"Huijaamme itseämme jos kuvittelemme voivamme käsitellä kokonaiskuvaa, luontosuhteemme sekavaa sotkua, ilman että pohtisimme sielujemme syvyyksissä tekemisiämme eläinten kanssa. Sillä jos yritämme ohittaa Eläinkysymyksen, jätämme sen tietenkin paikalleen, vaivaamaan suhteitamme luontoon ikuisesti." -Jim Mason
[viite: esseessä “An Unnatural Order: Why We Are Destroying the Planet and Each Other” http://www.animalsvoice.com/PAGES/writes/editorial/essays/anirites/mason_unnatural1.html – Masonilta on myös samanniminen kirja. Katso myös Jimin “The Animal Question - The Key to Coming to Terms With Nature” http://www.jimmason.info/essays/mason_question1.html]

Anarko-primitivistiset ja sivilisaatiokriittiset pohdinnat ovat yleistyneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana [viite: näiden ajatusten varhaisia kirjoittajia ovat olleet mm. Fredy Perlman ja Fifth Estate -lehden väki (mm. David Watson ja John Zerzan ynnä muut). Viime vuosina ajatukset ovat saaneet lisää tuulta purjeisiin ja lisää pohdiskelijoita, mm. Green Anarchy-kollektiivi Oregonin Eugenessä, Kevin Tucker ja Species Traitor, Arson-zine australiasta, Anarchy -lehden väki, Green Anarchist-porukka briteistä -nämä vain englanninkielisistä anarkopiireistä, viime vuosina myös suomenkielisessä keskustelussa: takku-projekti, jotkut artikkelit kapiksessa ja väärinajattelija-lehdessä, aiemmin mm. Hihhuli-zine.] Sivilisaatiokriittiset pohdinnat ovat syventäneet anarkistista ylivallan muotojen ja niistä vapautumisen analyysiä erityisesti kritisoimalla teknologian eri muotoja, huomauttamalla että joitain teknologioita ei voida käyttää ongelmattomasti edes parhaalla tahdolla, toisin sanoen, että teknologioiden ainoa ongelma ei ole se että niiden hallinta on tällä hetkellä vallanhimoisten, itsekkäiden ja lyhytnäköisten kapitalistien käsissä. Viime vuosikymmenten aikana anarkistista ylivallan kritiikkiä on syventänyt myös eläinoikeus- ja eläinten vapautusajattelu ja toiminta. Ekoanarkistinen ajattelu on kiteytynyt ajatukseen ihmisten, eläinten ja luonnon vapautuksesta.

Kun anarkoprimitivistisiä ja eläinten vapautuksellisia ajatuksia pohdiskelee edes pinnallisesti, huomaa ristiriidan: anarkoprimitivistit sanovat että keräilijä-metsästäjä-elämäntapa on jos nyt ei luonnollista anarkiaa (tätäkin näkemystä esiintyy) niin ainakin paras ja anarkistisin tapa elää. Eläinten vapautus/oikeus-näkökulmista katsottuna asia on kuitenkin toisin: kuinka metsästys, toisin sanoen toisten eläinten, toisin sanoen toisten tuntevien olentojen tappaminen voisi olla anarkistista eli siis ylivallatonta; alistuksetonta? Toisaalta anarkorimitivistit taas ovat kritisoineet veganismia moneltakin kantilta, erityisesti tiettyjen vegaanipiirien kritiikitöntä suhtautumista kuluttamiseen ja teolliseen tuotantoon[viite: Teolliseen tuotantoon, joka vaarantaa meidän kaikkien tulevaisuuden ja tappaa ja sairastuttaa monia jo nyt. Viitteet: ilmastonmuutoskeskustelu, ekosysteemien romahtaminen ja massasukupuutot: takku.net: ympäristö ja luonto ja romahdus -aiheet, kaivannaistoiminnasta: minesandcommunities.org; vaikutuksista alkuperäisväkeen: survival-international.org, fpcn-global.org], kunhan se on "vegaanista". On myös esitetty kritiikkiä sitä kohtaan, miten vegaanisuus määritellään useimmiten suoran kärsimyksen tuottamisen kautta. Kuitenkin teollinen ruuantuotanto on tämän kapeankin määritelmän valossa usein epävegaanista, eli eläimiä tappavaa.

Voidaan myös kysyä, onko mahdollista - ja toivottavaa - yhdistää sekä teollisen teknologian, ja laajemminkin sivilisaation, toislajisten orjuuttamisen (kesyttämisen, domestikaation) että eläinten alistamisen kritiikit uudeksi ekoanarkistiseksi näkemykseksi, joka olisi samanaikaisesti primitiivinen ja vegaaninen. Itse asiassa näin on jo tehtykin joissain yhteyksissä [viite: muun muassa Orava Ituparran tutkielmassa "Käsityksiä Taigan vegaanien luonnonmukaisesta elämäntavasta ja maailmasta" sekä Väärinajattelija -lehden kakkosnumerossa olleessa anonyymin kirjoittajan "Kevin Tuckerin "Muutoksen tekijät"-artikkelin pohdintaa anarkofruitariaanisesta näkökulmasta" artikkelissa.]

Pikaisesti sivilisaatiokritiikistä ja anarkoprimitivismistä

Anarkoprimitivismi ja sivilisaatiokriittinen ekoanarkismi ovat ajattelu- ja toimintatapojen suuntauksia joiden piirissä on keskenään ristiriitaisiakin elementtejä. Tämä ei ole haitaksi, koska suuntauksiin kuuluu melko keskeisesti tietoinen ideologiakritiikki. Ne erottautuvat perinteisemmistä ekonanarkismin ja anarkismin muodoista siten että suhtautuvat teknologioihin ja sivilisaatioihin kriittisemmin.

Veganismista, eläinoikeus- ja eläinten vapautusajattelusta

Veganismin mukaan ihmisten ei pitäisi aiheuttaa suoraan tuotettua kärsimystä eläimille, eikä siksi käyttää eläinperäisiä tuotteita. Se on yksinkertainen ja helpohkosti seurattavissa oleva ideologia, joka kritisoi erityisesti eläinten hyväksikäyttöä eläinkokeissa, turkisteollisuudessa, ruuan tuotannossa ja "huvittelussa" kuten sirkuksissa ja metsästyksessä. Tavoitteena maailma jossa eläimiä ei hyväksikäytetä, ei edes siksi jotta niistä saataisiin tuotteita kuten ruokaa tai vaatteita. Myös ihmisten pitämille lemmikkieläimille tai vapautetuille eläimille pitää tämän mukaan antaa vain vegaanista ruokaa. [viite: luultavasti tämänhetkisistä eläinoikeusajattelua pohdiskelevista suomenkielisistä teoksista kattavin ja paras on Elisa Aaltolan "Eläinten moraalinen arvo". Kirjaa saa myös englanninkielisenä versiona. Paljon tietoa myös Oikeutta Eläimille -yhdistyksen nettisivuilla http://www.oikeuttaelaimille.net]

Vegaanit pyrkivät tavoitteeseensa monin eri keinoin. Ilmeisin on kuitenkin pitäytyminen eläinperäisistä tuotteista. Muita keinoja ovat tiedon levittäminen ja eläinten hyväksikäytön vaikeuttaminen suoran toiminnan keinoin.

