Kirkpatrick Sale: Valtion "välttämättömyys"

(1980)

Mutta "pankaamme syrjään lapsekkaat fantasiamme, kaipaus palata lajin alkuun, jota todellisuudessa ei koskaan ole ollut olemassakaan, aikaan, jossa ihmiskunta eli heimojen ja kylien tapaisissa pienissä ja täysin autonomisissa yksiköissä ja harjoitti alkuperäisdemokratiaa tuntien rauhan ja harmonian. Saattaa olla, että jos suurin osa ihmisistä sekä se tekninen tietotaito, joka on jo olemassa ihmiskunnan hauraassa ja ylikansoitetussa avaruusaluksessa, palavat poroksi lämpöytimiä säteilyttävänä tuomiopäivänä, niin hengissä selvinneet saattaisivat mahdollisesti jatkaa elämäänsä jonkin aikaa pienissä, täysin itsenäisissä, suureksi osaksi erillisissä yksiköissä. Vain mielipuoli voisi ajatella tämän olevan mikään lopullinen ja toimiva ratkaisu. Ei, vaan koska lajimme on keskinäisriippuvainen, jättimäiset poliittiset järjestelmät ovat välttämättömyys."
Nämä ivalliset ajatukset kuuluvat politiikan tutkija Robert Dahlille. Hän on alallaan kohtuullisen merkittävä, joten ehdottaisin, että meidän kannattaa kuunnella häntä hetki. Totta ei tietystikään ole se, että pienen kylän rauhaa ja harmoniaa "ei koskaan ollut". Ei ole mitään syytä uskoa sitäkään, että maailman väestö täytyisi vähentää muutamaan henkilöön, jotta erilliset, itsenäiset yksiköt tulisivat mielekkäiksi: kannattaa muistaa, että maailman koko väestö mahtuisi Yhdysvaltojen maaperälle, jolloin asukastiheys olisi vähäisempi kuin Englannin (ja ensisijaiselle viljelysmaallekin pienemmällä tiheydellä kuin Maltan). Eikä ole helppoa nähdä, miten tämä "keskinäisriippuvaisuus" oikein toimii – mantshurialainen maanviljelijä ja chileläinen parturi? Ghanalainen professori ja alaskalainen kalastaja? – ja miksi sen pitäisi tehdä välttämättömäksi "jättimäiset järjestelmät", vaikka jokin yhteys olisikin olemassa?

Silti, pankaamme nämä kinastelut syrjään, sillä Dahl on oppinut mies ja saattaa todellakin ilmaista niitä vastahakoisuuden tuntemuksia, joita kuka tahansa amerikkalainen voisi kokea, jos hänelle kerrottaisiin, että on mahdollista elää ilman valtiota:

"Mitä tulee laajojen poliittisten järjestelmien taikomiseen tyhjiin, niin on aivan päivänselvästi olemassa asioita, joita täysin autonomiset yhteisöt, kaupunginosayhdyskunnat tai kylät eivät voisi hoitaa: kaupankäyntiin kuuluvat asiat, tullit, työttömyys, terveydenhuolto, saastuminen, ydinenergia, rotusorto, kansalaisoikeudet, liikkumisen vapaus, puhumattakaan koko traagisesta historiallisesti annetusta ongelmajoukosta, kuten sodan ja aggression uhkasta, suurten militarististen järjestelmien läsnäolosta ympäri maailmaa sekä totaalisen tuhon uhkasta. Nämä ongelmat pakottavat meidät väistämättä suurempiin ja kattavampiin hallinnon yksiköihin, ei pieniin ja täysin autonomisiin yksiköihin."

Meidän täytynee suhtautua edelleen mieheen vakavasti, vaikka todella aistin tässäkin kohdassa jotain sekaannusta. Eivätkö sota ja aggressio ja ydinenergia ja tullirajat ole sellaisia ongelmia, joita isot hallinnot ovat pikemminkin aiheuttaneet kuin ratkaisseet? (Ainakaan ne eivät ole joka tapauksessa ratkaisseet niitä, vai kuinka?) Ellei olisi olemassa valtavia hallintojärjestelmiä, ei varmastikaan olisi myöskään "suuria militaristisia järjestelmiä" ympäri maailmaa ja olisi myöskin reilusti vähemmän "totaalisen tuhon uhkaa". Jos meidät lisäksi on itse asiassa pakotettu "suurempiin ja kattavampiin hallintoyksiköihin" siksi, että tällä tavoin voimme ratkaista työttömyyden, saastumisen ja rotusorron, niin ei tarvitse olla edes neropatti osoittaakseen, että kaikki tämä näyttää olleen melko turhanpäiväistä, tai parhaassakin tapauksessa riittämätöntä. Jos tarkoituksena on tarjota meille korkeatasoista terveydenhoitoa tai kannattava kauppatase, se todellakin näyttää epäonnistuneen, tai parhaimmillaankin osoittautuneen hyvin epävakaaksi.

