John Mohawk: Jaloja esivanhempia etsimässä

Kaupallisessa viihdemediassa esiintyvät kuvat kivikauden ihmisistä kertovat paljon oman aikamme ja kulttuurimme ajatuksista ja pyrkimyksistä. Varsin hyvä esimerkki viime vuosilta on elokuva Luolakarhun klaani (Clan of the Cave Bear), jossa pääosaa esitti Darryl Hannah. Se tarjoaa kuvan elämästä noin 70 000 vuotta sitten. Hannahin esittämä hahmo on oletettavasti täysin moderni ihminen - Homo Sapiens. Hän elää ihmisten kanssa, jotka eivät olleet vielä täysin Homo Sapienseja. Meille jää kuva että he olivat neandertalilaisia, tai jonkinlaisia uusneandertalilaisia, tai jotain vastaavaa antropologista ryhmittymää.

Viime kädessä he olivat seitsemänkymmentä tuhatta vuotta sitten eläneitä ihmisiä, kuvattuna käsikirjoittajan, ohjaajan, tuottajan, meikkitaiteilijan ja näyttelijöiden yhdistyneiden mielten mukaan. Valkokankaalla näkyvät kuvat olivat täysin modernin ihmisen kuvitteellisia luomuksia. Nuo kuvat edustavat käytännössä ainoita mielikuvia varhaisemmista ihmisistä, mitä monet tässä yhteiskunnassa elävät tulevat todennäköisesti näkemään.

Näiden mielikuvien mukaan metsästäjä-keräilijöiden yhteisö oli yleisesti ottaen esikielellinen. Ihmiset puhuivat jonkinlaista kurkkuäänteiden ja lapsellisten eleiden protokieltä. Jos heillä oli monimutkaisia ajatuksia, he tukahduttivat niiden ilmaisun kömpelöllä käytöksellään. He vaikuttivat, suoraan sanottuna, aivovammaisilta. Todellakin, aivovammalla saattaa olla osuutta näihin kuvauksiin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä elämän kanssa noin 70 000 vuotta sitten. Aivovamma on omassa ajassamme, ja hyvästä syystä. Nykypäivän hierarkisesti sosiaalistettu ihminen tuntuu velvoitetulta esittämään muinaiset ihmiset ainoastaan alkeelliseen älykkyyteen kykenevinä raakalaisina, jotka on tuomittu yleisesti ottaen epäjohdonmukaiseen ajatteluun. Lisäksi, kuten tässä ja lukemattomissa muissa filmeissä on kuvattu, varhainen mies on yleensä esitetty sosiaalisesti ei-toivottuna henkilönä, etenkin suhteessa ajatuksiinsa sukupuolirooleista. Käytännössä kuka tahansa mielikuvan aukeamisen valkokankaalla näkevä lumoutuu siitä, joutuen sen herättämien tunteiden valtaamaksi. On helppoa unohtaa sen olevan vain fiktiota, joka on kehitetty puhtaasti vain viihdyttämisen ja jännityksen vuoksi, ja tekemään mitä tahansa mihin muinainen ihminen filmillä kykenee, jotta saadaan pahaa aavistamaton katsoja unohtamaan teatterille antamansa elokuvalipun hinta. Väitän että Klaanin kaltaiset tekeleet ovat nykykultturimme heijastumia. Luolamiehen parjaaminen on yhtä vanhaa kuin tieto siitä että kulttuuriamme edelsi ihmiskulttuuri. Vanhat pilakuvat kuvaavat luolamiehen kantamassa nuijaa värikäs talja päällään, ja raahaamassa naista hiuksistaan luolaan. Tuo kuva oli piirtäjiensä mielipide. Se auttoi pohjustamaan myöhempiä, hienostuneempia ponnisteluja.

