Ovatko Bonopot rauhaa rakastavia, matriarkaalisia ja seksuaalisesti vapautuneita olentoja?

Bonobo Conservation Initiativen järjestämän rahankeruutapahtuman lentolehtinen julisti: "Pelastakaa hippisimpanssit!" ja se toi Manhattanin keskustan joogastudioon nuoria kengättömiä ihmisiä kuuntelemaan puulattialla jalat ristissä istuen intialaisvaikutteista musiikkia ja syömään "Bonobo's" tuorekasvisravintolan valmistamia snackseja. Ravintolan mukaan "Villit bonobot ovat onnellisia, nautintoa rakastavia olentoja, joiden elämäntapaa ohjaa vaisto ja luontoemo."
Kongon sademetsässä elävien bonobojen elinympäristöjen suojelemiseksi toimivan laitonta lihakauppaa vastustavan järjestön perustaja, Sally Jewell Coxe esitteli tapahtuman aikana kuvia bonoboista ja kuvaili näiden olevan "biseksuaaleja" ja toimivan monin tavoin seksuaalisesti aktiivisesti laannuttaakseen konflikteja ja ylläpitääkseen rauhallista yhteisöä. Coxe kiteytti asian: "Bonobot tykkäävät rauhasta, rakkaudesta ja harmoniasta" ja vitsaili bonobojen olevan ehkäpä ensinmäisiä marijuanan löytäneitä apinoita.

Tapahtumassa esiintynyt muusikko nimeltä "Tuuli" toimi aiemmin "metafyysisenä neuvonantajana" ja kertoi kohdanneensa bonoboita muutama vuosi aiemmin Georgian osavaltion yliopistossa, jonne bonobojen kielellistä oppimiskykyä tutkiva primatologi Sue Savage-Rumbaughin oli hänet kutsunut. Erään vierailunsa aikana hän oli soittanut huilua brittiläisen poptähden, Peter Gabrielin säestäessä erään bonobon kanssa häntä koskettimilla. "Tuuli" kuvaili ihmeellisten bonoboiden kykenevän "ehdottomaan rakkauteen" ja olevan toisiaan kohden suvaitsevaisia, kärsivällisiä, anteeksi antavia, sekä tukensa antavia. Vastaavasti hän kuvaili simpanssien elämää "agression, egon ja salaliittojen" vaivaamaksi ja että ihmiset muistuttavat luonteeltaan bonoboja, mutta käyttäytyvät kuin simpanssit. Tämä oli tullut hänelle selväksi saatuaan "paskaa niskaan" simpanssipaitaan pukeutumisesta bonobotapahtumassa. "Tuuli" toisti ihmisille esityksessään: "auta gaijaa niin gaija auttaa sua, auta bonoboo niin bonobo auttaa sua."

Washington Post -lehdessä bonoboja on kuvailtu "ainaisesti kopuloivaksi lajiksi", jonka ominaisuuksia ovat esimerkillinen ystävällisyys, herkkyys ja humaanius. PBS wildlifen elokuva alkaa sanoilla: "Siinä missä simpanssit tappelevat ja murhaavat, bonobot ovat rauhantekijöitä." Kinsey Instituutti valistaa, että "jokainen bonobo-naaras, mies ja lapsi hakee statuksestaan riippumatta suudelmia ja vastaa niihin." Los Angelesin paikallistelevision seksineuvoja hehkuttaa "Bonobo-tapaa", jossa nautinto vähentää tuskaa, hyvä seksi lieventää kireyttä, rakkaus vähentää väkivaltaa ja orgasmin saanti tekee sotimisen hankalaksi. Lukuisat tahot kertovat bonoboiden olevan väkivaltaa karttavia olentoja, jotka elävät tasa-arvoisissa tai naisten hallitsemissa yhteisöissä ja hieman harvemmin bonobojen kerrotaan välttävän lihansyöntiä. Lisäksi laji on ilmeisesti ihmisen läheisin sukulainen.

Läntisessä tieteessä bonobot tunnistettiin simpansseista, orangeista ja gorilloista erilliseksi lajiksi vasta alle sata vuotta sitten. Julkisuudessa paljon siteerattu bonobotutkija Frans de Waal ei ole koskaan nähnyt villiä bonoboa. Tämän selittää noin 200 eri puolilla maapalloa vankeudessa elävää bonoboa. Ensimmäiset tunnetut yritykset bonobojen elinympäristöjen tutkimiseksi alkoivat 1970-luvulla, mutta tutkimus on ollut sodan jaloissa kovin epäsäännöllistä.

Villit bonobot ovat uhanalaisia ja yksilöitä on arviolta 6000 - 100 000. Bonobot eivät hakeudu näköpiiriin ja elävät tiheissä, läpitunkemattomissa sademetsissä Kongon Demokraattisen Tasavallan alueella, jossa viimeisen vuosikymmenen aikana on kuollut konflikteissa ainakin kolme miljoonaa ihmistä. Vuosituhannen vaihteessa bonobojen kenttätutkimus keskeytyi kiivaiden taisteluiden vuoksi, mutta aivan viime vuosina tarkkailijat ovat palanneet metsiin vakoillakseen tätä varovaista apinalajia. Eräs heistä on Kongossa vuodesta 1989 vieraillut Gottfried Hohmann, joka toimii Saksan Leipzigissä sijaitsevan Max Planckin evolutiivisen antropologian instituutin tutkijana. Hohmann lentää 3-4 kertaa vuodessa Kinshasan lentokentälle, josta matka jatkuu Kongo-joen suistossa sijaitsevaan sademetsään amerikkalaisten lähetystyöntekijöiden pienlentokoneella, joka jättää hänet kävelymatkan päähän "Lui Kotal"-nimisestä tutkimusalueesta, jossa hän on työskennellyt vuodesta 2002.

Hohmann tekee alueelle vain lyhyitä vierailuja, mutta hänen poissaollessaan leirin toiminnasta vastaavat paikalliset kyläläiset yhdessä ulkomaisten tutkimus-harjoittelijoiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Tällä kertaa Hohmannin matkaan liittyivät lontoolainen simpanssitutkija Andrew Fowler, sekä leirinjohtajaksi sadan euron kuukausipalkalla ryhtynyt Ryan Matthews, jotka olivat molemmat valmistautuneet elämään leirillä seuraavat yhdeksän kuukautta.

Fowlerin päivittäisiin tehtäviin kuului noin kolmenkymmenen leirin lähistöllä asuvan bonobon muodostaman yhteisön jäljittäminen ja näiden näköpiirissä pysyminen yhteisön liikkuessa paikasta toiseen, jotta tulevat tutkijat saattaisivat joskus kyetä havainnoimaan bonoboja pidempään kuin muutaman sekunnin kerrallaan. Fowler kutsui tätä "simpanssien piinaamiseksi".