Veganismin kritiikkiä tahoilta, jotka ovat lähellä eläinoikeusliikettä

Veganismiin on kohdistettu kritiikkiä useammasta suunnasta. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista alkaa pohdiskella esimerkiksi lihan tai maidontuottajien, turkistarhaajien, eläinkoeteollisuuden tai "huvin" vuoksi metsästävien veganismiin kohdistamaa kritiikkiä, vaan ns. liikkeen sisäpuolelta tulleita kritiikkejä.

Veganismiin liittyvää eläinOIKEUSajattelua on kritisoitu siitä että se nojaa valtion väkivaltamonopolin ylläpitämään korruptoituneeseen oikeusjärjestelmään eläinten hyvinvoinnin takaajana. Adon Marcos toteaa artikkelissaan "The harvest of dead elephants: the false opposition of animal liberation" että "lakiin uskominen on uskoa kapitalistiseen riistoon, jota kytät, byrokraatit, tuomarit ja lainsäätäjät ylläpitävät". [viite: A Murder of Crows 2, s. 28] Tähän on vastattu toteamalla että on erilaisia oikeuskäsityksiä, ja eläinten kyseessä ollessa on viitattu jokaisen tuntevan olennon koskemattomuuden oikeuteen suhteessa eettisiä valintoja kykenemään tekeviin toimijoihin (eli ihmisiin, ei esimerkiksi toisia eläimiä syöviin susiin).

Veganismia on kritisoitu siitä että se on luo ideologisesti hyvin tarkan rajan sille, ettei vegaaniksi itseään kutsuva saa tuottaa suoraa kärsimystä eläimille tai käyttää tuotteita, joissa on eläinperäisiä ainesosia. Epäsuoran kärsimyksen aiheuttamista ei kuitenkaan pohdiskella sen syvällisemmin.

Teolliset vegaanit aiheuttavat eläimille kärsimystä myös suoraan ja etenkin epäsuorasti, luultavasti enemmän kuin keräilijämetsästäjät: vegaanit eivät usein ota huomioon, kuinka paljon kärsimystä eläimille aiheutuu ruuantuotannon, jakelun ja sitä tukevan teknologisen järjestelmän kautta. [viite: Adon Marcos, emt., s. 24 ja Kevin Tucker: "Open Cages and Closed Minds: Veganism as Ultradomestication" - Species Traitor 4, s. 140] Nykyinen luomu- tai tavallinen ruoka kaupasta tai roskiksesta hankittuna on riippuvainen teollisesta järjestelmästä lähes kokonaisuudessaan. Tarvitaan kauppoja rakennuksina, pakkausmateriaaleja, autoja kuljetukseen, teitä joissa autot ajavat, polttoainetta, koneita ja työkaluja maatilalla, polttoainetta edellämainittuihin, lannoitteita, tilaa tuotannolle (peltoja, jotka olisivat muuten metsiä, jotka olisivat villieläinten koteja aivan eri tavalla kuin pellot), tarvitaan tehtaita ja kaivoksia, joissa koneet, pakkaus- ja muut materiaalit sekä polttoaine tuotetaan. [viite: Itse asiassa kaikki infrastruktuurihankkeet (avohakkuut, pellot, laitumet, tiet, suurimittaiset patoaltaat, sähkölinjat, kaivokset, tehtaat, rakennukset, päällystetyt alueet) vähentävät villieläinten (mukaanlukien metsässä ja metsästä elävät ihmiset) elinmahdollisuuksia.] Kuinka paljon eläimiä kuolee ja kärsii teollisen infrastruktuurin takia? Mieleen tulee kuvia öljyonnettomuuden seurauksena kuolleista linnuista; avolouhoksista paikoissa jotka ovat olleet eläinten (ml. ihmisten koteja), rekan alle kuolleista, kemikaalien myrkyttämistä eläimistä; puimurin tai traktorin tappamista pelloille elämään jääneistä linnuista jne jne. Itse asiassa öljyonnettomuudet eivät ole niin suuri kärsimyksen aiheuttaja kuin "tavalliset" öljyvuodot, jotka tuottavat 95% valtamerissä olevasta öljystä, johon taasen kalat ja muut merenelävät kuolevat. [viite: Marcos, s.24] Kun tätä kärsimystä verrataan keräilijämetsästäjien aiheuttamaan kärsimykseen; on se vähäistä ja rehellisempää, sillä keräilijämetsästäjä on kasvoikkain aiheuttamansa kärsimyksen kanssa.

Veganismi ei poista hierarkisoivaa toiseuden tuotantoa ja uusintamista vaan luo ainoastaan uuden rajan joka määrittää toiseutta. Tällä kertaa sisäpiiriin pääsevät tuntevat olennot. Monille vegaaneille eläinten "jotka eivät tunne kipua", kasvien ja maan häikäilemätönkin hyväksikäyttö on ongelmatonta - tietoisesti tai tiedostamattomasti. Tämä ilmenee juuri siinä kuinka teollinen elämäntapa teollisen eläinten hyväksikäytön ulkopuolella hyväksytään usein kritiikittömästi. Viimeaikoina ylelläkin näytetty dokumenttielokuva "Jokapäiväinen leipämme" problematisoi tätä näkemystä hyvin: se osoittaa <i>kaiken</i> teollisen ruuantuotannon kuvottavuuden, ei ainoastaan eläimiin liittyvän. [viite: Samaistumme kuitenkin helpoiten ja syvimmin eläimiin. Tästä: Jim Mason: "An Unnatural Order", kpl 3] Alkuperäisväki on kritisoinut sivilisaation piirissä olevaan näkemystä siitä, että kasvit ja maa ovat elottomia, ja siksi niitä voi vapaasti riistää. [Tästä esim. Russell Means: "For American to Live, Europe Must Die"] Toisaalta myös sivilisaation piiristä on tullut viime aikoina näkemyksiä esim. sienten älyllisyydestä (Paul Stamets) [viite: Mycelium Running] tai kasvien kommunikaatiosta. Esim. Cindy Engel kertoo kirjassaan "Wild Health" tutkimuksesta, jonka mukaan akaasiat erittävät kemikaaleja, kun kirahvit syövät sen lehtiä. Kun lähistön akaasiat aistivat kemikaalit, lisäävät ne lehdissään tanniinin määrää, jolloin ne maistuvat kirahville pahanmakuisilta. [viite: Engel, Cindy: Wild Health - Lessons in natural wellness from the animal kingdom (Houghton Mifflin, 2002, s. 16, 18, 19) - tutkimus johon viitattu: I. Shonle and J. Bergelson, "Interplant Communication Revisited," Ecology, 76(8) (1995): 2660-63]