Voisin olla valmiimpi näkemään noiden "lapsekkaiden fantasioiden" lopun, kuten Dahl niitä nimittää, ellei hän nostaisi niitä vastaan niin paljon omia aikuisfantasioitaan.

Meidän tulisi kuitenkin kohdata Dahlin hyökkäystä tukeva filosofia, koska on totta, että tämän kritiikin peruslinjat ovat kyllin tuttuja ja tarkastelun ansaitsevia. Historiallisesti on ollut neljä yleistä argumenttia "valtion" (ja modernein termein "laajojen hallintojen") välttämättömyyden puolesta:

1. Hoitaa puolustus hyökkäyksen varalta ja taata rauha ja turvallisuus.
2. Harjoittaa taloudellista sääntelyä ja edistää taloudellista kehitystä.
3. Tarjota julkisia palveluja, jotka ylittävät yhteisön ja yksilön taidot ja toimintakapasiteetit.
4. Taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja suojella yksilön oikeuksia.

Näillä argumenteilla on taivutteluvoimaa – toki niillä pitääkin olla, sillä niitä on iskostettu meihin vuosisatojen ajan. Silti on reilua kysyä, kestävätkö ne? Ovatko ne riittäviä oikeutuksia valtion olemassaololle? Ja tekevätkö ne tyhjäksi pienimittakaavaisen politiikan haluttavuuden?



PUOLUSTUS

Perinteisesti valtion alkuperäinen peruste välttämättömyydelleen on ollut, että se estää sodankäynnin pystyttämällä kiinteitä puolustusesteitä. Mutta kuten olemme nähneet, tämä on hölynpölyä: hallinnon suuruuden laki osoittaa, että sodan kesto ja ankaruus ovat aina lisääntyneet valtiovallan kasvun myötä. Suuremmat valtiot, kaukana siitä että tarjoaisivat rauhaa, tarjoavat pikemminkin suurempia sotia, koska niillä on enemmän inhimillisiä ja materiaalisia resursseja sodassa tuhlattavaksi. "Sota on valtion terveydenhoitoa", kuten Randolph Bourne on sanonut – juuri siksi, että se tarjoaa tekosyyn valtiovallan kasvattamiselle ja keinoja sen toteuttamiseksi. (Voitto sodassa on apropos satunnainen: monet häviäjävaltiot nousevat sodan jälkeen entistä voimakkaamman hallinnon voimin). Itse asiassa sitä, mitä pidetään valtion kansalaisilleen tarjoamana suojana, voitaisiin paremminkin pitää sen vastakohtana.

Sikäli kun "puolustus" viittaa turvallisuuteen, on valtio toimijana kaikkein kyvyttömin tätä tarjoamaan. Nykyaikaisessa joukkotuho- ja ydinaseiden maailmassa ei todellakaan ole kansalaisille minkäänlaista puolustusta vihamielistä hyökkääjää vastaan – jos Venäjä esimerkiksi laukaisisi kaikki ohjuksensa tätä maata vastaan, tällä ei taattaisi väestölle muuta kuin täystuho. Valtion ja sen uhkaavien aseiden valtavien varastojen läsnäolo ei suojele, vaan vaarantaa väestöä houkuttelemalla ennaltaehkäiseviä iskuja. Sen, että USA:lla on nykyään käytettävissään 8900 vetypommia, jotka vastaavat 600 000 Hiroshimaa, ei voida sanoa tarjoavan tavalliselle ihmiselle turvallisuudentunnetta ja turvallisuutta, johon sana "puolustus" vihjaa. (Erityisesti tässä yhteydessä voisi mainita Brookings Instituutin vuoden 1977 raportin: vuosien 1945 ja 1977 välisenä ajanjaksona Venäjä ja Yhdysvallat uhkasivat toisiaan sotatoimilla, ei vain kerran tai kaksi, eikä edes noin joka toinen vuosi tai jotain sinnepäin, vaan peräti 330 kertaa, keskimäärin lähes kerran kuukaudessa!)