Tutkimus ei ollut viidessä vuodessa edennyt tätä pidemmälle ja vastauksia kaikkein kiinnostavimpiin kysymyksiin ei myöskään vielä oltu saatu. Pitävätkö naaraat miesten aggressiot hillittyinä? Miksi naaraat synnyttävät vain joka viides tai seitsemäs vuosi, vaikka ovat jatkuvasti seksuaalisesti aktiivisia? Tällaisten kysymysten ääreltä saattaa muodostua ymmärrys bonobojen evoluutiosta ja ihmisen alkuperästä. Hohmannin mukaan "kyseessä on pitkä ja hankala tie ja siksi on vain muutamia ihmisiä, jotka tällaiseen tutkimukseen ryhtyvät. "

Bonobot elävät ainoastaan Kongojoen eteläpuolella. Evolutiivisena puuna kuviteltuna yhteisten apina-esivanhempiemme muodostamasta rungosta erosivat omaksi haarakseen noin 16 miljoonaa vuotta sitten orangit. Noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten oman tiensä valitsivat gorillat ja noin kuusi miljoonaa vuotta sitten ihmiset. Bonobojen suhteen tämä viimeinen evolutiivinen oksa haarautuu kuitenkin vielä noin kaksi miljoonaa vuotta sitten kahtia. Oletettavasti tällaiset evolutiivisen polun haarautumiset liittyvät maantieteelliseen eriytymiseen, kuten siihen että simpanssit kehittyivät Kongojoen pohjoispuolella ja bonobot eteläpuolella. Erään teorian mukaan simpanssit asuttivat laajoja maastoja, joissa kasvoi vaihtelevalla tiheydellä puita, mutta bonobot pysyivät enimmäkseen tiheässä, synkässä metsässä. Simpanssien täytyi kilpailla luonnonvaroista gorillojen kanssa, mutta bonobot saivat rauhassa ruokailla ryhminä ja viettää vapaa-aikaa, mikä johti vähentyneeseen ilkeämielisyyteen.

Lentokoneesta katseltuna alapuolella näkyi ensin laajoja ruohoa kasvavia alueita, joita laikuttivat yksittäiset puuryhmät. Tämä muuttui hitaasti metsäksi, jossa oli laikuttain avoimia ruohoa kasvavia alueita ja lopulta maisema muuttui tyystin tiheäksi puustoksi, jossa tuskin oli tilaa edes satunnaisten Kongojoen sivuhaarojen kiemurrella. Lentokone laskeutui aivan päiväntasaajan eteläpuolelle, 500 km Kinshasan eteläpuolelle. Maasto oli korkeaa ruohoa kasvavaa heinikkoa, jossa oli myös termiittien pesiä. Lähimmälle autotielle oli matkaa 300 km ja lähimpiä kyliä yhdistivät vain vesireitit ja kylästä toiseen kulkevat metsäpolut. Seurasi tunnin kävelymatka Lompolen kylään, jonka muodosti 30 maaharkoista rakennettua heinäkattoista taloa. Siellä asui Joseph Etike - Hohmannin paikallinen avustaja, jonka farkut ja lenkkarit erottuivat selkeästi muiden kyläläisten sandaaleista, resuisista shortseista ja Pokémon T-paidoista.

Etiken mukaan hänen perheessään kerrottiin tarinaa metsään eksyneestä iso-iso-iso-isästä, jolle bonobo näytti tien takaisin kotiin ja siitä syystä hänen perheensä ei metsästänyt bonoboja. Suhtautuminen bonoboihin kuitenkin vaihteli kylässä talokohtaisesti. 17-vuotiaana poikana Joseph oli äitinsä pettymykseksi maistanut bonobon lihaa ja kuvaili sen maistuvan antiloopilta, tai pikemminkin elefantilta.

KATSAUS LÄNSIMAISEN BONOBOTUTKIMUKSEN HISTORIAAN

Harvardin zoologi, Harold Coolidge tutki vuonna 1928 Brysselin lähistöllä sijaitsevan museon varastossa apinan luita. Hänen käteensä osui nuoren simpanssin kallo, jonka merkinnät osoittivat sen olevan peräisin Belgian Kongosta. Kallon päälaen luut olivat kasvaneet yhteen, vaikka nuorilla simpansseilla kuten ihmisilläkin nämä luut eivät yleensä ole yhtenäisiä vaan saattavat liikkua suhteessa toisiinsa, kuin lammikon rikkinäinen jääpeite. Coolidgella oli kädessään siis aikuisen yksilön pääkallo, joka ei kuulunut simpanssille. Kokoelmasta löytyi useita samankaltaisia kalloja ja museon johtaja kutsui paikalle saksalaisen anatomin, Ersnt Schwarzin, joka oli tietoinen siitä että Kongojoen eri puolilla eleli erilaisia apinoita. Schwartz nimesi lajin välittömästi Pan satyrus paniscusiksi, tai "pygmisimpanssiksi", vaikka todellisuudessa vain bonobojen pää on selvästi simpanssin päätä pienempi ja kehon rakenne on muuten vain hiukan pienempi. Coolidge määritti Pan paniscusin lopulta täysin erilliseksi lajiksi vuonna 1933.

Eläviä bonoboja oli jo tuolloin nähty Kongon ulkopuolella, mutta niitä luultiin simpansseiksi. Tiettävästi 1900-luvun alussa Antwerpenin eläintarhassa oli ainakin yksi yksilö. Modernin primatologian perustaja, Robert Yerkes kuvailee teoksessaan "Almost Human" kahta nuorta apinaa nimeltä Chim ja Panzee, jotka käyttäytyivät hyvin eri tavoin. Myöhemmät tutkimukset Chimin jäännöksistä paljastivat, että tämä "iloinen ja hyväntahtoinen nero" olikin bonobo. Äkäinen Panzee simpanssi tosin ilmeisesti sairasti tuberkuloosia, mikä saattoi vaikuttaa hänen äkäiseen käytökseensä. Bonobot tunnettiin nimellä "kääpiösimpanssi" vuoteen 1954 saakka, jolloin itävaltalainen zoologi Eduard Tratz ja Münchenin eläintarhan johtaja ehdottivat lajin nimeksi bonoboa, minkä he kuvittelivat olevan lajin kongolainen nimitys. Lui Kotalin alueella, jolla Gottfried Hohmann työskentelee lajia kutsutaan kuitenkin nimellä "edza".

Ensimmäinen bonobojen käyttäytymistä koskeva tutkimus perustui kolmen Münchenin eläintarhassa pidetyn yksilön tarkkailuun 1930-luvulla. Yksilöt kuolivat liittoutuneiden ilmahyökkäyksessä, josta eläintarhan simpanssit kuitenkin selviytyivät. Tutkimuksessaan Heck ja Tratz totesivat mm. bonobojen olevan vähemmän väkivaltaisia kuin simpanssit. Tämän jälkeen kului 20 vuotta, ennenkuin kukaan yritti tutkia villejä bonoboja.

Vuonna 1972 Arthur Horn, fyysisen antropologian tohtorikandidaatti Yalen yliopistolta matkusti yksinään Zaireen suorittamaan ensimmäistä kenttätutkimusta Tumbajärven rannalle 300 mailia koilliseen Kinshasasta. Horn totesi, että "Tarkoituksena oli kerätä kaikenlaista tietoa siitä kuinka bonobot elävät ja mitä he tekevät - jotain Jane Goodallin tapaista." Goodall tunnettiin tuolloin Tansanian Gombelaakson simpanssitutkijana mm. National Geographic Societyn tuottamista elokuvista. Osakseen Goodallin työn tuloksena simpansseille annettiin ihmistä mallintavan lajin rooli ja simpansseista tuli lähin sukulaislajimme ja paras elävä vinkki niin menneisyydestämme kuin tulevaisuuden mahdollisuuksistammekin. Aiemmin tämä rooli oli annettu mm. gorilloille ja savanneilla eläville paviaaneille. Tuohon aikaan Goodall oli vakuuttunut, että simpanssit olivat enimmäkseen "mukavampia" kuin ihmiset. Hornin yritys seurata Goodallin tutkimusmallia epäonnistui, sillä hän vietti kaksi vuotta Afrikassa ja havainnoi bonoboja tuona aikana yhteensä noin kuusi tuntia. Horn muisteli tapahtumia: "Heti kun minä näin heitä ja he havaitsivat minut, he olivat jo hävinneet."

