Robert Wolff: Lukeminen ja kirjoittaminen

Kun puhumme koulutuksesta, tarkoitamme kaikkea sitä mitä kuuluu siihen että meidät saadaan kykeneviksi elämään sivistyneessä yhteiskunnassa. Muistan ajan jonka vietin ihmisten kanssa, joita me kutsuisimme primitiiveiksi. He eivät osanneet lukea, koska heillä ei ollut mitään käyttöä lukutaidolle. Se ei tarkoita sitä että he olisivat olleet tyhmiä. Koulutuksella ei ole paljoakaan tekemistä älykkyyden kanssa. Itse asiassa, sellainen älykkyys mitä ihmiset tarvitsevat selvitäkseen luonnossa, tuhoutuu yleensä koulutuksen myötä.

Sng'oilla ei ole kirjoitettua kieltä. Heidän kieltään on vaikea oppia, ja se on kielitieteilijöiden mukaan sukua Mong-Khmer -kielille. Se ei ole sukua niille monille indonesian ja malaijin muodoille, joita puhutaan heidän ympärillään nykyään.

Silloin kun tunsin heidät, heidän kylänsä - jotka eivät ole paljoa muuta kuin neljästä tai viidestä majasta koostuvia asumuksia, jotka kestävät sen muutaman vuotta mitä he asuvat yhdessä paikassa - olivat syvällä vuoristoisessa viidakossa keskellä Malesiaa, kaukana tiestä (vaikkakin oli yksi tai kaksi leiriä tien lähellä). Meidän täytyi kävellä polkuja pitkin, jotka olivat välillä ilmiselviä, kun taas välillä hommasta ei olisi tullut mitään ilman opasta. Tietenkään lähimainkaan ei ollut puhelimia, sähköä ja kauppoja - mitään niistä elämän mukavuuksista, jotka otamme annettuna.

Halusin oppia heidän kielensä, joten kannoin mukanani pientä muistikirjaa, johon kirjoittaisin Sng'oin sanoja, antropologien käyttämällä foneettisella aakkostolla. Pian joku kysyi minulta oudoista raapustuksista muistikirjassani. Selitin niin hyvin kuin pystyin kunkin raapustuksen tarkoittavan ääntä. Laittamalla äänet (teknisesti ottaen, foneemit) yhteen, voisin oppia heidän kielensä sanoja. Heidän mielestään se oli suunnattoman hauskaa. He ymmärsivät varsin hyvin että halusin oppia heidän kieltään, mutta miksi raapustukset? Enkö vain muistaisi?

Raapustusten sijaan nimenomaan kyvyttömyyteni muistaa oli heidän mielestään äärimmäisen huvittavaa. Yritin selittää, kunnes eräs mukava mies, joka ei ollut puhunut aiemmin, sanoi haluavansa oppia kirjoittamaan. Muut sanoivat haluavansa samaa.

Suostuin opettamaan heitä. Huomenna, he sanoivat. Tiesin että se ei tarkoittaisi seuraavaa päivää, mutta joskus lähiaikoina.

Sinä iltana mietin kuinka opettaisin. Jokainen kirjain vastaa ääntä, kirjainten yhdistelmät sanaa ... en ollut ollenkaan varma miten opettaisin lukemisen ja kirjoittamisen perustaidot. Menin nukkumaan tyynnytellen itseäni ajatuksella siitä että he kuitenkin unohtavat koko asian.

Seuraava päivä tuli ja meni, ilman että kukaan sanoi mitään kirjoittamaan oppimisesta. He olivat varsin kiireisiä tuona päivänä, sillä kaksi nuorta miestä oli päättänyt lähteä varhain aamulla metsästämään. Sng'oit eivät metsästäneet kovinkaan usein, mutta käyttivät silloin puhallusputkia ja myrkytettyjä nuolia; useammin he tekivät hienoja ansoja pyytääkseen suurta kirjoa eläimiä. Metsästäjät palasivat iltapäivällä kahden pienen apinan kanssa, jotka he suolistivat ja pistivät tulelle kypsymään. Palaneen karvan haju oli kaikkialla; tuulta oli vain vähän, joten se haisi koko yön.

Seuraavana aamuna he sanoivat haluavansa nyt oppia kirjoittamaan. Koko kylä oli paikalla - tusinan verran kaikenikäisiä ihmisiä, myös pieniä lapsia.

Kirjoitin hiekkaan: A tarkoittaa äännettä ah. Sitten kirjoitin: B tarkoittaa äännettä buh. Kaikki toistimme ah ja buh muutaman kerran.