Yrittäessään tarjota puolustusta valtio samalla käyttää omia pakko- ja väkivallan muotojaan. Se pakko-ottaa miehiä armeijaan mielivaltaisesti ja varaa itselleen oikeuden heittää vankilaan tai tappaa ne, jotka vastustavat pakko-ottoja tai karkaavat asepalvelukseen kutsumisen jälkeen. Se pakottaa suurimman väestönosan kustantamaan sodankäynnin ja siihen valmistautumisen lisäämällä verotusta, jota ei koskaan historiassa ole maksettu vapaaehtoisesti. Se kokoaa sellaisen armeijan, joka kieltää yksilölliset oikeudet ja vapaudet "yleisesti hyväksytyn" autoritaarisen kontrollin keinoin. Tällainen valtio alkaa oikeuttaa kaikkia tekojaan puolustuksen nimissä, olivat ne sitten miten vaarallisia tahansa (kuten presidentit oikeuttavat kaikki rikoksensa "kansallisella turvallisuudella"). Silloin kun omistat pelkän vasaran – kuten Mark Twain kerran totesi – kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta.

En ole tarjoamassa sinisilmäisen optimistista ihmisluonnon selitystä, jonka mukaan kaikki sodankäynti tulee häviämään ja kaikki puolustus tulee tarpeettomaksi pienten yhteisöjen maailmassa. Ehdotan vain, että on paljonkin syitä uskoa, että sotimisen taajuus ja ankaruus tulisi vähentymään.

Ensiksikin on todennäköistä, että pieni yhteisö, erityisesti sellainen, joka pyrkii säilyttämään vakaan tasapainotilan, ei haalisi itselleen sellaisia loistavia rikkauksia, jotka voisivat houkutella ulkopuolista saalistajaa. Vakaan yhteisön rikkaudet ovat todennäköisesti sen ilmapiirissä, ruokien valikoimissa, hiljaisissa kaduissa, kohonneessa osallistumisaktiivisuudessa – eivät asioissa, jotka herättäisivät kateutta ja valloitushalua. Lisäksi yhteisö, joka nauttisi vakaudesta ja jonkinasteisesta kukoistuksesta, saattaisi olla vastahakoinen uhraamaan näitä jonkin sodan vuoksi, jonka taloudelliset edut olisivat kovin epäselvät. Kuten Chicagon yliopiston kuuluisa taloustieteilijä Henry Simons kerran totesi, "ei mikään suuri ryhmä missään voi saada tarpeeksi vaurauden uudelleenjaosta itselleen kompensoidakseen sillä ennustettavissa olevia tulonmenetyksiä, jotka seuraavat tuotannon hajoamisesta". Pieni ja autonominen yhteisö tuskin haluaisi irrottaa taloudestaan sentyyppisiä inhimillisiä ja materiaalisia resursseja, jotka ovat välttämättömiä menestyksekkääseen aggressioon kykenevän vahvan voiman kokoamiseksi.

Kaikki tämä edellyttää kuitenkin rationaalisuutta, ja koska sodankäynnin historiaa leimaa yhtä paljon hulluus kuin laskelmointikin, saamme varautua siihen, että jossakin sota varmasti syttyy silloinkin, kun se vaikuttaa kaikkein järjettömimmältä. Silti sodankäynnin todellinen luonne riippuu sotaa käyvän yhteisön koosta: kun on kyseessä rajallinen väestö ja rajalliset aseresurssit, sodilla ei voisi olla sitä räjähtävyyttä ja kovuutta, mitä niillä on silloin, kun sotaa käyvät voimakkaat kansallisvaltiot. Ydinasesodankäynti olisi näillä ehdoin varmasti lähes mahdotonta, ei ainoastaan johtuen aseistuksen kalleudesta, joka ylittäisi minkä hyvänsä vakaan talouden rajat, vaan viime kädessä siksi, koska yksikään pieni yhteisö ei voisi ajatellakaan uhraavansa miljoonia ihmisiä ja säilyttävänsä silti olemassaoloaan. Nämä ovat tapoja ja perinteitä, joihin nykyisillä suurvalloilla on varaa.