Vuonna 1974 Goodall todisti alun "Gomben nelivuotiseksi sodaksi" nimeämistään tapahtumista. Simpanssien populaatio jakaantui kahtia ja pikku hiljaa toinen ryhmä hävitti toisen veristen reviirihyökkäysten ja kannibalististen episodien sarjassa. Simpanssien aggressio oli tuolloin jo tieteellisesti tunnettu asia, mutta simpanssien sodankäyntiä ei oltu aiemmin tunnettu. Goodall havaitsi mm. naispuolisen simpanssin syövän verisesti lapsisimpanssin. Raportit näistä tapahtumista löysivät paikkansa pitkään jatkuneesta väittelystä ihmisen luonnosta, eli siitä olivatko ihmiset pohjimmiltaan ilkeitä vai mukavia. Yhdessä Dale Petersonin kanssa teoksen "Demonic Males" vuonna 1996 julkaisseen Harvardin primatologin, Richard Wranghamin mukaan "Gomben verilöyly antoi uskottavuutta ajatukselle siitä, että sotaisat taipumuksemme periytyvät kaukaisesta ihmisyyttä edeltävästä menneisyydestämme. Emme olekaan niin erilaisia."

Tällä välin bonobojen tutkimus alkoi herätä. Useita tutkijoita matkusti Kongojoen suistoon ja kaksi varsinaista kenttätutkimusaluetta perustettiin. Randall Susman Stony Brookin yliopistolta suoritti tutkimusta Lomakossa, joka sijaitsee kolmesataa mailia koilliseen Tumbajärvestä. Japanilainen Takayoshi Kano Kioton yliopistosta tutkiskeli bonobojen elinympäristöjä aluksi kulkien kävellen ja polkupyöräillen kylien välisiä polkuja, minkä jälkeen hän perusti tutkimusleirin Wamba-nimisen kylän laidalle. Japanilaiset viettivät enemmän aikaa leirillään ja saivat myöskin enemmän havaintoja bonoboista. Susman kuitenkin kirjoitti bonoboista ensimmäisen kirjan, editoituaan kokoelman papereita Atlantan bonobosymposiumiin vuonna 1982.

Julkaistuaan teoksen "Chimpanzee Politics: Power and Sex Among Apes" kääntyi Frans De Waalin huomio talvella 1983-84 simpansseista bonoboihin San Diegon eläintarhassa. De Waalin tutkimusraportti "Tension Regulation and Nonreproductive Functions of Sex in Captive Bonobos" herätti akateemisen maailman huomion, sillä sen mukaan nämä apinat harrastivat enemmän ja monimuotoisempaa seksiä kuin olisi lisääntymisen kannalta tarpeen.

Samoihin aikoihin Gottfried Hohmann oli viettänyt kolmisen vuotta Etelä Intiassa tutkimassa macaqueiden ja langurien ääntelyyn kätkeytyvää kommunikaatiota. Rahoitusta tuohon tutkimukseen oli kuitenkin hankala saada ja bonobot alkoivat nousta kiinnostuksen kohteeksi. Fransin raportti kielisuudelmia harrastavista apinoista oli myös tehnyt suuren vaikutuksen koko tiedeyhteisöön ja painetta kenttätutkimukselle oli syntynyt.

Vuoteen 1989 mennessä Hohmann kertoi lukeneensa riittävästi bonobokirjallisuutta lähteäkseen Zaireen. Paitsi että bonobot näyttävät ja kuulostavat erilaisilta kuin simpanssit, he näyttivät järjestävän elämänsä ilman simpansseille tyypillistä hierarkista raivoa ja väkivaltaa. Wamban tutkimusleirillä työskennellyt Takeshi Furuichi totesi: "Bonobojen kanssa kaikki on rauhallista. Bonobot näyttävät ilmiselvästi nauttivan elämästään. Sen sijaan erityisesti korkea-arvoisia simpansseja katsoessa käy sääliksi." Ainakaan vankeudessa elävät miesbonobot eivät jengiydy naisten yläpuolelle, mutta joskus saattaa kuitenkin tapahtua päinvastaista. Naisbonobojen väliset keskinäiset siteet vaikuttavat vahvemmilta, kuin esim. miespuolisten simpanssien ja ilmiötä saattaa tukea seksuaalinen aktiivisuus, johon kuuluu mm. sukupuolielinten hierominen toisiaan vasten. Tämän lisäksi naisten kerrotaan yleensä olevan seksuaalisesti vastaanottavaisia miehiä kohtaan jopa silloinkin kun hedelmöittyminen ei ole mahdollista.

Hohmann tahtoi selvittää miksi nämä "fyysiseltä vahvuudeltaan ylivertaiset" miespuoliset apinat eivät alista "heikompia" naisia ja miksi miehet eivät toimi yhteistyössä vaikka olisivat toistensa geneettisiä lähisukulaisia, mutta naiset toimivat yhdessä riippumatta keskinäisistä sukulaisuussuhteista. Tämä ei hänen mukaansa ainoastaan poikennut simpanssien käytöksestä, vaan oli ristiriidassa sosiaaliekologian teorian kanssa. Niinpä hän lensi Zaireen ja perusti pienen leirin Lomakon metsään muutaman mailin päähän alkuperäisestä Stony Brookin tutkimusalueesta, tajuamatta että Susmanin leirillä tehtiin edelleen tuolloin tutkimusta. Susmanin mukaan Hohmann peri havainnoitavakseen bonoboja, jotka olivat jo tottuneet ihmiseen, eikä ymmärtänyt huomioida tätä tutkimuksessaan. Olipa tämä totta tai ei, niin epäluuloisuus vaikuttaa tyypilliseltä ilmiöltä tällä kentällä.

Kun tutkija pääsee tarkkailemaan huonosti tunnettua lajia, jonka jokainen ele muistuttaa kaikua ihmisen eleestä ja jonka silmät kohtaavat ihmisen katseen - niin silloin tekee mieli vain tuijottaa kunnes on nähnyt riittävästi kertoakseen tarinan. Tällä tavoin Hohmann arvosteli Ruandan gorilloita pitkään tarkkailleen Dian Fosseyn ja Jane Goodallin työtä ainakin viimeksi mainitun uran alkuvaiheilla. Japanilaisten tutkijoiden määrätietoisuutta Hohmann arvosti: "He elivät apinoiden kanssa ja apinoita varten. He olivat alunalkaen asennoituvat nauttimaan siitä mitä tahansa tuleman piti." Wamban tutkimusalue oli tuottanut paljon aineistoa sosiaalisista ja seksuaalisista suhteista ja Kano julkaisikin näiden perusteella kirjan, jonka johtopäätelmänä oli että bonobot valaisivat ihmisen rakkauden evoluutiota. Hohmannin mukaan tämä oli kuitenkin kuvaileva ja juonnettu kertomus ilman varsinaista kysymyksenasettelua, heidän tahtoessaan vain ymmärtää bonoboja. Tutkimusmenetelmänä japanilaiset houkuttelivat bonoboja ruualla, kuten Goodall houkutteli simpansseja, mikä on paljon enemmän kuin vain habituaation soveltamista. Wambassa bonobot söivät sokeriruokoa pellolta joka istutettiin heitä varten. Primatologinen termi tälle on "evästäminen", ikäänkuin ravintolan avaaminen ja sen vaikutukset heijaistuivat mahdollisesti siten, että Wamban naiset synnyttivät useammin kuin Lomakon.

