanjan lehdistö on peitellyt sitä tosiasiaa että (katolinen) kirkko oli kahden miljoonan tasavaltalaisen kuoleman arkkitehti sisällissodan aikana, ei yhden miljoonan kuten he väittävät," Baron sanoi ennen kuin pääsi taas yhteen monista jutuistaan.

"Kerroin Himmlerille (natsi-SS:n päällikkö), kun hän vieraili Mauthausenissa 27. huhtikuuta 1941, miten hyvin (natsit) sopivat yhteen kirkon kanssa."

"Hän vastasi että se on totta, mutta että sodan jälkeen näkisin miten kaikki kardinaalit Paavia myöten marssisivat tuonne, osoittaen krematorion savupiippua."

Baronin kodin seinällä on hänestä leirillä otettu kuva. Sen vieressä on sininen kolmio jonka sisällä on numero 3422 ja S-kirjain, merkkinä valtiottomina pidetyistä vangeista.

"Espanja vei kansallisuuteni kun jouduin Mauthauseniin, he halusivat natsien tuhoavan meidät kaikessa hiljaisuudessa. Espanjan hallitus on tarjonnut kansallisuuteni palauttamista mutta miksi anoisin jotain mikä minulta ja 150,000 muulta varastettiin?" hän sanoi vihaisena.

Baron saapui Boliviaan ystävänsä, ranskalaisen anarkistikirjailija Gasten Levalin neuvosta.

"Kysyin häneltä harvaan asuttua paikkaa, jossa ei olisi vesijohtojen ja sähkön tapaisia palveluita, jossa ihmiset elävät kuten 100 vuotta sitten - koska missä ikinä on sivilisaatio, sieltä löytyy myös pappeja."

Noin 400 ihmistä, lähinnä guarani-intiaaneja, asui siellä siihen aikaan, mutta itse asiassa myös saksalainen pappi.

"Hän oli kova pala purtavaksi. Hän sai kuulla saapumisestani ja kertoi kaikille että olen rikollinen. He pakenivat ja tekivät ristinmerkin aina kun näkivät minut, mutta kaksi kuukautta myöhemmin aloin puhua ja he käsittivät että olen hyvä ihminen, joten se kääntyi lopulta häntä itseään vastaan."

Vakuuttuneena siitä että pappi vakoili häntä edelleen, hän päätti pari vuotta myöhemmin lähteä ja luoda anarkistisen mini-valtion keskelle viidakkoa, Quiquibey-joen varrelle 60 kilometrin ja kolmen tunnin laivamatkan päähän San Buenaventurasta.

Hänen mukanaan muutti hänen bolivialainen vaimonsa Irma, nyt 71.

He pitivät kanoja, ankkoja ja sikoja ja kasvattivat maissia ja riisiä, jotka he sitten veivät kaksi kertaa vuodessa kylään vaihdettavaksi muihin tuotteisiin, kieltäytyen aina käyttämästä rahaa.

Keskitysleirin muistot

Elämä oli kovaa, ja muutama vuosi sitten Baron menetti oikean kätensä ollessaan jaguaarijahdissa.

Ensimmäisen viiden vuoden ajan, siihen asti kunnes he alkoivat saada lapsia, he olivat yksin. Myöhemmin noin 30 nomadisen intiaanin ryhmä saapui ja päätti jäädä, metsästäen ja kalastaen elääkseen. Hekään eivät käyttäneet koskaan rahaa.

"Nautimme vapaudesta sen kaikissa merkityksissä, kukaan ei edellyttänyt tai käskenyt meitä tekemään mitään," hän kertaili, huoneen perällä istuskelevan vaimon hymyillessä samalla.

Vähän aikaa sitten he muuttivat takaisin kylään terveyssyistä sekä ollakseen lähempänä lapsiaan. He elävät 47-vuotiaan tyttärensä kanssa, kun taas heidän muut lapsensa, Violeta, 53, Iris, 31 ja 27-vuotias Marco Antonio tekevät töitä Espanjassa.

He jakavat myös pari sisäpihan ympärille järjestettyä yksinkertaista huonetta kolmen kuubalaisen lääkärin kanssa, jotka ovat osa Boliviaan lääkäriapua antamaan lähetettyä joukkoa.

Tunnit kuluivat ja oli aika lähteä pienellä koneella takaisin La Paziin ennen kuin rankkasateet eristäisivät jälleen alueen.

Vasta silloin, kun aika oli jo loppumassa, alkoi Baron puhua yksityiskohtaisesti Mauthausenista ja sodasta - ikään kuin toivoen täyttävänsä kaatuneille tovereilleen antamansa lupauksen.

Miten natsit heittivät vankeja jyrkänteeltä, miten jotkut heistä tarrautuivat verkkoaitaan välttyäkseen väistämättömältä kuolemalta, miten juutalaiset poimittiin joukosta erityisen karskin kohtelun kohteeksi eivätkä kestäneet kauaa.

Hänen muistinsa vei hänet myös Dunkirkiin johon hän oli saapunut 1940, ennen kuin jäi kiinni ja joutui vangiksi Mauthauseniin.

"Saavuin aamulla mutta Brittien laivasto oli jotain 6km pässä rannikosta. Kysyin englantilaiselta sotilaalta tulisiko se takaisin."

"Huomasin että hän söi lusikka toinen kädessä ja ampui ilmatorjunta-aseella toisella kädellä," hän nauroi.

"'Syö jos haluat', sanoin hänelle. 'Osaatko käyttää tätä?' hän kysyi koska minulla ei ollut sotilasunivormua ja olin hyvin nuori."

"'Älä huoli', sanoin. Tartuin pyssyyn ja ammuin alas kaksi lentokonetta. Hän oli ällistynyt."

"En koskaan unohda rannalla taistelleiden brittien peräänantamattomuutta."

[BBC]