Veganismia on myös kritisoitu sen moralismista: se pyrkii luomaan ideologian, joka on kaikkialla, kaikissa tilanteissa yleispätevä. [viite: Marcos ja Tucker: edellä mainitut teokset]

Kapinallinen anarkoprimitivisti Kevin Tucker kritisoi eläinoikeusajattelua edellämainitun lisäksi sen edistysuskosta. Tuckerin mukaan eläinoikeusajatteluun kuuluu näkemys noususta barbariasta sivilisaation myötä korkeampaan moraaliin, joka voi mahdollisesti ottaa myös toislajiset eläimet piiriinsä, ja jonka huipulla juuri nyt olemme. [viite emt. s. 142-3] Katsaus sivilisaation historiaan massamurhineen ja sen "kaiken tuhoavuuteen" saattaa tällaisen argumentoinnin absurdiin valoon.

Metsästyksen kritiikkiä

Metsästyksen kritiikissä täytyy ensin tehdä selväksi, että metsästystä on monenlaista, ja monessa eri tilanteessa. On metsästystä huvin vuoksi tuliasein ja jahtiporukoin, jotka pakottavat eläimet pakenemaan kohti pyssyjensä kanssa odottavia tappajia. Tämänkin piirin sisällä on eroavaisuuksia: briteissä metsästys on yläluokan harrastus, pohjoismaissa koko kansan. Aivan eri asia on metsästys ilman tuliaseita ravinnoksi ja niin että koko ruumis käytetään tarkoin hyväksi. Jos tämä vielä yhdistyy tilanteeseen, jossa metsästäjät elävät teollisesta tuotannosta ja maataloudesta riippumattomina, on tilanne erilainen. Eläinoikeusnäkökulmasta voi kuitenkin sanoa, että kaikissa tapauksissa ihminen tappaa tuntevan olennon. Keräilijämetsästäjäkulttuureissa eläimiä kunnioitetaan metsästyksestä huolimatta. Tämä kunnioitus ilmenee eri tavoin. Koska eläimistä ollaan riippuvaisia, halutaan että ne säilyvät lajina, vaikka niitä kohtaan ei tunnettaisikaan metsästystilanteessa empatiaa yksilöinä. On kuitenkin melko selvää, että jos ihmiset alkaisivat laajamittaisemmin metsästää elääkseen, kiihdyttäisi se olemassaolevaa massasukupuuttoa entisestään. Joidenkin tutkijoiden mielestä keräilijämetsästäjäkultturit ovat aiheuttaneet aikojen saatossa useita merkittäviä sukupuuttoaaltoja. Kirkpatrick Salen mukaan metsästävät ja tulella maata muokkaavat ihmiset aiheuttivat sukupuuttoaaltoja Australiassa 46-25000 vuotta sitten [Sale: After Eden, s. 35], Lähi-Idässä 44 000 vuotta sitten [emt. s. 46], Amerikoissa 14-11000 vuotta sitten [emt. s.88-90] ja Euroopassa useina eri aikoina. Hänen mukaansa kyseessä ei ollut ilmastonmuutos, kuten on väitetty, sillä noina aikoina noissa paikoissa ei ollut aiemmasta poikkeavia ilmastonmuutoksia. Anarkoprimitivistit kuten Derrick Jensen ovat kiistäneet keräilymetsästyskulttuurien aiheuttaneen sukupuuttoja ja väittäneet teorioita jopa rasistisiksi. [viite: Derrick Jensen, Endgame - jos löydät kohdan laita kommentteihin, pliis! - yleisesti ottaen Endgame on kuitenkin aivan mahtava kirja.]

Metsästyksen ohella ns. pyyntikulttuureissa ilmenee rinnakkaisena myös syyllisyys eläinten tappamisesta, jota lievitetään erilaisin rituaalein. Usein tätä varten on kehitetty maailmankuva, jonka mukaan esivanhemmat ovat tehneet koko eläinlajia edustavan henkieläimen kanssa sopimuksen metsästyksestä. Tämä henkieläin on usein ns. toteemieläin. Joseph Campbellin mukaan pyytäjien syyllisyydentunto eläinten tappamisesta johtuu näkemyksestä jonka mukaan ne ovat esivanhempia, sukulaisia ja elinkumppaneita (fellow beings). Tästä syntyy jännittynyttä psykologiaa jota metsästysrituaalit ja mytologiat pyrkivät laukaisemaan. Uskomusjärjestelmien mukaan tappaminen on joko kivutonta tai yliluonnollisten voimien luvan varaista.

Johtajaeläinmyytissä esivanhempi on tehnyt sopimuksen johtajaeläimen kanssa metsästyksestä, kunhan kyseistä eläinlajia kunnioitetaan. Barry Lopez kuvailee naskapien uskomuksia kirjassaan "Of Wolves and Men": "Sopimus on alkuperältään myyttinen, tehty eläinten omistajan kanssa. Naskapien maailmassa tämä tarkoittaa karibujen johtajaeläintä, koska karibu on naskabien ruokavalion kannalta keskeinen. Johtajaeläin on yksilö suuressa myyttisessä laumassa. Hän on sekä ajaton että tuhoutumaton, lajin arkkityyppi. Hän "antaa" metsästäjille eläimen tapettavaksi, ja hänellä on voima pitää eläimet poissa metsästäjän ulottuvilta jos hän on kelvoton. Jokaisen metsästyskulttuurin perustavanlaatuisissa myyteissä on tarina siitä kuinka tähän päädyttiin." [viite: Jim Mason: "An Unnatural Order", s. 110 (vuoden 2005 painos)]