Hohmannin ensinmäinen tutkimusmatka Lomakossa kesti 13 kuukautta, jonka puolivälissä saksalainen väitöskirjaa valmisteleva Barbara Fruth tuli hänen seurakseen ja he menivät lopulta naimisiin. Pariskunta lenteli edestakaisin Saksan ja Lomakon välillä ja pian bonobot tottuivat heihin niin paljon että saattoivat nukahtaa tarkkailijan silmien edessä.

Max Planck Instituutti ei ole yliopisto, vaan se tukee sen laatuista akateemista elämää, jonka professorit muualla saattaisivat havaita miellyttäväksi rahoituskohteeksi ja joista ei ole vielä suoritettu tutkintoja. Hohmannille oli myöskin tuskallista asettaa bonobo-tutkimukselle päämäärät. Richard Wranghamin mukaan Hohmann on henkilö, joka julkaisee hitaasti siksi että ei tahdo tulla kritisoiduksi ja julkaisee vasta asian ollessa täysin selvitetty.

Vuonna 1997 Fruth synnytti lapsen ja koko perhe päätti muuttaa Kongoon asumaan. He hankkivat talon Basankususta, mutta sisällissota puhkesi taisteluiksi ja hallituksen sotilaat antoivat heille vuorokauden aikaa poistua maasta, koska he mahdollisesti saattoivat auttaa kapinallisia. Samoihin aikoihin myös japanilaiset tutkijat hylkäsivät Wamban tutkimusalueen.

Ensinmäiset kuvat villeistä bonoboista otettiin Wambassa, kun National Geographicin vuonna 1991 alueelle lähettämä hollantilainen valokuvaaja Frans Lanting vakuuttui kuvausreissullaan siitä, että apinoiden ja ihmisten välinen raja ei ole kovin selvä ja hän käyttikin bonoboista mielummin käsitettä "olento" kuin "eläin" havainnollistaakseen kuinka lähellä nämä ovat ihmisiä ja ihmiset bonoboja. Useimmat hänen valokuvistaan olivat sisällöltään varsin seksuaalisia ja National Geographicille tämä oli hankala tilanne, mikä johti siihen siihen että lehti julkaisi vain kesyjä valokuvia. Tästä seurauksena Lanting otti yhteyttä de Waaliin, joka oli juuri saanut Emoryn yliopistolta kädellisten nisäkkäiden käyttäytymisen professuurin ja toimi tutkijana Yerkesin kansallisessa kädellisten nisäkkäiden tutkimuskeskuksessa. Yhteistyö virisi ja he tarjosivat kuvia saksalaiselle Geo-lehdelle, joka laittoi välittömästi kaksi kopuloivaa bonoboa kansikuvaan. Pian tämän jälkeen Scientific American julkaisi aiheesta kuvitetun artikkelin ja vuonna 1997 nämä hollantilaismiehet julkaisivat kuvitetun kirjan: "Bonobo: The Forgotten Ape," jossa näkyi bonoboja ruokailemassa Wamban sokeriruokopellolla, kokeilemassa jooga-asusteita ja harjoittamassa monenlaisia seksuaalisia aktiviteetteja. Kuvissa ei kuitenkaan näkynyt kahdella jalalla seisovia bonoboja. Tekstissä de Waal haastatteli kenttätutkijoita ja hänen retoriikkansa vastainasetteli bonobot ja simpanssit mm. siten että simpanssien ratkaistessa seksuaaliset kysymyksensä vallan käytöllä, bonobot ratkaisevat valtakysymyksen seksillä.

Vielä aivan hiljattain de Waal on todennut, että "bonobyhteisöt ovat naisten hallitsemia, eivätkä ne eivät harjoita sodankäyntiä tai metsästä, mutta seksijuttujen lajista on niin ongelmallista puhua julkisuudessa. Vaikkakin hän tunnusti jonkinasteisen aggressiivisuuden olemassaolon bonobojenkin keskuudessa, antoi kirja ymmärtää että: "Kukapa olisi kuvitellut, että läheisimmät sukulaisemme liittoutuvat naisten kesken pelotellakseen miehiä ja että heidän seksuaalinen käyttäytymisensä on yhtä rikaista kuin meidänkin eivätkä eriytyneet ryhmät tappele keskenään vaan liittyvät yhteen, minkä lisäksi äideillä on yhteisöissä keskeinen rooli ja että kaikkein suurin älyllinen saavutus ei olekaan työkalujen käyttö, vaan herkkyys toisia kohtaan?"

Samoihin aikoihin, vuonna Lawrence Keeley julkaisi teoksensa "War Before Civilization" (1996), joka muiden tutkijoiden muassa hahmotteli sodan merkitystä esihistoriallisessa menneisyydessämme. Wrangham ja Peterson totesivat teoksessa "Demonic Males," että lukuisat aiemmin rauhonamaisina pidetyt teollistumattomat yhteisöt ovat sittemmin tuottaneet pettymyksen. Esimerkkeinä tästä nostettiin esiin Margaret Meadin raportti Eteläisen Tyynenmeren idyllistä vuodelta 1928 teoksessa "Coming of Age in Samoa", jonka Derek Freeman laajalti kuoppasi vuonna 1983. Myös John Nancen vuonna 1975 julkaistun romaanin myötä julkisuuteen nousseiden "The Gentle Tasaday" -nimellä tunnettujen filippiiniläisten metsän asukkaiden maine eristäytyneenä kivikautisena heimona oli kumottu ja heitä pidettiin vain kummallisena pienenä yhteisönä, jota käytettiin poliittisena työkaluna. Lisäksi Elizabeth Marshall Thomas oli viitannut etelä-Afrikassa tutkimiinsa keräilijä-metsästäjiin "harmittomina ihmisinä", mutta kävikin ilmi että heidän keskuudessaan murhat olivat yleisempiä kuin amerikkalaisessa suurkaupungissa. Vaikkakaan tällaisia näkökulmia ei ole edelleenkään hyväksytty kaiken kattavaksi universsaliksi totuudeksi, ne tekivät kuitenkin mahdolliseksi nähdä ihmisyydessä väkivaltaisuuden ketju muinaisiin apinaesivanhempiimme saakka. Mikäli de Waalin havainnot osoittautuisivat todeksi, olisi kuitenkin vielä toisenlainenkin mahdollisuus.

Vuonna 2005 de Waal kirjoitti teoksessa "Our Inner Ape: A Leading Primatologist Explains Why We Are Who We Are" bonobojen ja simpanssien välisen eron kuin yöksi ja päiväksi. Julkisuus oli odottanut bonobojen esittelyä laajemmalle yleisölle, mutta kumpikaan Hohmann tai Kano eivät olleet tarttuneet tilaisuuteen. Myöskin vain rikkaimmilla ja määrätietoisimmilla TV-yhtiöillä olisi ollut varaa lähettää kuvausryhmänsä bonobojen elinympäristöihin.