On olemassa runsaasti historiallista todistusaineistoa siitä, että sodilla, jotka käydään pienissä yhteisöissä, on taipumusta, jos ei aivan pysyä pasifistisina, niin kuitenkin rajoittuneina. Antropologisessa kirjallisuudessa tyypillinen esimerkki tästä on australialaisten tutkijoiden C. W. M. Hartin ja A. R. Pillingin The Tiwi of North Australia -teoksessa. Siinä kuvataan, kuinka kaksi ryhmää julisti sodan toisilleen, kokosi armeijansa, tapasi aukealla aamunkoitteessa ja alkoi sitten heitellä keihäitä toisiaan kohti. Vanhimpien miesten viskoessa keihäitään, ei mitenkään liiallista osumatarkkuutta osoittaen, vanhimmat naiset hoippuivat ympäriinsä solvauksia vaihtaen ja lopputuloksena tästä "sodasta" oli, että "useimmiten osuman saanut henkilö oli joku viaton sivustakatsoja tai joku kirkuvista vanhemmista naisista, jotka puikkelehtivat taistelevien miesten välissä rivouksia huudellen ja joiden refleksit keihäiden väistelyyn eivät enää olleet yhtä nopeita kuin miesten". Tällaiset pienet joukkiot ja heimot, valtiottomia sitten tai eivät, ovat harvemmin osallistuneet ryöstelyyn tai valloitukseen. Territoriaalinen aggressio ja orjuuttaminen on käytännöllisesti katsoen ollut tuntematonta. Meillä on vastaavaa todistusaineistoa myös varhaisesta Kreikasta, siellä muutamat pienemmät ja suuremmatkin kaupunkiyhteisöt kehittelivät sodankäyntitapoja, jotka muistuttavat enemmän voimistelutapahtumia kuin viimeiseen mieheen käytäviä sotaisia kuolemankamppailuja ja jotka olivat enemmän kamppailuja "kunnian säilyttämiseksi" tai miehuuden osoittamiseksi peleissä ja kilpailuissa. Jo niinkin varhain kuin 600-luvulla "sota" Khalkiksen ja Eritrean välillä käytiin eräänlaisena painikilpailuna, ilmeisesti kylläkin melko brutaalina ja vakavana, mutta "sota" onnistuttiin tästä huolimatta käymään ilman keihäitä, nuolia ja linkoja, ainoina panoksina pelissä kunnia, ylpeys ja oikeudet röyhistelyyn.

Jopa myöhäiskeskiajan pienet hallinnot – vaikka olivatkin kiistämättä jo kehittyneen "valtiollisia" – kävivät sotansa mittakaavassa, joka oli paljon pienempi kuin mitä meidän Hollywood-käsityksemme antaisivat olettaa. Kolme tai neljä ritaria ja useita kymmeniä varsijousimiehiä muodostivat vakinaisen armeijan, taistelut raivosivat tavanomaisesti tunnin tai pari kunnes kaikki olivat uupuneet. Kaikki sotimiset olivat yleensä ohi kuukaudessa, uhrien määrän ollessa korkeintaan yksi tai kaksi prosenttia koko taisteluun osallistuneesta väestä. Kerrotaan, että Tyrolin herttua julisti sodan Baijerin rajakreiville jonkin toden tai luulotellun loukkauksen takia: heidän sotansa kesti kaksi viikkoa, yksi mies sai surmansa, yksi kylä vallattiin, yhden majatalon viinivarannot tyhjennettiin, ja lopulta rajakreivi maksoi sata taaleria sotakorvauksina. Kuinka monia pienempiä kiistoja ja sotia keskiajan Euroopan kreivi- ja ruhtinaskunnissa, palatsikunnissa ja yhdyskunnissa käytiinkään, se ei ollut mitään verrattuna niihin sotiin, jotka saatiin aikaan, kun ne kaikki alistettiin ja yhdistettiin Saksan valtakunniksi.

Itse asiassa pienten yhteisöjen maailmassa koko todennäköisesti toimisi aggressiota ehkäisevästi. Kuka voisi kuvitella noin viidestäkymmenestä eri kansasta koostuvan Amerikan maanosan päättävän koota tarpeeksi resursseja taistellakseen pientä kansakuntaa vastaan jossain Etelä-Aasian viidakoissa toisella puolella maapalloa? Olisiko Teksas tai Ohio riittävän saaliinhimoisen ahne – tai sanotaan sankarillinen – halutakseen mobilisoida voimiaan ja lähettää ne Tyynenmeren yli pelastamaan Saigonia kommunismilta? On vaikea nähdä, kuinka esimerkiksi Baijerin kansalaisilla, olivatpa he sitten miten sotaisia tahansa, voisi olla sellainen verisen vääryyden kokemus, että he haluaisivat matkata puoli maanosaa Bretagneen siitä taistelemaan – vaikkakin, kuten tiedämme, kun nuo kansalaiset on sittemmin yhdistetty Saksan ja Ranskan laajempiin kansallisvaltioihin, niille ei ole tuottanut mitään ongelmaa käydä käsiksi toistensa kurkkuihin joltisenkin säännönmukaisesti. Modernin kansallisvaltion pelkässä koossa on jotakin, mikä ei johda rauhantilaan, vaan pikemminkin houkutuksiin; ja silloinkin kun se rakentaa voimaa, joka oletetaan puhtaan puolustukselliseksi, sille näyttää olevan kovin vaivatonta kääntää se hyökkäykseen sopivaksi. Saksalaisilla on sanonta, joka sopii hyvin tähän: Gelegenheit macht Diebe – tilaisuus tekee varkaan.