Tässä toimii ilmiö, joka valaisee kulttuurin konservatiivisuutta, sekä luokkayhteiskunnan disinformaatiotekniikoita, joiden tarkoitus on muodostaa ihmisten odotuksia, ja jotka rajoittavat heidän kokemustaan maailmasta. Nyky-yhteiskunta on täynnä suosittuja valheita, jotka naamioidaan joskus taiteeksi ja joskusta taas vakavaksi tutkimukseksi. Eräs viime aikoina menestynyt elokuva on Native Son, väkivaltaisen mustan miehen tarina, jonka kirjoitti musta mies 1940-luvulla. Pahoittelut kirjoittajalle, mutta Native Son oli juuri sitä mitä valkoinen ja keskiluokkainen tyyliälymystö halusi lukea mustan miehen luonteesta. Se sopi heidän muottiinsa, ja he omaksuivat sen innokkaasti. Luulen että juuri tästä syystä monet alkuperäisamerikkalaiset kirjoittajat tarjoavat meille tarinota intiaanien alkoholismista ja toivottomuudesta, ja siksi sellaiset teokset voittavat palkintoja ja saavat ylistystä taidemaailmassa. En väitä etteikö amerikan intiaanien parissa ole paljon tuskaa ja sortoa, vaan että kritiikoilla on pimeämpi puolensa. Se on tämä pimeä puoli, joka mahdollistaa ihmisten omaksuvan niin tunteellisesti kirjan Häivähdys Purppuraa, sillä se vahvistaa sen mitä he jo valmiiksi uskovat olevan totta "heissä" - tässä tapauksissa mustissa miehissä - siihen pisteeseen asti, että on lähes kyynisen hyvä taloudellinen ratkaisu vähemmistöön kuuluville kirjailijoille kirjoittaa mahdollisimman karmiva paljastus elämästä heidän kulttuurinsa uumenissa. Sellainen kirjoitus mahdollistaa taidekriitikoiden viittaavan omahyväisesti sen tunteelliseen voimaan ja humaaniuteen. Mutta tällaisissa novelleissa ja elokuvissa harvemmin kuvataan niinkutsuttuja primitiivejä ihmisiä joilla on ongelmanratkaisukykyjä, jotka ovat tunne-elämältään vakaita, ja jotka ovat miellyttäviä - elleivät he ole uhreja.

Klaanin primitiivit ihmiset ovat rumia ja yksinkertaisia (tai joku voisi sanoa heitä ruokottomiksi). He liikkuvat kömpelösti, epävarmasti. He ovat kurjasti eläviä metsästäjiä ja keräilijöitä. Mielikuvien viesti on vahva: he ovat alempiarvoisia. Hannah on nouseva tulevaisuus - paremman näköinen, jotenkin enemmän "ihminen". Hän rikkoo naisena heimon tabua - koskee aseeseen pelastaakseen lapsen hengen - ja häntä rangaistaan. Sitä on tuskallista katsoa.

Nöyrä mielipiteeni on se, että kyseessä on myös törkeän epäreilu kuvaus kivikauden ihmisyydestä. Sallikaa minun suoda hieman kunnioitusta suurriistan metsästyksen aikakauden ihmisille. En halua kuulostaa siltä että tuo aikakausi olisi täynnä kivikauden Conan Barbaareja, sillä mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Kaikesta huolimatta, todistusaineisto viittaa siihen että muinaiset metsästäjät olivat loistavia pitkän matkan juoksijoita, omasivat hyvät taidot suurriistan pyytämiseen ja ajamiseen, ja he kehittivät kulttuureja, jotka kestivät äärimmäisen pitkän ajan materiaalisesti erillisinä kulttuureina. Modernit ihmiset ovat paljosta velkaa tälle pitkälle ajalle metsästäjinä ja keräilijöinä, eikä vähiten siitä syystä että he kykenivät asuttamaan suurimman osan maapallon pinta-alasta. Sademetsistä arktisille alueille, ensimmäiset planeetan asuttaneet ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, eikä kukaan ole kolonisoinut onnistuneesti sellaista paikkaa mitä he eivät asuttaneet. Ei paskemmin tyypeiltä joiden sanasto oli (valkokankaalla) rajoittunut muutamaan murahdukseen.