LUI KOTALIN TUTKIMUSLEIRI

Kun viisi vuotta oli kulunut Lomakosta karkoituksesta, Hohmann perusti Lui Kotalin tutkimusleirin. Leirillä pimeä alkoi laskeutua viideltä iltapäivällä ja kasvillisuus nousi ympärillä yhtenäisenä seinämänä, jonka puhkaisivat ainoastaan lähimpään kylään johtava polku ja kenttätutkimusalueelle johtava polku. Lupa kenttätutkimuksille oli annettu 5*6 mailin kokoiselle alueelle, joka rajoittui puroihin ja jokiin. Aukealla leiripaikalla seisoi tusinan verran ruokokattoisia rakennelmia ilman seiniä. Osa näistä oli suojattuja telttoja, suurempi oli keittiö jossa paloi avotuli ja eräs kattoi pitkän puisen pöydän. Leirillä oli kaksi amerikkalaista vapaaehtoista, jotka olivat olleet siellä melkein vuoden ympäri, sekä vastikään leirille saapunut nuori vapaaehtoinen brittinainen, itävaltalainen Viennan yliopistosta valmistunut nainen, sekä sveitsiläinen väitöskirjaa valmisteleva Max Planck Instituuttiin kytköksissä oleva Martin Surbeck.

Aurinkopaneelien varassa toimivan satelliittiyhteyden kautta he käyttivät kannettavalla tietokoneella sähköpostia. Ihmiset söivät purkitettua sardiinia ja aamiaiseksi paikallista kassavaa. Radiolähetykset uutisoivat laukauksista ja rakettihyökkäyksistä Kinshasassa, kun edellisvuoden presidentinvaaleissa hävinnyt Jean-Pierre Bemba oli onnistunut välttämään sotilaidensa riisumisen aseista ja sadat ihmiset olivat kuolleet katutaisteluissa. Myös tutkijoiden käyttämä lentokenttä oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Leirin paikallisiin jäseniin kuului kaksi kenttätutkijaa, kokki, apulaiskokki ja kalastaja, jotka olivat joko Bemban kannattajia tai vähintäänkin hallituksen vastaisia ja joskus he nostalgisoivat lauluillaan Mobutu Sese Sekon hallintoa.

Eräänä iltana Hohmann kertoi: "Frans hurmaa kaikki niin helposti. Hänellä on suuria tarinoia, joita meillä ei ole kerrottavaksi. Bonobot saattavat olla kamalan tylsistyttäviä. Tarkkaillessasi bonoboa tulee olemaan päiviä, jolloin näet vain nukkumista, syömistä ja ulostamista. Ei seksia, ei ravinnon jakamista." Leirin ensinmäisinä päivinä bonobot olivat olleet vältteleviä ja hankalasti tavoitettavia ja juuri nyt ne eivät äännelleet: "Ne vain ovat tuolla. Jos taas menet eläintarhaan tai jos annat niille jotain syötävää, niin tulee vimmattu kiihko. Tämä on niin erilaista."

Vankeudella saattaa olla vakavia vaikutuksia eläinten käyttäytymiseen. Kuten primatologi Craig Stanford Etelä Kalifornian yliopistolta ilmaisi viimeaikoina: "Jos olet jumissa toisten kanssa ja mieltä tylsistyttää, niin mitäpä muuta voisi odottaa paitsi syömistä ja seksiä?" De Waal argumentoi tähän, että vaikka vankeudessa elävän bonobon käytös saattaakin olla jokseenkin vääristynyttä niin näin saatu tieto voi silti olla hyödyllistä kontrastissa vankeudessa elävien simpanssien käytökseen, mihin Standford vastasi: "eri eläimet reagoivat kovin eri tavoin vankeuteen."

Villeissä bonoboyhteisöissä elää muutama tusina yksilöä. He liikkuvat päivän aikana ympäriinsä pienemmissä ryhmissä, kuin turistibussit kiertelemässä kohteissaan ja kokoontuvat jälleen yöksi yhteen rakentaakseen uuden puunlatvapesän taivutetuista ja puoliksi murtuneista oksista. Bonobot kuitenkin vaikuttavat pysyvän samassa ympäristössä koko elinikänsä. Kun Hohmann löysi bonoboja ensivierailullaan Lui Kotalissa, hän saattoi olla varma kohtaavansa samat yksilöt myös tulevina vuosina. Vaikkakin Bonoboja nähtiin tutkimusalueella, ne pysyivät tämän 20 000 eekkerin metsäalueen kauimmaisessa kolkassa, kahden tunnin kävelymatkan päässä. Andrew Fowler kuvaili ensihavaintojaan: "Bonobot ovat niin kauniita, en kykene sanomaan mitään muuta." Tutkijat keskustelivat pienemmän leirin perustamisesta lähemmäs bonobojen aluetta, mutta ilmeisesti oli olemassa vaara elefanttien hyökkäämisestä. Paikalliset pelkäsivät temmeltäviä elfantteja enemmän kuin leopardeja, kaatuvia puita, vaeltajamuurahaisia ja vihreitä mamboja, joita saattoi ajoittain nähdä metsäpoluilla.

Niinpä tutkijat kulkivat kahden - kolmen hengen ryhmissä alueelle ja toivoivat seuraavansa bonoboja näiden pesälle yön tullessa. Seuraavan parin vuorokauden kuluessa kolme muuta tutkijaa saavuttaisi saman paikan ennen aamunkoittoa. Kävely saattoi alkaa varttia vaille neljä aamulla, jolloin taivaalla näkyi tähtiä ja matka kulki pitkin maatuvan lehtikarikkeen ja hiekan muodostamia polkuja. Matkalla saattoi törmätä lepakoihin, sekä joutui ylittämään monenlaisissa maatumisvaiheissa olevia kaatuneita puun runkoja, joista nousi monenlaisia sieniä; ja eräänä kertana he törmäsivät salametsästäjien jättämään graffitiin.

Salametsästäjien savustamia bonobon raatoja saattoi noutaa Kinshasan torilta viidellä dollarilla. Heitä tavataan metsistä usein ja heidän ampumiaan laukauksia kuului myöskin usein. Edellisenä vuonna Lui Kotalissa vieraillut ruotsalainen tutkija Jonas Eriksson oli polttanut matalaksi salametsästäjien metsäleirin, joten metsässä vastaan tullut graffitti sisälsi tähän liittyvän viestin: "JONAS: ÄITISI VAGINA."

Bonobot nukkuvat selällään ja Hohmannin kuvailun mukaan "pitäen oksasta kiinni vain yhdellä jalallaan samalla kun muu keho näyttää täysin rentoutuneelta," mihin hän lisäsi pesien rakentamisen olevan ainoa asia, mikä erottaa suuret apinat kaikista muista kädellisistä nisäkkäistä. Hohmann myös spekuloi ajatuksella, että pesien sallima REM-vaiheista rikas uni saattaisi olla vaikuttanut suurikokoisten aivojen evoluutioon.