Oletetaan kuitenkin, että jonkin prosessin kautta yksi laaja-alaisempi supervalta onnistuisi syntymään (tai jäisi jäljelle) pienempien yhteisöjen maailmassa. Mitä on tehtävissä sen oikeutetun pelon kanssa, että Robert Dahlin sanoin: "jos mikrovaltioiden maailmassa pääsee syntymään yksikin suurempi ja aggressiivisempi valtio, silloin pienemmät tasavallat ovat tuhoon tuomittuja"?

Historiallisesti pienten valtioiden reaktio suurimittaisen aggression uhkaan on ollut väliaikainen liittoutuminen ja keskinäinen puolustus. Todellakin sellaisen liittouman muodostama yksinkertainen uhka puolustussopimusten, federaatioiden ja allianssien muodossa on toisinaan ollut riittävän ehkäisevä pelote. Euroopan keskiajan aikakirjat aikakausilta, jolloin nousevat valtiot uhkasivat pienempiä territorioita, ovat täynnä liittoja, liittoutumia, pakteja, sopimuksia ja yhteenliittymiä, joita pienet ja isommat kaupungit sopivat keskenään taatakseen rauhan ja vastustaakseen ulkoapäin uhkaavia hyökkäyksiä ja ryöstöretkiä. Lombardian ja Toscanan liitot Italiassa, Westfalenin, Reinin, Swaabian ja Hansan liitot Saksassa, Lyonin ja Marseillen liitot Ranskassa, flaamilaiset, sveitsiläiset, hollantilaiset – kaikkialla pienet kaupungit liittoutuivat itsenäisten suurkaupunkien kanssa ja kaupungit muodostivat liittoja saman alueen muiden kaupunkien kanssa. Vaikka kokemukset luonnollisesti vaihtelivatkin, sääntönä oli pitkiä aikakausia, useampia sukupolvia kestävä rikkumaton rauha, joka harvoin jos koskaan murtui ja silloinkin vain federoituneiden, pienten yhteisöjen itsensä toimesta.

Lisäksi vaikeudet, jotka koituisivat mille tahansa suurelle vallalle, joka päättäisi alistaa joukon pienempiä, keskenään liittoutuneita yhteisöjä, olisivat todella valtavat. Vieläkin huomattavammiksi ne muuttuisivat, jos nuo pienet, ihmisen mittakaavan mukaiseen maailmaan sovitetut yhteisöt olisivat lisäksi tehokkaasti hallittuja, tasapainoisia, homogeenisia ja yhteisesti itseään puolustavia. Vaikeudet, joita Natsi-Saksa kohtasi pyrkiessään ottamaan kontrolliinsa suurten kansallisvaltioiden Eurooppaa, olivat kyllin viheliäisiä. Ne olisivat olleet määrättömästi suuremmat, jos jokainen pieni yhteisö olisi ollut itsenäinen, ilman kytköksiä keskitettyihin hallinnon ja kontrollin järjestelmiin, takanaan paikallisen autonomian ja puolustuksen tehokkaat traditiot. Pientä yhteisöä vastaan kohdistuva valloittamisen ja kontrolloimisen materiaalinen peli tuskin maksaisi takaisin sotilaallista uhrausta: pieni yhteisö tarjoaisi vastusta täyden mitan verran ja antaisi vain hyvin vähän ryöstettävien rikkauksien muodossa.

Aivan kuten itse asiassa viimeaikainen historiakin todistaa. Riippumatta kolossaalisten valtioiden olemassaolosta nykymaailman tapahtumat antavat vain niukalti tukea ajatukselle, että Gargantuat olisivat valmiita kuolemaan alistaakseen kaikki Lilliputit. Liettua, Tiibet, Goa – kyllä, joitakin tapauksia toki on, vaikkakin kaikissa edellä mainituissa tapauksissa hyökkääjällä on ollut tiettyjä alkuperäisiä legitiimejä aluevaatimuksia. Mutta yleisesti mallina on ollut valtioiden jakautuminen ja itsenäistyminen, pienempien valtioiden lisääntyvä määrä – ei supervaltojen toimeenpanema valloitus ja alistaminen. On olemassa kymmenittäin aivan pieniä valtioita, jotka enimmäkseen ovat jonkun suuremman valtion taloudellisen vaikutusvallan alla, mutta kuitenkin poliittisesti itsenäisiä, ilman mainittavampaa pelkoa vallatuksi tulemisesta. Jotkut maailman pienimmistä valtioista – Andorra, San Marino, Liechtenstein, Sveitsi – ovat olleet olemassa satoja vuosia aivan koskemattomina ja vailla uhkaa.