Ollakseni täysin rehellinen, meillä on monia aukkoja muinaisia ihmisiä koskevassa tiedossamme. Emme esimerkiksi tiedä oliko heillä monimutkaista kieltä. Kiviesineet, luunpalat ja luolamaalaukset eivät sano mitään kielestä. On mahdollista että heillä oli monimutkainen kieli, tai tarkemmin, satoja monimutkaisia kieliä. On mahdollista että jotkut sanat heidän kielistään ovat säilyneet nykypäivän englantiin. Kaikki on mahdollista.

Emme tiedä paljoa myöskään muinaisten ihmisten uskonnoista. Se, että heillä oli uskontoja, tuntuu aika yleismaailmallisesti tunnustetulta. Voimme olettaa että jossakin vaiheessa siihen liittyi odotus kuolemanjälkeisestä elämästä, tai ainakin jonkinlaisesta tietoisuuden kaltaisesta. Voimme uskoa muinaisten ihmisten uskoneen eläinten omaavan henkiä, aivan kuten ihmiset omaavat henkiä, ja että metsästyksen onnistuneisuus riippui joidenkin henkien lepyttämisestä joillain tavoin.

Mitä voimme arvella muinaisista ihmisistä, sen kanssakäymisen pohjalta mitä olemme käyneet varsin nykyaikaan selvinneiden kivikauden ihmisten kanssa, on se että he olivat uneksijoita, visionäärejä, ja olentoja jotka käyttivät aikansa katsellen tähtiin ja kysellen kysymyksiä. Ja modernien primitiivien, kuten Australian aboriginaalien, avulla tiedämme muutakin muinaisista ihmisistä: he käyttivät paljon aikaa ajatellen rooliaan asioiden luonnossa.

Se vähä mitä tiedämme viittaa vahvasti siihen että kivikauden ihmiskunta oli nokkela, älykäs, rohkea, atleettinen, ja taiteellinen, muiden hyveiden ohessa. Miksi sitten on olemassa niin vahva ennakkoluuloisuus kauan sitten kuolleita esivanhempiamme vastaan? Miksi heitä halveerataan pitkälti samoin tavoin kuin toisten nykypäivän värien, uskontojen ja kulttuurien nykypäivän ihmisiä kuvataan yrityksissä epäinhimillistää, alentaa ja yleisesti häpäistä heidät? Onko kivikauden ihminen jonkinlainen uhka? Miksi meille tarjotaan yhteisistä esivanhemmistamme kuvaa, jonka mukaan noin viisikymmentä sukupolvea sitten kaikki edeltäjämme olivat pohjimmiltaan typeryksiä?

Vastaus löytyy uskoakseni tavasta miten moderni yhteiskunta haluaa nähdä itsensä. 1900-luvun yhteiskunnassa ihmisiä rohkaistaan katsomaan nykypäivään Miehen/Ihmisen Kulta-aikana, ja tulevaisuuteen Tulevaisuuden Kulta-aikana. Meidät on sosiaalistettu uskomaan asioiden muuttuvan paremmaksi. Ei väliä siitä että kaikki mittarit viittaavat siihen että asiat muuttuvat pahemmaksi. Pyyhi mielestäsi kasvava kolmas maailma, puhtaan pohjaveden katoaminen Yhdysvalloista, maailmanlaajuinen aavikoituminen tai reikä otsonikerroksessa. Koita olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että kaikki tämä johtui nykypäivän maailman hallitusten nykypäivän maailman johtajien toteuttamasta ja siunaamasta politiikasta. Järjestelmä haluaa meidän katsovan eteenpäin täyttääksemme tehtävämme, ja tehtävämme haavekuva löytyy myös kirjoista ja elokuvista. Kapteeni Kirk ei ole välinpitämätön idiootti. Eikä ole 2300-luvun neandertalilaisetkaan, Klingonit. Asiat muuttuvat paremmaksi.

Kuinka harvassa ovatkaan vastustavat äänet, kuinka harvalla on rohkeutta huutaa joukosta "en usko sitä!" Kuinka harvat ihmiset tuntuvat pystyvän katsomaan menneisyyteen ja näkemään jotain jaloa siellä. Kuinka harvat edes yrittävät.