Bonobojen heräämisäänten kuuluessa tutkimusryhmä sammutti lamppunsa ja taivaalla oli aavistuksen verran valoa. Martin Surbeck leikkasi puutarhasaksilla oksanpätkän ja teki siitä Y-kirjaimen muotoisen noin neljä jalkaa pitkän kepin, jonka haaraiseen päähän hän sitoi mustan muovipussin luodakseen työkalun, jolla saattoi siepata bonobon virtsaa kun sitä tippui alas puiden latvoista. Surbeckin väitöskirjan aiheena oli miesten käyttäytyminen ja hän aikoi mitata erilaisten bonobojen virtsan testosteronitasoja siinä toivossa, että valtarakenteet joita ei helposti havaitse tarkkailemalla, voisivat paljastaa itsensä sitä kautta. Mikäli oletettavasti korkea-arvoisella miehellä olisi suhteellisen alhainen testosteronitaso, tämä saattaisi viitata esimerkiksi siihen että hänen valtansa polveutuu äidin kautta. Miesbonobon suhde äitiinsä nimittäin kestää tavallisesti läpi koko elämän.

Korkealta oksistosta kuului lehtien havinaa, mikä muistutti alaspäin kääntyvää tuulen virtausta. Lähestyäkseen ääntä, täytyi tutkijoiden poistua polulta ja leikata tiensä aluskasvillisuuden läpi oksasaksilla, mikä mahdollisti hiljaisemman etenemisen verrattuna viidakkoveitsellä huitomiseen. Puolivalossa kiikareilla tarkasteltuna metsä näyttäytyi mustan ja tummanvihreän sävyissä, mutta sadan jalan korkeudessa istuikin oksanhaarassa hiljainen bonobo, jonka musta turkki kiilsi. Pureskellessaan puun pientä ja kovaa hedelmää putosivat kuoret bonobon suupielistä ja tippuessaan metsän pohjalla lepäävään lehtikarikkeeseen näistä aiheutui alkavaa sadetta muistuttava ääni.

Samassa puussa karvaton bonobolapsi käveli muutaman jalan mitan päähän äidistään, mutta palasi kapusi pian vääntelehtien takaisin äitinsä syliin ja toistaen saman pian uudelleen. Oksien läpi näkyi vilahduksia kiireettömistä bonoboista, jotka rapsuttaessaan polveaan tai alas vilkaistessaan olivat eleettömiä ja ojentautuivat näytille kuin taiteilijan mallit.

Hohmann repäisi bonobojen ravitsemukseen kuuluvan rapisevan lehden aluskasvillisuuden pensaasta ja alkoi silputa sitä hitaasti, kuin olisi syönyt sitä. Tällä tavoin tutkijat yrittävät esittää itsensä mieluummin rauhallisina ruokailijoina, kuin saalistavina väijyjinä. Hän ja Surbeck tekivät välittömiä muistiinpanoja vedenkestäviin muistikirjoihinsa kuiskien samalla toisilleen. He olivat nyt tietoisia yläpuolella olevista kahdestakymmenestä bonobosta, joista olivat nimenneet monia (Olga, Paulo, Camillo yms.). Tosiasia, jota ei useinkaan korosteta villieläimiä käsittelevissä filmeissä on, että apinoiden tunnistaminen tehdään yleensä yksityiskohtaisella sukupuolielinten tarkastelulla.

Lui Kotalin leirin ruokapöytäkeskusteluista suuri osa käsitteli kivespussien varjostukseen tai naisbonobon vaaleanpunaiseen turvotukseen liittyviä yksityiskohtia. Noin puoli seitsemän aikaan bonobot alkoivat laskeutua puista, laskeutuen oksa kerrallaan maan pinnalle. Sitten he kävelivät pois neljällä jalalla, vaikuttaen paljon vahvemmilta, hoikemmilta ja lihaksikkaammilta kuin eläintarhojen bonobot. Lapsi makasi haukkamaisesti levittäytyneenä äitinsä selässä, asennossa josta tieteellinen kirjallisuus käyttää määritelmää "jockey style", eli ratsastustyyliä. Bonobojen kädet ovat nimittäin lyhyemmät kuin simpansseilla, jolloin selkä on kävelyn aikana vaakatasossa siinä missä simpanssit kallistuvat taaksepäin. Kun viimeinen bonoboista lähti kävelemään, tutkijaryhmä kadotti heidät näköpiiristään, koska aluskasvillisuus rajoitti näkyvyyden noin metriin, eikä seuraaminen ollut kovin nopeaa.

Hohmannin mukaan bonobot saattoivat joskus ilmaista sijaintinsa ilmavaivojen kautta. Päivän sarastettua metsä oli kuuma, kasvit tarttuivat vaatteisiin, puut murenivat tomuksi ja maaperä muuttui mudaksi. Edestä kuului korkea kiljahdus: "Whah, Whah!" ja pian takaisin tutkijoita kohden saapui punertava hämäryys, jonka perässä oli häivähdys mustaa. Käsien ja jalkojen laukkaava ääni kuului maan tasolta, mitä seurasi vingahdus. Hohmannin mukaan kyseessä oli harvinainen tapaus, sillä bonobo ajoi takaa pientä antilooppia. Bonobo hävisi kuitenkin takaa-ajon, joten Hohmann totesi: "Melkein havaitsimme metsästyksen, se oli hyvin lähellä."

Hohmann oli aiemmin havainnut lukuisia tappoja, sekä jäsenten irti repimisiä ja tämä tehtiin lähes aina naisten toimesta. Bonobot aloittavat peräpäästä, syöden sisäelimet ensiksi ja tässä prosessissa pikku antilooppi saattoi säilyä hengissä pitkään pyydystämisen jälkeenkin.

Rauhanomaiseksi oletetuksi eläimeksi bonobo saattaa olla yllättävän hillitön. Jeroen Stevens on nuori belgialainen biologi, joka on käyttänyt tuhansia tunteja vangittujen bonobojen tutkimiseen eurooppalaisissa eläintarhoissa. Planckendaelin eläintarhassa, lähellä Antwerpeniä hän kertoi kerran nähneensä viiden naispuolisen bonobon hyökkäävän miespuolisen bonobon kimppuun Hollannin Apenheulissa. Ne jyrsivät sen varpaita. "Olin aiemmin havainnut varpaattomia bonoboja, mutta luulin että ne oli purtu pois, kuten koirat purevat, mutta nämä naiset todella pureskelivat niitä ja heidän hampaidensa väleissään oli lihanpaloja..." Tämä on hieman ristiriidassa "olen bonobo ja rakastan kaikkia" -idealismin kanssa. Stevens meni myöhemmin tunnistamaan Stuttgartin eläintarhaan erästä miespuolista bonoboa, jonka penis oli purtu naisen toimesta poikki. Myös Columbuksen ja San Diegon eläintarhoissa oli havaittu kadonneita sormia. Eläintarhat eivät Stevensin mukaan tiedä mitä tämän suhteen pitäisi tehdä. "He uskovat, että bonobot ovat vähemmän aggressiivisia kuin simpanssit ja tästä syystä eläintarhat haluavat niitä. Mutta heti kun koossa on ryhmä bonoboja, alkaa hetken kuluttua tällainen todella väkivaltainen aggressio. Luulen, että jos eläintarhoissa olisi riittävän suuria bonoboryhmiä, kuten villinä eläessään, saattaisi nähdä näiden myös tappavan." Stevensin mielestä bonobot ovat "erittäin kireitä", vaikka ihmiset kuvailevat bonoboja usein rentoutuneiksi. Stevensin havainnot ovat päinvastaisia: "simpanssit rentoutuvat mielestäni enemmän, mutta tästä lausunnosta kollegani väittäisivät minun tulleen hulluksi."