Joseph Campbellin mukaan erityistä syyllisyyttä tunnetaan, jos tapettu eläin muistuttaa ihmistä, kuten karhun tapauksessa. Esimerkiksi ainut uskova karhun olevan esivanhempi ja kumppanuusväkeä (kinfolk). He uskovat että karhut ovat suuria henkiä jotka haluavat vapautua maalisista kehoistaan. Pohjois-Siperiassa on tapana sanoa karhun tappamisen jälkeen: "Isoisä, en se minä ollut, venäläiset tappoivat sinut käyttäen minua välikappaleenaan. Olen pahoillani! Todella pahoillani! Älä ole minulle vihainen." [viite: Mason, emt. s. 111]

Myös James Serpellin mukaan metsästäjäkulttuureille on ominaista syyllisyydentunto ja tarve sen sovittamiselle. Barasana-intiaanit pitäät eläinten tappamista hengellisesti vaarallisena ja uskovat lihan olevan myrkyllistä ellei sitä ensin rituaalisesti puhdisteta. [viite: Mason, emt. s. 111 (tässä myös muita esimerkkejä)]

Nykyaikainen anarkoprimitivistiversio tästä on vaikkapa Kevin Tuckerin Species Traitor 4:ssa oleva kuva jossa on peura ja teksti "Thank you Deer"; tai Derrick Jensenin kehitelmät joiden mukaan eläimet ovat puhuneet hänelle ja sanoneet että tappaminen on ok; että kaikkeen elämään kuuluu tappamista. [viite: Species Traitor 4, s. 169; Derrick Jensen: A Culture of Make Believe sekä Endgame - jos löydät kohdat niin laitatko sivunumerot kommenttina!]

Metsästyksen myötä on syntynyt myös haitallista työnjakoa. Joidenkin mielestä [viite: Antagonism Pressin (1999) pamfletissa "Beasts of Burden: Capitalism - Animals - Communism" - kappale 1.1: "Animals and primitive communism" sekä Ran Prieur "What A Way To Go" -elokuvassa, kohta?] kyseessä on saattanut olla jopa ensimmäinen työnjaon muoto. Keräilyssä kaikki voivat olla mukana, koska ei tarvitse liikkua kovinkaan paljon ja nopeasti. Metsästysretkelle eivät kuitenkaan voi tulla mukaan pienet lapset hoitajineen, tai ylipäänsä ihmiset jotka eivät voi liikkua nopeasti. Metsästys on myös työläämpää kuin keräily, suhteessa saavutettuun ruokamäärään. [Antagonism Press, 1999, kpl 1.1; tästä myös selviytymisoppaissa, esim. Stefan Källman ja Harry Sepp: Selviydy luonnon ehdoilla. 2001, Karisto] Ehkä tästä johtuen metsästyksen osuus keräilijämetsästäjien ruuantuotannossa on yleensä vähäinen, maksimissaan 1/3. [viite: Antagonism Press, 1999, kpl 1.1 sekä Kirkpatrick Sale: "After Eden: The Evolution of Human Domination" Duke University Press, 2006]

Joissain tapauksissa metsästykseen liittyvä työnjako on mennyt pidemmälle. Metsästysaseiden (esim. jousten, nuolten ja nuolenkärkien; keihäiden ja keihäänkärkien; nuolenheittäjien (atlatl) jne) valmistukseen liittyvä tieto on saattanut olla yksi ensimmäisistä teknologioista, jota on alettu pimittää tietyn pienen piirin sisällä. Monissa yhteisöissä - ei kuitenkaan kaikissa - metsästyksen ja keräilyn välinen työnjako on sukupuolittunut [viite: mm. ensimmäisissä kirjallisissa raporteissa nykyisen suomen alueella asuvista mainitaan sekä miesten että naisten metsästäneen; nykyisin esim. Akha-heimossa myös naiset metsästävät.]. Metsästyksen on täytynyt vaikuttaa myös sodankäynnin syntyyn. Siinä on olemassa jo lähes kaikki sodankäynnin elementit: sotajoukko ja "kotirintama", aseet, tappaminen. Täytyy vain ylittää kynnys ulottaa tappaminen oman lajin keskuuteen. Rauhantutkija Piero Giorgi pohtii sotilasluokan syntyä paikalleen asettuneissa, työnjakoa syventäneissä, sisäisen hierarkian muodostaneissa sekä kasvien ja eläinten orjuutuksen (domestikaatio) alottaneissa yhteisöissä:

"Ylipapeista pappi-kuninkaiksi

Seuraava tapahtumasarha joka todennäköisesti johti maatalousyhteisöissä sodan keksimiseen on spekulatiivinen, mutta verbien hypoteettista muotoa on vältetty luettavuuden parantamiseksi.
- Kun ensimmäiset laajat ruokaa tuottavat yhteisöt alkoivat ilmestyä trooppisilla alueilla, useimmat ihmiset elivät yhä metsästäjä-keräilijöinä. Kun liikkuvat jengit saapuivat maanviljelijöiden asumuksille, kokivat he melko luonnolliseksi 'kerätä' kasveja ja 'metsästää' eläimiä joita löytyi varhaisten viljelijöiden kallisarvoisista puu- ja eläintarhoista. Heidän tarkoituksenaan ei ollut varastaa - heille melko lailla vieras konsepti - he vain tekivät samaa mitä olivat tehneet 40 000 vuoden ajan. [kääntäjän viite: Sale ajoittaa metsästyksen alun 70 000 vuoden päähän nykyhetkestä - siis 60 000 vuotta ennen domestikaation aloittamista - ja modernien ihmisten ilmestymisen pitkälle ennen tätä. Giorgi sen sijaan ajoittaa modernien ihmisten synnyn 100 000 vuoden päähän, ja ajattelee että olemme metsästäneet aina: miksi sitten tässä vain 40 000 vuotta - miksei 90 000?] Vastoittain paikalleen asettuneet viljelijäyhteisöt kohtasivat <i>yhteisomistuksen ja ulkoisten uhkien</i> uudet sosiaaliset realiteetit, mutta olivat menettäneet liikkuvuuden, konsultaatiotaidot ja rituaalit jotka olivat aiemmin estäneet väkivaltaiset ratkaisut intressiristiriidoile metsästäjäkeräilijäjengien kesken. Viljelijöiden täytyi pysyä aloillaan ja puolustaa omaisuuttaan.
- Ylipapit olivat jo ennestään vastuussa ulkoisten uhkien (luonnon myyttiset voimat) selvittelystä ja heistä tuli luonnollisesti [sic] johtajia kamppailussa metsästäjäkeräilijöiden muodostamaa tahatonta ulkoista uhkaa vastaan. Kulttuurinen asetelma (sosiaalinen eriarvoisuus ja rakenteellinen väkivalta) <i>yhden heistä korottamiseksi pappi-kuninkaan rooliin</i> lujan henkisen ja sotilaallisen auktoriteetin kanssa oli jo olemassa. [viite] Rakenteellinen ja mahdollisesti fyysinen väkivalta on täytynyt olla tarpeellista 'osattomien' pitämiseksia alemmassa sosiaalisessa luokassa.