Lyhyesti sanottuna pitkä historia osoittaa, että suuri valtio nimenomaan pahentaa puolustuksen ja sodankäynnin ongelmaa eikä suinkaan ratkaise sitä, ja että pienemmillä yhteisöillä – erityisesti niillä, joilla ei ole hallintokoneistoa rasitteenaan – on selkeä taipumus osallistua taisteluihin harvemmin ja vähemmän väkivaltaisin seurauksin. Tämä kaikki osoittaa, että ihmismittakaavaisen politiikan maailma ei tulisi olemaan maailma vailla kiistoja ja konflikteja, mutta todennäköisesti se olisi kuitenkin kohtuullisen vakauden maailma.


TALOUDELLINEN KEHITYS

Valtion oikeutus klassisessa kansantalousteoriassa on se, että sen odotetaan vakauttavan taloutta laajoilla maantieteellisillä alueilla, standardoivan valuuttoja ja mittoja, muodostavan suojatullimuureja ja sääntelevän kansainvälistä kauppaa, panevan tuotantoon vauhtia jatkuvan kasvun ja vakaan työllisyyden saavuttamiseksi ja siis viime kädessä edistävän taloudellista kehitystä ja vakautta. Tähän voimme lisätä yhden, uusimman vastuun: liiketoiminnan sääntelyn kansalaisten puolesta siten, ettei kansalaisia miten vain yliveloiteta, riistetä ja nyljetä.

Tietysti välittömästi mieleen tuleva vastaus kuuluu, että jos valtio on niin tuikitarpeellinen juuri tähän tehtävään, niin sen näytöt eivät ole vaikuttaneet kummoisilta. Kaikkia suuria kansallisia hallituksia, erityisesti 1900-luvulla, on luonnehtinut suoranainen kyvyttömyys tarjota taloudellista vakautta, turvallisuutta tai työllisyyttä ja turvata kansalaisia laman ja inflaation vaaroja vastaan, olipa kyse sitten kapitalistisesta tai "sosialistisesta" maailmasta. Yhdysvaltojen kaltainen valtiokaan, vaikka sen oletetaan olevan kaikista mahtavin ja vaikka sillä onkin mahtava BKT ja se on viime aikoina saanut nauttia yleisvaltakunnallisesti korkean vaurauden aikakaudesta, ei ole kyennyt estämään säännöllisiä lamoja, ehkäisemään inflaatiota, ylläpitämään dollarin kurssia, säätämään tulleja kansallisten teollisuuksien eduksi, tarjoamaan joko töitä tai tulotakuuta, luomaan vakaata eläkejärjestelmää tai järjestämään kuin vain hyvin vaatimattoman suojan yhtiöiden aiheuttamaa ruuan, veden tai maaperän saastumista vastaan.

Siltikin on täysin totta, että kansalliset hallitukset todellakin laskevat liikkeelle ja suojaavat valuuttaa – ongelmana on vain se, että tämä on itsessään yksi inflaation pääasiallisista aiheuttajista, on aina ollut. Sen eduista voisi yhtä hyvin nauttia joukko yhteistoiminnallisia yhteisöjä, jotka hyväksyisivät tiettyjä yhteisiä rahan ilmauksia – paljolti samaan tapaan kuten Euroopan kaupungit sopivat Firenzen kolikoiden hyväksymisestä maksuvälineeksi (tästä syntyi floriini) 1200- ja 1300-luvun Euroopassa. Eivätkä nykyiset hallitukset koskaan onnistu pitämään valuuttojaan vakaina kovin pitkään, kuten teorian mukaan kuuluisi – kuten dollarin arvo varmastikin todistaa. Lisäksi niin kauan kuin on vastavuoroisuutta, on mahdollista pitää hyvinkin suuri määrä valuuttoja hyvin pienellä alueella: mikään ei romahda Pohjois-Euroopassa huolimatta siitä, että siellä on yhdeksän päävaluuttaa, jotka toimivat 640 km:n säteellä Kööpenhaminasta, alueella, joka on noin Teksasin valtion kokoinen.

Mutta entä tullit – eivätkö valtiot ole välttämättömiä niiden ylläpitämisessä? Melko oikeaan osuva kysymys – paitsi, että syy tullien olemassaoloon on juuri se, että ne ensisijaisesti suojelevat valtiota. Tullit mahdollistavat valtion kehittymisen uusien teollisuudenalojen kasvaessa sen rajojen sisäpuolella jotta valtio itse voisi vahvistua ja laajentua. Edut kuluttajalle ovat vähäiset, jolleivät olemattomat. Samoin kuin armeijat, tullit ovat olemassa suojellakseen valtiota – ei toisin päin.