Minä puolestani haluan tehdä kunniaa näitä muinaisia kohtaan. Uskon että oli varsin rohkeaa heiltä haastaa suurin koskaan elänyt elefantti, villamammutti, ei paljolla muulla kuin muutamalla kepillä joista yhteen oli kiinnitetty kivi. Ja, useammin kuin ei, elää kertomaan siitä.

Uskon että oli jalompaa seurata jälkiä ja tappaa suuri ja vaarallinen eläin, kuin mitä on tilata paperiin ja vaahtomuoviin pakattua jauhelihaa - lihaa jota kasvatetaan talonpoikien, jotka eivät saa riittävästi proteiinia selvitäkseen, tarvitsemilla mailla, korvaamattomalla sademetsän maalla, jota jauhetaan, kirjaimellisesti, hampurilaisiin Burger Kingille. Voin ymmärtää miksi he kiittivät eläinten henkiä tappaessaan sen, näkivät itsensä sukulaisina olennoille joista he olivat riippuvaisia, rakensivat todellisuuden unien ja visioiden ympärille tietokoneiden ja tilastovalheiden sijaan. Voin ymmärtää miksi heidän kulttuurinsa kesti niin kauan.

Mutta en voi uskoa heidän olleen raakoja ja tyhmiä. Nämä termit ovat tietenkin suhteellisia, mutten usko sen olevan totta. Se mitä tiedämme moderneista primitiiveistä, on että he ovat erittäin järkevää ja johdonmukaista porukkaa kunnes vieras yhteiskunta hyväksikäyttää heitä yli ymmärryksen. Primitiivit ihmiset altistuvat pahalle julkisuudelle, koska he edustavat kahta vallassaolijoille vaarallista ajatusta. Ensinnäkin, he ovat menneisyydessä, ja vallassaolijat ovat ikään kuin olisi aina ja peruuttamattomasti vahingollista ajatella positiivisesti muinaisesta menneisyydestä. Väitän täysin päinvastaista. Jos vaihtoehtoina on lajimme identiteetin löytäminen selkeästi ajattelevina, välittävinä, jakavina, ja täysin ihmisedeltäjinämme, vastakohtana eläintenahkaan pukeutuville lainsuojattomille moottoripyöräjengiläisille, luulen että ei jää epäselväksi kumpi on terveellisempi.

Mielikuva raaoista esivanhemmista, joiden raakuus ulottuu pitkälle omaan aikaamme, antaa meille luvan olla vähemmän kuin mitä kykenemme olemaan. Sysättynä näin syrjään, meitä ei rohkaista ajattelemaan heidän elämiään, ajatuksiaan, halujaan jälkikasvulle (meille), yhteyksiämme heihin. Jos olisimme ajatelleet muinaisia älykkäinä, nokkelina, syvällisinä ja kaikilla positiivisilla tavoilla ihmisinä, meitä olisi myös rohkaistu kunnioittamaan heidän ajatuksiaan, elämiään, evoluutiotaan meidän aikaamme. Meitä olisi myös rohkaistu ajattelemaan kuten he ajattelivat, jakamaan heidän mielessään näkemät vastuut, ja jakamaan heidän une(lma)nsa.

Kärpästen Herran - pakollista luettavaa nuoruudessani - kaltaiset romaanit esittävät varsin toisenlaisen viestin ihmislajin jaloudesta. Elokuvat kuten Mad Max - ukkosmyrsky kantavat tuota viestiä lohduttomaan ja primitiivikierrätettyyn tulevaisuuteen. Mutta mikä mielenkiintoisinta, vaara ja suuronnettomuus tuo usein ihmisistä parhaat puolet esiin, ei huonoimmat. Ajatus siitä, että menneisyys oli raaka, ja tulevaisuus on raaka ilman sivilisaatiota, auttaa vahvistamaan myyttiä siitä, että ihmisyys on vähemmän ihminen ilman modernin hierarkisen yhteiskunnan sääntöjä ja ohjausta.