4.4.4 Metsästäjistä sotilaiksi

Materiaaliset työkalut fyysistä väkivaltaa varten olivat jo olemassa metsästysaseiden muodossa. Työnjako merkitsi sitä että vain vähemmistöosa miehistä jatkoi metsästämistä naapuruston metsissä ja tasangoilla. He siirsivät ainoastaan pojilleen aseiden valmistukseen ja eläinten käyttäytymiseen liittyvän tietämyksen, ammattinsa salaisuudet. Vastuu <i>asumuksen omaisuuden puolustamisesta</i> lankesi mitä ilmeisimmin metsästäjille, jotka tulivat kosketuksiin närkästyttävien metsästäjä-keräiilijöiden kanssa pihapiirin ulkopuolella. [viite5 alkutekstistä] Sen johdosta heidät ylennettiin sotilaseliitin asemaan pappi-kuningas johtajanaan.
- Hierarkkista rakennetta ja väkivallan perinnettä [kääntäjän viite: Giorgi ei laske eläinten tappamista väkivallaksi: "Tässä määritellyllä tavalla väkivalta pätee ainoastaan ihmisiin. Eläimiä varten aggressio-termi (homologinen suoran väkivallan termille) on riittävä." Giorgi, s. 6] vailla olevista metsästäjä-keräilijöistä ei olisi ollut vastusta <i>metsästäjä-sotilaille</i>. Niinpä luonnon kesyttämisen tapa levisi ympäröiville alueille, todennäköisesti metsästäjä-keräilijöiden toimesta tapahtuneen kulttuurisen matkimisen ja/tai viljelevien paikalleenasettuvien yhteisöjen tekemien metsästäjä-keräilijöiden väkivaltaisten pakkosiirtojen välityksellä.
-<i>Sotilaallisesta aristokratiasta</i> tuli läheisessä yhteisyydessä ylipappien kanssa pian ylin hallitseva luokka." [viite: Piero Giorgi: "The origins of violence by cultural evolution" (2nd ed.) www.pierogiorgi.org; s. 163-4 - Giorgin mielestä metsästäminen ja toisiin lajeihin kohdistuva väkivalta on ihmisille luonnollista. Hänen mielestään eläinten ja kasvien domestikaatio oli ihmisen ensimmäinen kulttuurinen muutos - toisin sanoen: hänen mielestään ihmiset olivat metsästäneet aina (esim. kappaleen 4.4 viitteet 5 ja 6, sivulla 167).]

Giorgi näkee yhteyden metsästyksen ja sodankäynnin välillä, mutta osoittaa syyttävällä sormella paikalleenasettumista ja domestikaatiota sen sijaan että näkisi, että metsästyksessä on mukana paitsi aseet, myös toisten olentojen tappaminen.

Jim Mason pohtii metsästyksen ja luokkayhteiskunnan syntyä seuraavanlaisesti:

"[T]ietyntyyppiset ihmiset nousivat, tai taistelivat tiensä huipulle. He olivat yleisesti ottaen miespuolisia sodan asiantuntijoita - miehiä, joilla oli hallussaan aseet, taidot ja erittäin vanha metsästäjä-soturikulttuuri antamassa heille merkittävää etua valtataisteluissa. Metsästyskulttuuri, kuten Lewis Mumford on sanonut, "edistää kirurgista kovuutta kivun tuottamista ja hengen ottamista kohtaan", ja kuten olemme huomanneet, sen rituaalit ja valmistelut tulautuivat soturialakulttuuriin jo ennen maanviljelysaikoja. Monet asiantuntijat uskovat, että soturialakulttuuri tuotti kuninkaat, papit ja muun hallitsevan eliitin jotka olivat vaikutusvaltaisimpia uuden agraarisen järjestyksen perutamissa primäärisissä ja sekundäärisissä valtioissa. Mumford uskoo, että soturikultit johtivat melko luonnollisesti kuninkuuden kulttiin. Mitä tulee agraarisen kuninkaan jumalankaltaiseen ylivaltaan ja erikoisvoimiin, hän sanoo että "ei ole sijaa epäilyille: metsästys kylvi aloitteellisuuden, itsevarmuuden ja häikäilemättömyyden jota kuninkaan täytyi harjoittaa saavuttaakseen ja säilyttääkseen käskyvallan; metsästäjän aseet tukivat hänen käskyjään, rationaalisia ja irrationaalisia, aseellisen voiman äärimmäisellä auktoriteetilla: annen kaikkea, valmiudella tappaa." [Mason, Unnatural Order, s. 130. Mumford-lähde: "Pentagon of Power: The Myth of the Machine", 1970]