Hohmann kertoi hieman antiloopin jahtauksen havaitsemisen jälkeen Lui Kotalissa tapahtuneen murhatarinan. Muutamaa vuotta aikaisemmin hän oli tarkkaillut nuorta naispuolista bonoboa, joka istui oksalla vauvansa kanssa. Mies, joka oli ehkä vauvan isä, hyppäsi provokatiivisesti samalle oksalle. Nainen kiihtyi, minkä seurauksena mies tippui maahan. Toiset naiset hyppäsivät alas miehen kimppuun kiihkeän väkivaltaisessa tapahtumassa. "Tuo kamalan pelottava tilanne jatkui puoli tuntia. Emme tienneet mitä tapahtui. Kaiken aikaa kuului kirkumista ja näimme vain läjän bonoboja. Puolen tunnin kuluttua ne kaikki palasivat takaisin puuhun ja heitä oli vaikea tunnistaa. Heidän hiuksensa ja kasvonsa olivat muuttuneet. Ne olivat todella erilaisia." Taistelutantereella kasvillisuus oli linttaantunut ja revittyä, jäljellä oli turkin jäänteitä, mutta ei nahkaa, eikä verta. Mies oli kuitenkin hävinnyt." Seuraavan vuoden aikana Hohmann yritti kollegoineen etsiä miestä, mutta he eivät nähneet tästä jälkeäkään. Vaikkakaan Hohmann ei ole koskaan julkaissut tätä episodia oleellisen todistusaineiston puutttuessa, hän kuitenkin uskoo että miespuolinen bonobo sai tapahtumassa kuolettavia vammoja.

Eräässä toisessa tapauksessa Hohmann uskoo havainneensa lapsenmurhan, mikä on myöskin yleensä rajattu pois bonobon käyttäytymisrepertuaarista. Toinen nainen otti vastasyntyneen lapsen äidiltään ja kun Hohmann näki seuraavana päivänä äidin jälleen kantamassa vauvaa, oli vauva kuollut. Hohmann veikkaa, että tuntematon nainen sieppasi vauvan, eikä ruokkinut sitä ja niinpä se kuoli." Tähänkin tapaukseen Hohmann on viitannut julkaisuissaan vain epäsuorasti.

Nämä väkivaltaiset kertomukset eivät kuitenkaan tee bonobosta brutaalia olentoa, kuten eivät myöskään tee Lui Kotalissa tehdyt havainnot siitä, että bonobot metsästävät ja syövät muita kädellisiä nisäkkäitä. Tällaiset havainnot kuitenkin haastavat tutkimaan bonobojen ja simpanssien eroavaisuuksia tarkemmin. Vuonna 2001 American Journal of Primatology kysyi: "Ovatko bonobot enemmän kaksijalkaisia kuin simpanssit?" ja vastaus tähän on eivät ole. Moderni populaari mielikuva bonobosta on laadultaan kuin esitieteellinen suuri apina ajalta ennenkuin eläviä bonoboja tunnettiin Euroopassa. 1700-luvun englantilaiselle ei olisi tullut mieleenkään argumentoida kävelevästä apinasta, joka hiljaisuudessa tuomitsee ihmiskunnan ja elää libidonsa ohjaamana.

Jeroen Stevens kertoi Belgiassa tuijottaneensa eläintarhan suljetulla alueella, kuinka vankat bonobot maalasivat ulosteillaan seiniä, minkä seurauksena hän tuli siihen tulokseen, että koska oli kulunut monta päivää ilman seksiä, niin nämä bonobot olivat selvästikin kasvaneet ulos murrosiästä. Tämä viittaa de Waalin huomioon siitä, että San Diegon tutkimuksissa vanhin bonobo oli noin 14-vuotias, mikä tarkoittaa käytännössä nuorta aikuista.

Craig Stanfordin tutkimuksessa vuodelta 1997 todetaan, että "naispuoliset bonobot eivät parittele useammin, eivätkä merkittävästi vähemmän syklisesti kuin simpanssit." Hän raportoi myös siitä, että villit simpanssit itseasiassa kopuloivat useammin kuin miespuoliset bonobot. De Waal ei kuitenkaan ole näistä väitteistä täysin vakuuttunut: "Craig laski vain heteroseksuaalisen seksin, mutta jos otetaan mukaan homoseksuaalinen seksi, niin tilanne on melkolailla toinen."

Hohmann kertoi Lui Kotalissa havainneensa selvästi naisten kesken sukupuolielinten vastakkain hierontaa, mitä ei tunneta simpanssien keskuudesta, mutta Hohmann epäilee että kyseessä on "vain eroottinen käyttäytyminen, hellä ele kun kohdataan toinen, jolla ei mitenkään välttämättä ole tekemistä varsinaisen seksuaalisen käyttäytymisen kanssa."

Entäpä halaaminen? Halaus voi olla hyvinkin seksuaalinen tai sitten vain pari bisnesmiestä tapaa toisensa lentokentällä. Kyseessä on ele, jonka merkitys riippuu täysin kontekstista.

Lui Kotalissa myös kysymys yhteisöjen hallinnasta oli vähemmän selvä, kuin saattaisi luulla. De Waal oli sitä mieltä että bonoboyhteisöt olivat yksiselitteisesti naisten hallitsemia. Hohmannin skeptinen mieli ei ole kuitenkaan tehnyt tästä vielä minkäänlaista päätöstä. Tiedot villeistä bonoboista ovat vielä kovin vähäisiä. Myös evoluutioteorian ja länsimaisen ajattelun kahleet saavat Hohmannin ihmettelemään miksi evoluutio jättäisi miehille enemmän lihasmassaa, mikäli sillä ei ole käyttöä? Naispuoliset laikukkaat hyeenat hallitsevat miehiä, mutta heillä on myöskin enemmän lihaksia tällaista elämäntapaa varten, siinä missä heidän vulvansa muistuttavat kiveksiä ja klitoriksensa voi nousta penismäisesti pystyyn. Miksi tällaista ei kuitenkaan ilmene bonobojen keskuudessa? Emmehän toki ole nähneet esim. bonobojen ja leopardien kohtaamista, jossa miesbonoboilla saattaa olla yhteisön suojelemisen kannalta merkitystä. Ehkäpä miehet käyttävät valtaa tavoilla joita emme kykene havaitsemaan. Ehkäpä bonobomiehet ovat, kuten de Waal ilmaisee "ritarillisia" ... tässäpä meille pähkäiltävää.