Toinen viesti, joka uskoakseni on vielä tuhoavampi kuin ensimmäinen, on että kaikki mitä primitiivit tekevät on pohjimmiltaan jotenkin kulunutta ja vanhanaikaista, hyödytöntä taikauskoa, ja toimimatonta. Primitiivit ihmiset kiinnittivät paljon huomiota un(elm)iin, uneksimiseen, maailmankaikkuden ajatteluun, ihmisten ja eläinten keskinäiseen suhteeseen, eläinten tietoisuuden muuntamiseen ihmiselle. Primitiivit ovat monimutkaista sakkia. Tässä monimutkaisuudessa on potentiaali tietoisuuden täydelle alueelle, mitä moderni yhteiskunta pitää mahdottomana hyväksyä, jopa vaarallisena.

Syy tälle on tietenkin se, että modernin yhteiskunnan koossapitävä voima riippuu pitkälti siitä lähtökohdasta että ihmisten ei oleteta tekevän itse omaa ajatteluaan. Jos primitiivit ihmiset ajattelivat kaikkea, käyttivät aikaa ajatellen suden henkien suhdetta veden henkiin, on myös reilu yleistys että modernit ihmiset eivät ajattele käytännössä mitään. Keskivertoyksilö on sosiaalistettu uskomaan, että kaikki tarpeellinen ajattelu elämän suurten arvoitusten suhteen tehdään hänen puolestaan.

Tämä oli luultavasti modernin sivilisaation synnyn ensimmäinen rikos. Sivilisaatiot loivat spesialisteja, kasteja ja luokkajärjestelmiä, jotka sosiaalistivat spesialistit hoitamaan kaiken ajattelun tärkeistä aiheista, jumalasta hydrologiaan, ilman että yksilöllä on mitään velvoitetta käyttää yhtään aikaa näiden asioiden ajatteluun. Yksilön rooli sivilisaatiossa on maksaa veroa ja jättää ajattelu niille jotka tietävät.

Täytyy uskoa että tästä syystä sivilisaatiot tuhoavat maailmaa. Ihmiset asuttivat pohjoisen pallonpuoliskon valtavia metsiä tuhansia vuosia, mutta vain kaksisataa vuotta eurooppalaisten Pohjois-Amerikkaan laajentumisen jälkeen metsä on kaikissa käytännön merkityksissään tuhottu. Syntyy kiusaus syyttää markkinoita tästä tuhosta, mutta edes markkinat eivät voi selittää näin täydellistä tuhoa. Jokainen viimeinen muuttokyyhky, joita oli niin paljon että ne aikoinaan pimensivät koko taivaan, tapettiin sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät nähneet itsellään välttämättömyyttä ajatella lintujen suhteita ihmiseen, tulevaisuuteen, maahan.

Sivistyneet ihmiset on sosiaalistettu jättämään ajattelu toisille; todellakin, kun länkkärit kohtaavat "primitiivejä" ihmisiä, he katsovat hämmästyneinä tapoja, jotka vaativat kaikkien yksilöiden käyttävän aikaa ajattelemaan suurta määrää kasveja, eläimiä, vesistöjä, jopa tulivuoria. "Taikauskoa!", he huutavat, kyvyttöminä tunnistamaan kulttuuria, joka sosiaalistaa ihmiset ajattelemaan mitä tekevät.

Primitiivit ihmiset tiesivät, että heillä oli vastuu ajatella, tuntea, uneksia. Jos he eivät olisi kehittyneet kulttuurissa, joka edisti ja palkitsi ajattelua ihmistoimintana, lajimme ei olisi kehittynyt niin kuin nyt. Kulttuuri, loppujen lopuksi, on opittua käytöstä. Sivilisaatio on vaatinut että ihmiset lakkaavat ajattelemasta mitä tekevät.

Alkuteksti "In Search of Noble Ancestors" ilmestynyt alunperin Christine Ward Galleyn toimittamassa teoksessa "Civilization in Crisis: Anthropological Perspectives" (1992). Tämä käännös tehty otteen pohjalta, joka löytyy John Zerzanin toimittamasta "Against Civilization - Readings and reflections" (laajennettu painos) s. 206-211