Graffiteja ja valvontakameroita Pispalassa...

Aamulehden Moro -liite kauhisteli hiljattain miten kamalaa on kun Pispalassa tehdään graffiteja. Pispalan valtatie olisi kuulemma maisemiltaan muuten Tampereen hienoimpia, mutta “katkeamaton töherrysvyö tekee siitä jo vastenmielisen näköisen.” Kukakohan katselee valtatieltä “maisemia” harjun suuntaan? Ja vaikken eläissäni ole ensimmäistäkään graffitia tehnyt, tekee mielestäni juuri nämä “kamalat seinätöherrykset” myös valtatien eteläpuolesta viihtyisämmän, tai pikemminkin siedettävämmän. Vielä jos autot häipyisivät vaarantamasta ihmisten ja muiden eläinten henkeä ja turvallisuutta, niin valtatiellä kulkemisesta voisi ehkä jopa nauttia.

Sen verran täytyy myöntää etten itsekään hypi riemusta nähdessäni vanhojen hengittävien puutalojen seinässä kannusta tai tussista tulevaa öljymaalia, mutta eipä näitä tällaisia taloja taida enää pahemmin olla jäljellä, saati että niitä olisivat graffitintekijät joukolla kohteekseen ottaneet. Tasaväristä kivi-, betoni- ja metallipintaa sen sijaan on kaupunki väärällään, enkä voi olla hymyilemättä nähdessäni betoniseinässä tai uuden talon metallisissa autotallinovissa jonkun ohikävelleen katujen taiteilijan puumerkin.

Aamulehden jutussa nostetaan esiin Vastavirta-klubi Pispalan töhrityimpänä rakennuksena, ja onpa siihen saatu vielä klubilta kommentitkin joissa vaaditaan turpasaunaa töhertelijöille. VV:llä on jutun mukaan käynyt kyttiäkin kyselemässä vihjeitä maalaajien nappaamiseksi. Lisäksi artikkelissa on haastateltu kukkakaupanpitäjän ja asukkaan lisäksi kovaonnista tietokonekaupan omistajaa, joka puhdistaa kivijalkansa parin kuukauden välein, “mutta aina joku käy tekemässä uuden sotkun. Puhdistus maksaa 200-300 euroa joka kerta.”

Mutta porvarin hätähuudolla on ratkaisutkin valmiina: “Valvontakamerat apuun”. Esimerkkinä esitetään Pispalan Valtatie 29, jonne viime kesänä asennettujen kameroiden “kuvien avulla on saatu suttaajia kiinni, ja poliisi on kysynyt talosta apua muidenkin sottausten selvittämiseen.” Samalla muistutetaan siitä miten vain kolme tonnia kustantava laitteisto maksaa pian itsensä takaisin.

Valvontakamerat ja kontrolliteknologia yleistyy kaikkialla, ja kaupungin betonihelvetissä on yhä vaikeampaa löytää reittejä joilla ei tallentuisi vähintään jonkun kameran linsseihin. Tämä ei tietenkään huolestuta kunnon kansalaisia joilla ei ole mitään pelättävää. Mutta niillä meistä jotka olemme menettäneet luottamuksemme (jos sitä on koskaan ollutkaan) järjestelmään ja sen pyörittäjiin, on paljonkin pelättävää, sillä on yhä vaikeampaa elää tallentumatta kortistoihin, arkistoihin, sekä kyttien ja muiden kansalaisten kameroiden linsseihin.