Kansainvälinen kauppa? Ei mitään, jota ei voitaisi tehdä ilman valtiotakin, kuten Euroopan historia vuosien 1000 ja 1500 välillä yllin kyllin todistaa. Tätä aikakautta leimasivat mitä laaja-alaisimmat ja kehittyneimmät kauppasuhteet, mikä oli perustavan tärkeää kapitalismin kehitykselle. Kaikki tapahtui täysin itsenäisesti, riippumatta mistään kansallisista koneistoista. Itse asiassa aivan kuten nytkin tapahtuu – sillä, kuten lukuisat tutkimukset ovat osoittaneet, nykyisten monikansallisten yritysten toiminnot tapahtuvat oleellisilta osin piilossa, minkäänlaisen vakavan hallituksen sääntelyn ulottumattomissa.

Entä elvytystoimet? Hallitukset ovat tulleet tässä taitavammiksi sitten Keynesin ilmaantumisen, mutta mitkään toimet, Keynesin suosittamat mukaanlukien, eivät ole onnistuneet luomaan heikentymätöntä kasvua ilman säännöllisiä vakavia laskukausia. Eikä yksikään niistä ole onnistunut suuntaamaan elvytystoimiensa virtaa rikkaiden etupihoilta kohti köyhien takapihoja. Lisäksi, vaikka kansallisvaltio kykenisi tehokkaasti ylläpitämään kasvua, eikö se olisikin jälkijättöistä maailmassa, missä arvostamme ennemmin vakautta kuin kasvua ja jossa kasvusta on itse asiassa tullut merkittävä uhka?

Talouskriisit? Ajatus siitä, että isot hallitukset olisivat hyviä valvomaan ja sääntelemään kallisarvoisia luonnonvaroja ja raaka-aineita – kuten esimerkiksi öljykriisien tapauksissa – niin että voivat sitten jakaa ne reilusti kaikille, sisältää kyllä viehättävän sosialistisen kaiun ja on John Kenneth Galbraithin 1980-luvun suosikki-idea ("enemmän suurta hallintoa"). Mutta ne, jotka muistavat hallituksen taidot seurata ja suunnitella Vietnamia, sikainfluenssarokotuksia ja julkista rakentamista ja... – tarvitseeko enää jatkaa – eivät ilahdu ajatuksesta, että hallitus jatkossakin käsittelisi korvaamattomia resursseja.

Sääntely? Kuluttajalle ja veronmaksajalle aiheutuneiden lisääntyneiden kulujen lisäksi hallinnollisessa sääntelyssä on se ongelma, että se on aina normin täyttämiseen pyrkivä operaatio, joka käy ongelman kimppuun sen väärässä päässä, sen jälkeen kun vahinko on jo tapahtunut tosiasia. Jos ainoat kriteerit ovat ne, jotka kapitalismi sanelee – kuten ovat –, silloin tietenkin tulee olemaan ongelmia, joita millään hallituksen lakien tai ohjauksen määrällä ei voida korjata. Jos hallituksen ensisijaisena tehtävänä on suojella yhtiövaltaisen järjestelmän juohevaa toimintaa – kuten eittämättä on –, niin silloin tietysti yritys rajoittaa sen ylilyöntejä improvisoidun tilkkutäkkimäisillä käskykirjeillä on aina tuomittu epäonnistumaan. Niinpä kuuluisat toimet kartelleja ja monopoleja vastaan ovat osoittautuneet merkityksettömiksi, minkä yrityskasaumien (monialayritykset) ja oligopolien olemassaolo ja kasvu tekevät selväksi. Julkishyödykkeiden sääntely on ollut lähestulkoon hyödytöntä, kuten puhelinhuijarien ja sähköllä saastuttajien olemassaolo tai ydinvoimaloiden katastrofaaliset epäonnistumiset tekevät ilmeiseksi. Mutta eikö kuluttaja olisi vieläkin suuremmissa vaikeuksissa ilman hallinnollista sääntelyä, oli se sitten kuinka kallista ja nurinkurista tahansa? Kenties niin. Mutta ehkäpä ei, jos samaan aikaan mielettömän suuret hallituksen tuet, jotka suosivat suurta (ja siksi niin perin välinpitämätöntä) yritystaloutta, vedettäisiin pois ja markkinoiden pienet yritykset saisivat tarjota – kuten ennen oli tapana – "hyviä tuotteita reiluun hintaan" voidakseen kilpailla menestyksekkäästi. (Ei kilpailu, vaan sen puute edistää väärinkäytöksiä; eivät lähiseudun teurastajat, vaan suuret lihanpakkaajat saavat aikaan löyhkäävän kiertolaisten leirin.) Ja vieläkin varmemmin vaikeudet vältettäisiin, jos jokaisessa kaupassa ja toimistossa työntekijät tekisivät itsehallinnollista politiikkaa, ja jokaisessa yhteisössä kaikki kansalaiset voisivat osallistua demokraattiseen päätöksentekoon siitä, mitä tuotteita tai palveluja myytäisiin.