Metsästys esitetään ihmiselle luonnollisena. Tämä näkemys kumpuaa luultavasti sekä antropologiasta että nykyisten primitiiviheimojen elämästä; vegaanisia heimoja ei tiettävästi tällä hetkellä ole. Antropologiassa näkemys kulkee kutakuinkin näin: ihmisen esivanhemmat olivat miljoonia vuosia sitten hedelmänsyöjiä kuten muut kädelliset nykyisinkin (simpanssit syövät Jane Goodallin mukaan 1-4 prosenttia lihaa, bonopoista tilastoa?) pari miljoonaa vuotta sitten alkoi työkalujen valmistus ja lihansyönti - metsästystä oli tosin tämän teorian mukaan tod. näk. edeltänyt raadonsyönti. Tämän seurauksena ihmisaivot kasvoivat ja varsinainen moderni ihminen kehittyi. [viite: Marvin Harris: Culture, People, Nature, 7th ed., s. 50-5, 61-3] Tässä teoriassa on kuitenkin useampi aukko. Antropologisessa keskustelussa pohditaan harvemmin siitä mitä sellaista tuhansia, kymmeniä satoja tuhansia tai miljoonia vuosia sitten on tapahtunut, joka ei ole jättänyt jälkeensä todistusaineistoa antropologien tutkittavaksi? Marvin Harrisin massiivisessa oppikirjassa "Culture, People, Nature" asiaa on uskallettu lähestyä huumorin keinoin. Kirjaan on otettu Larsenin Harhama-sarjakuvaruutu, jossa kivikautinen ihminen toteaa kutakuinkin: "olen omistanut koko elämäni sille että pääsisin fossiiliarkistoon". Elman R. Service toteaa, että suurriistan metsästäjien elämäntapa jättää jälkeensä eniten arkeologista todistusaineistoa. Kaikki keivikautiset heimot eivät hänen mukaansa kuitenaan olleet välttämättä suurriistan metsästäjiä. [Mason, s. 83] Teoriat perustuvat muutamille löytyneille fossiloituneille luurangoille ja näiden läheisyydestä löydetyille vanhoille kivityökaluille. Vanhimmat löydöt ovat Itä-Afrikasta, lähinnä kahdesta paikasta: Koobi Forasta ja Olduvai Gorgesta; sekä Etelä-Afrikasta. Tiede ei kuitenkaan tunnusta sellaisen olemassaoloa, jota se ei ymmärrä tai jolle ei ole olemassa konkreettisia todisteita (taloustiede poikkeuksena): mutta me tavalliset pulliaiset voimme vapaasti kysyä: mitä jälkiä jää ihmisyhteisöstä, joka elää sademetsässä hedelmiä, lehtiä, villivihanneksia ja pähkinöitä syöden? Mihin he tarvitsisivat teknologiaa? Vaatteita? Tulta? Kivityökaluja? Eivät mihinkään. Korkeintaan kepin jolla kurotella hedelmiä tai kaivaa juuria. Uskottavin kritiikki lienee että pedot olisivat olleet kyseisenlaiselle kulttuurille uhka. Tiedä häntä. Joka tapauksessa, mitä voidaan todella sanoa siitä että jotkut ihmiset ovat lähteneet sademetsästä savannille; alkaneet tehdä kivityökaluja ja käyttää tulta? Voidaanko sanoa että tämä todistaa etteivät toiset ihmisryhmät olisi voineet elää viidakossa hedelmiä syöden? Tony Wright ja Graham Gynn ovat esittäneet oman erilaisen versionsa ihmisen evoluutiosta, joka haastaa metsästys- ja savannikeskeisen teorian. Tästä esseessä "Trooppisen metsän biokemia ihmisen evoluutiota ohjaavana voimana".

Toisaalta; miksei viidakossa ole nykyisin hedelmänsyöjäihmisiä? Uskottavin vastaus tähän lienevät katastrofiteoriat, joiden mukaan massiivinen tulivuorenpurkaus, meteoriitin iskeytyminen tai ilmastonmuutos on aiheuttanut poikkeustilan jossa ihmisyhteisöt ovat olleet pakotettuja turvautumaan muuhun kuin keräilyyn selvitäkseen. Tunnetuin teoria viittaa n. 71 tuhatta vuotta sitten tapahtuneeseen Mt Toban tulivuorenpurkaukseen joka syöksi ilmoihin niin paljon tuhkaa että auringon valo ei päässyt kunnolla maahan vuosiin, ja jonka seurauksena syntyi kuuden vuoden talvi ja tuhannen vuoden kylmä kausi. Tällaisen "ydintalven" aikana eivät tietenkään hedelmäpuut ja muut kasvit ole kasvaneet normaalisti. DNA-tutkijat sanovat että kyseisestä episodista selvisi vain 10 tuhatta ihmistä. Kirkpatrick Salen mukaan ihmisten täytyi kehittää tulivuorenpurkausen seurauksena uusia selviytymiskeinoja, joista onkin paljon todisteita. Tuohon aikaan ajoittuu suuri murros teknologiassa ja suhtautumisessa muuhun luontoon. Metsästysaseet kehittyivät merkittävästi: aiemmin oltiin metsästetty verkkoja tai kiviä heittämällä, jos laisinkaan; nyt mukaan fossiiliarkistoon tulevat keihäisiin liitetyt terävät kivikärjet, joilla suurtenkin eläinten metsästäminen tuli mahdolliseksi. Myös kaukaa tuodut resurssit tulivat tuolloin ensi kertaa mukaan kuvioihin, sillä teriä varten tuotiin kiviä kymmenien kilometrien takaa. Uutta ovat myös tuon ajan luutyökalut sekä leiripaikoille tuotujen luiden laatu: kokonaisia raatoja, ei vain jämäpaloja. Myös kalastus ja muiden merenelävien tappaminen lisääntyi merkittävästi. Tämän seurauksesta suhde muuhun luontoon muuttui: tapettaviin otettiin etäisyyttä, luotiin toiseus. Antropologi Matt Cartmillin mukaan tästä alkoi ihmisen vieraantuminen luonnosta. Ihmiset eivät enää voineet kulkea muiden eläinten rinnalla pelkoa herättämättä, kuten ennen. Psyykkisesti ihmisten täytyi kohdata tappamisen trauma. Mutta mikä oli tämän seuraus? Barbara Ehrenreich on kuvannut metsästyksen aloittamista tutkielmassaan ihmisen väkivallan historiasta "suurimmaksi yksittäiseksi edistysaskeleeksi ihmisen evoluutiossa". Edistystä mihin suuntaan? [viite: Kirkpatrick Sale: "After Eden: The Evolution of Human Domination", s. 14-21] Jotta tappaminen voitiin oikeuttaa täytyi kehittää rituaaleja. [s. 23] ja taidetta [s. 25]. Salen mukaan vulkaaninen talvi toi seurauksenaan myös vaatteet ja tulen käytön maan muokkauksessa [s. 24-5] Tämä oli tietenkin myös merkittävä muutos luontosuhteessa. Sale:

"Väittäisin, että [Homo Erectus -kulttuurin] ytimessä, keskeinen syy sen lempeyteen oli että Erectus-yhteisöt eivät hankkineet valtaosaa syömästään lihasta konfrontatiivisella metsästyksellä, verisellä ja perustavanlaatuisesti julmalla kumppaniolentojen tappamisella, vaan syömällä raatoja. Tämän johdosta he eivät luoneet etäisyyttä, henkistä erontekoa, eläimiin, kuten Sapiens teki - ei ollut tarvetta ajatella käsitteitä Minä (Self) ja Muut (Other), ja toimia sen mukaan hyökkäämällä päivittäin ekosysteemin verkostoa kohtaan. Tappamalla suuria eläimiä." [emt. s. 118-9]

[viite: Tästä enemmän: Kirkpatrick Sale: After Eden; Graham Gynn & Tony Wright: Left In The Dark; Journey of Mankind - the Peopling of the World: http://www.bradshawfoundation.com/journey/; Toba catastrophe theory: http://en.wikipedia.org/wiki/Toba_catastrophe_theory; Mount Toba Eruption - Ancient Humans Unscathed, Study Claims: http://anthropology.net/2007/07/06/mount-toba-eruption-ancient-humans-unscathed-study-claims/]