Hohmann mainitsi myös viimeaikaisesta kokeesta, jonka hän oli tehnyt Frankfurtin eläintarhassa. Bonoboyhdyskunta laitettiin nälkiintymisdieetille, jossa nämä saivat vähemmän kaloreita ja tutkimuksessa mitattiin virtsan hormonipitoisuuksia paaston eri vaiheissa. Kyseessä ei ollut käyttäytymiskoe, mutta oli kuitenkin vaikeaa olla huomioimatta erään nöyrän miehen käyttäytymistä. Kyseessä oli yksilö, joka oli menneisyydessä joutunut naisten pahoinpitelemäksi, minkä seurauksena hän eli kovaa elämää vailla sormia ja varpaita. Tätä miestä oli aikaisemmin pidetty erillään ruokinta-aikana ja nyt paaston edetessä hän muuttuikin aggressiivisemmaksi. Hän alkoi ensinmäistä kertaa töniä sivuun naisia ja taisteli itselleen ruokaa. Hänestä tuli ylpeä ja vaatelias. Yksittäinen nälkäinen eläin ei tietenkään ole tieteellinen todiste, mutta tapaus osoitti, että miesten nöyristelevä käytös oli yksi vähintäänkin kahdesta käyttäytymis- vaihtoehdosta, ellei jopa henkilökohtainen valinta.

Media kyselee yhä Frans de Waalilta bonoboista ja hän käyttää tätä lajia edelleenkin aseena halveksimaansa "julkisivu teoriaa" vastaan, jonka mukaan ihmisen moraali ei ole mitään muuta kuin maltillisuuden julkisivu asetettuna säälimättömän eläimellisen sydämen päälle. Richard Wranghamin mukaan "Fransilla on kaikin tavoin mitä parhaimmat tarkoitukset, mutta tässä ilmenee tapa jolla simpanssien ja bonobojen polarisointi voidaan viedä liian pitkälle." Hohmann lisäsi tähän: "On selkeitä asioita, joista olemme yhtä mieltä, mutta on muita asioita joista sanon: Ei, Frans, sinun pitäisi mennä Lomakoon tai Lui Kotaliin ja tarkkailla bonoboja, jotta tietäisit paremmin. Frans on nauttinut ylellisyydestä, josta kykenee moittimaan kenttätyötä järjettömäksi, mutta kun näkee villejä bonoboja niin eräät asiat, joita hän on korostanut ovatkin paljon maltillisempia, kuten esimerkiksi kaikki seksijutut. On kuitenkin muita juttuja, jotka ovat vielä merkittävämpiä. Frans ei ole nähnyt lihan jakamista eikä metsästämistä." Craig Stanford sanoi tästä vielä: "Mielestäni Fransilla on ollut vapaa valta sanoa mitä lystää bonoboista noin kymmenen vuoden ajan. Hän on loistava tutkija, mutta koska hän on työskennellyt vain vangittujen yksilöiden parissa, saa siitä vain sumean näkökulman kädellisiin nisäkkäisiin. Mielestäni hän otti yksinkertaistavan lähestymistavan ja koska hänen julkaisunsa levisivät laajalle ja hän kirjoittaa kauniita ja suosittuja kirjoja, siitä mitä hän sanoo on tullut tavanomaista viisautta. Tieteelliset ideat ovat myytävänä torilla siinä missä mikä tahansa muukin tuote."

Martin Surbeck kuvaili aikoja Lui Kotalissa. "Jos jäät sinne, muuttuvat tunnit päiviksi ja vuorokaudet kuukauksiksi... Minun aikanani leirillä kävi kaksi vierasta: kongolainen viranomainen, jolla oli mukanaan AK-47:llä varustautunut vartija. He olivat kävelleet 25 mailia luodakseen silmäyksen leiriimme ja hyväksyäkseen rahallisen palkkion. He viettivät leirillä 24 tuntia ja tunnin välein viranomaisen digitaalinen rannekello kertoi naisäänellä ja ranskan kielellä paljonko kello oli."

Toimittajan vieraillessa leirillä, hän näki bonoboja vain kerran. Hän oli metsässä parrakkaan amerikkalaisen Brigham Whitmanin kanssa, kunnes yllättäen kuului riipivää ääntä. Whitman osoitti Danteksi nimettyä vanhempaa miesbonoboa, joka istui matalalla oksalla ja kertoi, että hänet tavattiin metsässä usein tunnusmerkkinään roikkuvat kivekset. Whitmanin mukaan Dante oli ehkäpä 30-vuotias ja häneltä puuttui suurin osa oikean käden sormista. Hänen huulensa olivat halkeilleita ja kasvo uurteinen, mutta silmät olivat valoisat. Hänellä on suuret valkoiset nännit. Hänen varpaansa ovat erittäin lihavat ja suuret ja vatsan karvapeite on punertavampi. Dante oli yhteisön vanhin mies ja Dante vain istui paikallaan, eikä liikkunut. Hän vain söi."

Toimittaja seurasi Dantea ja tusinaa muita koko iltapäivän. Bonobot kiipeilivät alas puista, kävelivät ja kiipesivät taas ylös. Pienet, piikittömät mehiläiset täyttivät tarkkailijoiden silmien ja kiikarin linssien välisen tilan. Myöhemmin iltapäivällä, Dante ja muut kiipesivät havaituista puista korkeimpiin ja pimeys alkoi laskeutua metsän pohjalla, vaikka aurinko vielä paistoikin puiden latvoihin...

Toimittaja patikoi Gottfried Hohmannin kanssa pois leiriltä ja metsän puolivarjosta avoimelle savannille saapuminen tuntui toimittajasta evolutiiviselta laskeutumiselta alas puusta. Koska Hohmannin tutkimus on niin hidasta ja hän tahtoo välttää kypsymättömien teorioiden julkaisua, saattaa kovin helposti unohtaa että meneillään on yritys hahmottaa suurta kokonaiskuvaa, johon kuuluvat myös ihmisen kaltaiset olennot. Ihmiset, simpanssit ja bonobot jakavat kaikki yhteiset esivanhemmat. Oliko kysessää bonobon kaltainen olento, kuten Hohmann epäilee ja tekikö muinaismetsien ympäristö miehistä naisten käskyjä tottelevia yksilöitä - ja heittivätkö Homo- ja Simpanssisuku nämä käytöstavat itsenäisesti pois kehittyessään vähemmän runsaissa elinympäristöissä ? Modernilla bonobolla lienee vastaus tähän, mikä selvinnee vain ajan kanssa. Bonobojen käyttäytyminen valaisee sellaisia luonteenpiirteitä kuten miesten ja naisten väliset suhteet, aggression merkitys, sekä mitä ovat miesten naiset ulkopuolelle sulkevien keskinäisten suhteiden hinta ja seuraukset.

Lui Kotalin hiekkaisessa maaperässä ei ollut kiviä ja pieninkin pikkukivi joenvarressa houkutteli modernia ihmistä arvometalleilla. Tämä ei kuitenkaan ole paikka fossiilien metsästäjille. Biologinen menneisyys paljastuu ainoastaan nykyisyydessä.

Mikä tekee ihmisistä ja kädellisistä nisäkkäistä erilaisia? Vastaus löytynee vain tarkkailemalla ja luomalla havainnoista yhteys menneeseen, sillä muuta tapaa tuskin on olemassa. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nykymenolla sadan vuoden kuluttua villejä suuria apinoita ei ole olemassa, sillä nämä metsät tulevat olemaan mennyttä. Siksi tämä täytyy tehdä nyt. Metsä on viimeinen linnake, ja siinä on kaikki mitä meillä on.

Alkuperäisartikkeli:

SWINGERS: "Bonobos are celebrated as peace-loving, matriarchal, and sexually liberated. Are they?"
by Ian Parker ; JULY 30, 2007
http://www.newyorker.com/reporting/2007/07/30/070730fa_fact_parker