"Nyt laittakaa nämä kaksi ääntä yhteen muodostaaksenne sanan," sanoin.

He kaikki sanoivat ääneen "Ah-buh." Siitä ei kuitenkaan syntynyt sanaa.

"Nyt toisin päin," yllytin.

He sanoivat kuorossa "Buh-ah." Nyt nopeampaa: "B-ah". Hah! He tunnistivat sanan (bah tarkoittaa jotain "herran" kaltaista). Heidän nimensä minulle oli tuohon aikaan Bah Woo (woo oli se miten he kuulivat sukunimeni).

He olivat innoissaan. He pystyivät kirjoittamaan ba. He tanssivat ympäriinsä, lauloivat toisilleen, kertoivat vitsejä. "Lisää," he sanoivat. "Haluamme lisää." Joten pian opimme muita kirjaimia ja liitimme niitä yhteen muodostaaksemme sanoja.

Ensimmäisen tunnin jälkeen tajusin heidän olevan paljon minua edellä. Loppujen lopuksi, he tunsivat kielen. Minä taas en osannut heidän kieltään, enkä myöskään osannut opettaa kirjoittamisen perusteita. He korjasivat minua kun sanoin sanan väärällä painotuksella tai äänensävyllä. Heidän kielessään on useita outoja ja kovia konsonantteja, joita ei esiinny malaijin kielessä, joka taas on kokonaisuudessaan hyvin "pehmeä" kieli. Malaijin/indonesian ajatellaan olevan äidinkieli esimerkiksi polynesialaisille kielille, joissa on monia vokaaliäänteitä ja vähän konsonantteja.

Olin ällistynyt miten helposti ja hyvin kaikki he kykenivät muistamaan. Tuntui että mitä tahansa he kuulivat ja ymmärsivät kerran, he tiesivät. Me opimme kuinka koulutuksen ensimmäinen sääntö on toisto. Meidän maailmassamme opettaja toistaa ja toistaa ja toistaa, kunnes asia porautuu oppilaan muistiin - näin me ajattelemme oppimisen toimivan. Sng'oit, nähtyään ja kuultuaan kirjaimen kerran, muistivat sen. Ei tarvetta toistaa mitään.

Myöhemmin opin ettei tämä ole epätavallista. Ihmisillä, joiden mieliä ei ole sotkettu loputtomilla faktoilla, ei ole ongelmia muistaa. Tästä syystä muuten suullinen historia saattaa olla yhtä tarkkaa, ellei jopa tarkempaa, kuin se mitä me kutsumme historiaksi.

Toisen tunnin jälkeen minua alkoi väsyttää; he halusivat jatkaa koko päivän. Innostus ei missään vaiheessa laantunut. Ei ollut tarvetta motivoida heitä! Koko päivä oli yksi hullunhauska seikkailu. He tekivät toisilleen kirjoitettuja arvoituksia ja nauroivat päälle. He sanoivat kyseessä olleen parhaat kemut mitä heillä oli ollut pitkään aikaan - jopa parempaa kuin apinoiden syöminen.

Seuraavana päivänä joku kysyi, hyvin tosissaan, "mitä nyt? Mitä me teemme kirjoitustaidolla?"

Mitä he voisivat tehdä kirjoitustaidolla? Heidän kielellään ei ollut mitään kirjoitettua. Mikään valtion nimittämä komitea ei ollut hyväksynyt kirjakieltä. Ei ollut sanomalehtiä, ei kirjoja, ei mainoksia, ei kadunnimiä, ei karttoja.

He päättivät etteivät he loppujen lopuksi tarvitsekaan kirjoitustaitoa.

Jos halusin leikkiä raapustuksillani, koska muuten en pystynyt muistamaan - he katsoivat toisiaan hämmästyneinä ja naureskelivat uudestaan, ajatellen minun outoa kyvyttömyyttäni muistaa - se sopi minulle, mutta he eivät tarvinneet apua muistamiseen; he muistivat kirjoittamatta sitä ylös.

Kirjainten oppiminen oli ollut hauskaa, mutta nyt he tiesivät ettei se ollut kovin hyödyllistä.

He olivat oikeassa - heidän maailmassaan se ei ollut.

Ote Wolffin kirjasta "Original Wisdom: Stories of an Ancient Way of Knowing." (2001). Käännös tehty John Zerzanin toimittamasta kirjasta "Against Civilization - Readings and reflections" (laajennetu painos) s.99-101