Kun metsästäjät alkoivat kontrolloida eläinlaumoja systemaattisen valikoivan tappamisen muodossa, otettiin askel kohti eläinten kesyttämistä. Masonin mukaan omaisuuden käsite syntyi, kun metsästäjät samaistuivat johonkin tiettyyn laumaan, ja alkoivat pitää sitä omanaan. [s. 122] Mason on hyvin sivilisaatiokriittinen: hänen mielestään kesyttäminen (erityisesti suurten eläinten) vahvisti merkittävästi tai toi mukanaan jatkuvan sodankäynnin, instituonalisoidun seksismin, luokkayhteiskunnan, imperialismin, yksityisomaisuuden, valtion, koko joukon sairauksia, lisääntyneen työtaakan, orjuuden, massamurhat, kannibalismin, monoteistiset uskonnot, ihmisen kohottamsen muun luonnon yläpuolelle ja sitä vastaan ja muun luonnon näkemisen vihollisena, ajatusken että seksi on vain lisääntymistä varten ja niin edelleen. [Mason, s. 118-217]

Mason huomauttaa että läntinen sivilisaatio on kaikkein sotaisin, raain ja laajentumishaluisin, ja sen erottaa muista sivilisaatioista sen alkuvaiheessa kesyttämien eläinten suuruus ja se että eläinten ja kasvien kesyttäminen oli samanaikaista. Erityisesti hevosen kesyttämisellä oli merkittävä rooli sodankäynnin kannalta. Masonin mukaan karjapaimenen arvomaailma suosii kovuutta, miehistä valtaa, sotataitoja, aggressiivisuutta ja individualismia yhteistyön, sosiaalisuuden ja naapureiden kunnioittamisen ksutannuksella. [s. 143]

Marvin Harrisin mukaan naisten arvon alentaminen ja miesten ylivalta sai alkunsa metsästäjä-soturikulttuureissa. Miehisiä machoarvoja edistivät heimosodat, joita käytiin populaation kontrolloimiseksi ja alueellisista syistä. Harrisin mukaan varhaisten maanviljelyskulttuurien naiskeskeisyys, jumalatar-kultit ja matrilineaalisuus johtui siitä että näissä yhteisöissä miehet olivat sotaretkillä pitkään, jolloin naiset olivat vastuussa kylistä. Kun työnjako ja luokkajako syvenivät, mahdollisti se miehille samanaikaisen sotaretkeilyn ja määräysvallan ylläpitämisen kotona. Näkemys on materialistinen ja mieskeskeinen, ja olettaa tiukan sukupuolittuneen työnjaon olemassaoloa. [Mason, s. 190]

Kenneth Clarkin mukaan metsästyksestä tuli rituaalinen urhoollisuuden näyttö sen myötä kun eläinten kesyttäminen alkoi tuottaa lihaa luotettavammin. Hänen mukaansa metsästys on aina läheisesä yhteydessä sosiaalisen arvon osoittamiseen. Masonin mukaan kuninkaat ja keisarit käyttivät metsästystä osoittaakseen etuoikeutetun asemansa, harjoitellakseen sodankäyntiä ja tekosyynä maan anastamiseksi. [Mason, s. 251]

Yhteenveto metsästyksen kritiikistä:

Metsästystä on kritisoitu monella tapaa: metsästyksen luonnollistajia kritisoidaan työkalujen tarpeella ja ihmisen anatomian sopimattomuudella lihansyöntiin; metsästys tuo mukanaan tappamisen ja aseet; tappaminen ja lihansyönti lisäävät aggressiota [viite: Giorgi, s. 177; katso Wright & Gynn]; metsästys on monin paikoin tarpeetonta: keräily tuottaa valtaosan keräilijä-metsästäjäryhmien ravinnosta ja usein, metsästyksen epäonnistuessa kaiken; metsästys pitää usein - muttei aina - sisällään sukupuolittuneen työnjaon: miehet metsästävät, naiset keräilevät; metsästäjät ovat usein luoneet ympärilleen kultin, jonka jäseneksi on ulkopuolisilta pääsy kielletty - aseiden valmistusmenetelmät on pidetty salassa, teknisen tiedon salailu ja työnjako lienevät varhaisimpia alistuksen muotoja. Metsästäjistä on tullut sivilisaatioissa todennäköisesti ensimmäisiä sotilaita, onhan heillä ollut hallussaan tieto aseiden käytöstä. (Tästä: Piero Giorgi: The origins of violence by cultural evolution: http://www.pierogiorgi.org/)

Hedelmä-anarkia

Teolliseen ja monokulttuuriseen ruuantuotantoon ja metsästykseen kohdistuvat kritiikit ovat kummatkin osuvia. Siksi onkin syytä kysyä: onko primitiivinen veganismi mahdollista? Tai ehkäpä voisi kysyä: kuinka elää mahdollisimman anarkistisesti? Kun ylitetään veganismin asettama raja-aita ja pohditaan myös kanssakäymistä kasvien ja maan kanssa siten ettei alisteta ja alistuta - vaan pyritään symbioosiin, keskinäiseen apuun, aletaan päätyä kohti hedelmä-anarkiaa tai anarkofruitarianismia. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä dogmaa ja lakaa vaatia ihmisten välitöntä muuttoa tropiikkiin. Näkemys täytyy tietenkin suhteuttaa nykytilanteisiin. Jokatapauksessa, fruitarianismi tai hieman laajemmin vegaaninen elävän ravinnon liike pitää sisällään toimijoita, jotka kritisoivat tekngologiaa syvällisemmin kuin primitivistit - työkalut mukaan lukien, ja tietenkin kärkkäästi metsästystä kritisoiden. [viite: Katso esim. Laurie Fortin nettisivut http://www.ecologos.org tai Douglas Grahamin kirja 80/10/10 diet; Rejean Duretten "Fruit: The Ultimate Diet" ja T.C. Fryn ja David Kleinin "Your Natural Diet: Alive Raw Foods"] Ruokakriisiin, joka siis pitää sisällään sekä teolliseen ruuantuotantoon että metsästykseen liittyviä ongelmia, sekä siihen liittyvään ihmispopulaatiokysymykseen [viite: joka on yleisin anarkoprimitivismiin kohdistettu kritiikki: väitetään että ap:t haluavat kaikin keinoin vähentää ihmispoulaatiota, syytetään ekofasismista. Ei kuitenkaan tajuta että teolliseen ruantuotantoon nojaamisen seurauksena myös katastrofi kun sitä ylläpitävät energiavarat hupenevat. Vaikka tällä hetkellä nälkä ei johdukaan kyvyttömyydestä tuottaa tarpeeksi, vaan epätasaisesta jaosta ja maan varastamisest köyhiltä, on tilanne tulevaisuudessa kaikin puolin kriittisempi. Kukaan tietämäni anarkoprimitivisti ei halua massamurhia ja pakotettua ihmispopulaation vähennystä vaikka toisin väitetään. Tähän ovat mm. John Zerzan ja Derrick Jensen vastanneet useaan otteeseen.] on toimivimpana ratkaisuna todennäköisesti metsäpuutarhurointi ja pyrkimys siihen että ihmiset ja yhteisöt saisivat haltuunsa tai pääsisivät yhteyteen palaseen maata ja tarvittaviin taitoihin. Tässä kohtaa on permakulttuuri- ja ekokyläliikkeiden heikkous: niiden piirissä ymmärretään kovin heikosti sivilisaation eliittien psykopaattisen väkivaltaista hsitoriaa ja nykypäivää, ja tästä juontuvaa tarvetta radikaaliin maaoikeuskamppailuun, ja varautumiseen siihen, kun demokratian esirippu vedetään fasismin edestä sivuun. Valitettavasti maailmantilanne on juuri nyt sellainen että fruitariaaniyhteisökään ei ehkäpä voi luopua aseista, koska nitä saatetaan tarvita puolustautumisessa toisia ihmisiä vastaan. Anarkofruitariaaninäkemys on itse asiassa sellainen, että tarvitaan kamppailua kapitalismin, valtion ja teollisen järjestelmän - Fredy Perlmanin Leviathanin eri osien - toisin sanoen sivilisaation kaatamiseksi, että sivilisaatio on tuhottava, ennekuin voi olla vapautta.

Yläluokkaisista, sivilisaation eliitin kiväärinpiippujen takana lymyävistä (permakulttuuri) piireistä käsin tämä voidaan painaa sovinnaisuuden tavoittelussa sivuun, mutat monille yhteisöille väkivaltaiset maaoikeuskamppailut ovat arkipäivää. Itse asiassa voitaisiin puhua kamppailusta vapaasta tilasta, laajentaen käsitteen myös kaupunkien ulkopuolelle. Tähän kysymykseen liittyy myös yksi varteenotettavimmista metsäpuutarhurointinäkemyksen kritiikeistä, jonka mm. Kevin Tucker on esittänyt [Väärinajattelija 2: "Muutoksen tekijät"]: yhteisöt, jotka ovat riippuvaisia tietystä paikasta, (esim. puutarhasta) ovat haavoittuvaisempia kuin liikkuvat yhteisöt. Keräilymetsästys on tässä mielessä soveltuvin elämäntapa, mutta ei arkielämään sopiva edellämainitusta kritiikistä johtuen. Mikä ratkaisuksi? Yhteisöjen on syytä ylläpitää taitoja joilla selvitä liikkuen tietystä paikasta riippumatta, mikäli tarve. On myös hyvä olla pakoreittejä, hälytysverkostoja, puolustusverkostoja ja yleisiä kapinasuunnitelmia siltä varalta että pyssyhenkilöt tulevat puskutraktoreiden kanssa, kuten Stora Enson yhteistyökumppani Aracruzin tapauksessa Brasiliassa vuonna 2006. Näihin pääsy on tietenkin valtava haaste, kun imperiumi tykittää ihmisten mieliin jatkuvasti kovaa propagandaa median, koulujen ja yleisen kulttuurisen jatkuvuuden kautta.

Täytyy pohtia yhteisöjen turvallisuutta laajemmin. Liikkuvuus-paikallaanolo on vain yksi näkökulma - kysymys välittömästä turvallisuudesta hyökkäyksen edessä. Oleellisempaa lienee kriittisyyden levittäminen naapurustoihin ja yleisen kapinahengen luonti - muuten olemme kaikki tuhoon tuomittuja. Koska juuri kapinahenki on se, jota täytyy leivttää, ei kyseinen prosessi ole helposti vesitettävissä (rekuperoitavissa) [viite: tarkoitan ns. pienin yhteinen nimittäjä-projekteja.] Tähän kohtaan liittyy myös kriittinen pohdinta siitä, kuinka samanaikaisesti ylläpitää radikaalia vastarinnan kulttuuria ja väilttää machoutuminen ja seksismi.

Oma pohdintansa hedelmä-anarkiassa on se mitä tehdä trooppisten alueiden ulkopuolella. Täälläkin metsäpuutarhurointi on mahdollista, vaikkei ympärivuotisesti saisikaan riittävän laajaa valikoimaa tuoreita hedelmiä. Joka tapauksessa selviytymisen kannalta olis välttämätöntä saada käyntiin laajamittainen peltojen metsäpuutarhoittamisprojekti, jossa välivaiheena voisi toimia agroforestry-tyylinen kujaviljely puurivien välissä.

Moni anarkisti varmaankin kysyy miten hedelmä-anarkiapohdinnat ovat millään tavalla oleellisia juuri nyt. Eikä olisi oleellisempaa yleisen kapinahengen luonti? Mutta jos kapinallisuudesta halutaan kestävää, täytyy olla myös luopvia projekteja, jotain jonka pulesata kamppailla. Mikäli samalla teknologian kritiikki on edes jonkinlaisella tasolla, on luonteva ratkaisu metsäpuutarhat ja ekokylät. On väitetty että utopioiden tai tavoitteiden esittäminen on haitallista - pitäisi vain kritisoida. Tämä väite on usein puettu ideologiakritiikin kaapuun niin että jos joku esittää jonkun tavoitteen, väitetään että se on samalla pyrkimys ideologian luomiseksi: kaikkien kaikkialla kaikissa tilanteissa pitäisi pyrkiä samaan. Tämähän on aivan älytöntä. Ikään kuin muut eivät voisi osallistua keskusteluun tavoitteista?

Yhteisöissä, jotka ovat pelkästään kriittisiä, on havaittu väsymystä ainaiseen yksipuoliseen tappeluun. Myös machoutuminen ja seksismi ovat olleet ongelmia (esim. Tukholman AFA ja kreikan skene).

Omavaraisuuteen pyrkivät anarkistiset yhteisöt ja niiden verkostot voivat olla myös kasvualustana kapinallisuudelle. Tällaisten yhteisöjen tarve on välttämätön energia- ja ruokakriisien näkökulmasta. Elävän ravinnon merkitys on vahva myös siten että se tarjoaa energiaa yksilötasolla kaikkeen toimintaan, ja on terveyden ylläidoin ja sairauksien ehkäisyn kannalta oleellista [katso em. elävän ravinnon teokset].

Eläin-kysymys on ratkaistava.

Ville Metsälä