Ei tarvitse odottaa pienten ja autonomisten yhteisöjen taloudellisten suhteiden muuttavan niitä suoranaisiksi onneloiksi, jotta voi hylätä käsityksen, että valtion valvonta ratkaisee enemmän ongelmia kuin tuottaa niitä. Yhteistoiminnallisuuden eri muodot yhteisössä ja erityyppiset federaatiot yhteisöjen kesken voisivat – valtion poistuttua kuvioista – vastata yleisestä järjellisyydestä ja toimintavalmiuksista. Totta kai pitäisi kyetä muodostamaan esimerkiksi punnittu ja käytännössä toimiva tasapaino joen yläjuoksun pikkukaupunkien ja alavarren suurkaupunkien välille (tuleehan sana "rivalry", kilpailu, kilpailutilanne, latinan jokea tarkoittavasta sanasta rivus); yhteisöjen välille, joista toisella on ylijäämää teräksestä ja toisella viljasta; kaupunkien välille, joista toisessa on liki kaikki kupari ja toisessa kaikki sinkki. Mutta asioiden hoidon ei tarvitse olla läheskään näin monimutkaista, eikä edellyttää mitään ylimaallista kansalaisista nousevaa jumalaa deus ex civitas. Kaiken kaikkiaan maailman kaikki 152 itsenäistä valtiota tunnustavat toistensa postimerkit ja posti kulkee ympäri maapalloa yhdenkään valtion sitä takaamatta; kolmenkymmenenyhden itsenäisen valtion rautatievaunut matkaavat samoja raiteita neljä miljoonaa neliökilomeriä pitkin ja poikin Eurooppaa yhdenkään valtion tai keskuselimen johtamatta sitä. Kansainväliset puhelin- ja sähkejärjestelmät, maailmanlaajuiset merenkulkusäännökset, kansainväliset lentoliikennesopimukset, globaalit valuutanvaihdot ja kymmenet erimuotoiset yhteistoiminnalliset järjestelyt ovat kaikki todistaneet olevansa toimivia ilman, että maailmanvaltio tai sitä lähimainkaan muistuttava olisi niitä valvomassa. Olisiko puolen tusinan pienen yhteisön yhteistoiminta yhdellä pienellä rajallisella bioalueella nyt niin kovin vaikeasti saavutettavissa?


JULKISET PALVELUT

Kuten Robert Dahl asian muotoilee, valtio on viime kädessä välttämätön "kompetenssikriteerin" perusteella: "Vain kansallisvaltiolla on kykyä ja kapasiteettia täysin vastata kollektiivisiin preferensseihin". Vain valtio voi taata yhteisen edun mukaisia julkisia hyödykkeitä, joita yksilöt tai yhteisöt eivät pysty tuottamaan yksinään. Mikä muu kuin valtio voisi vaikkapa kontrolloida väestönkasvua, ruokkia nälkäänäkeviä, turvata kansalaisten terveyden, rakentaa moottoriteitä, tarjota hyvinvointia, tarjota katastrofiapua, jakaa niukat elintarvikkeet? Mikä muu kuin valtio – poimiakseni yleisimmin lainatun esimerkin – voisi kontrolloida saastuttamista?

Näin Dahl esittää ongelman, esimerkkinään saastunut Michigan-järvi:

Olettakaamme tässä ilman tarkempaa pohtimista, että kapasiteetti vähentää saastuttamista Michigan-järvellä on johonkin tasoon saakka koon funktio. Kansalainen, joka haluaa järven puhdistettavaksi, voisi hyvinkin järkeillä seuraavaan tapaan: jos päätösvalta saastuttamiskysymyksessä jätetään paikallishallinnolle, puhdistustyöt todennäköisesti jäävät tekemättä, vaikka enemmistö järven äärellä asuvista – koko maasta puhumattakaan – haluaisi sen puhdistamista. Ankaraa saastuttamiskontrollia haluavat kansalaiset saattavat olla vähemmistönä tietyissä kaupungeissa. Sen vuoksi kaupunki todennäköisesti jatkaa järven saastuttamista. Siksi vain alueellinen tai jopa liittovaltiollinen elin, joka on vastuullinen alueelliselle tai kansalliselle mielipiteelle, voi olla tehokas. Tietenkin minulla todennäköisesti on vain häviävän pieni vaikutus sellaisen elimen päätöksiin, vaikka mahdollisesti olisin omassa kaupungissani jopa hyvinkin vaikutusvaltainen ihminen. Kuitenkin pidän liittohallituksen elintä kaiken kaikkiaan parempana verrattuna hajasijoitetuista ja koordinoimattomista yksiköistä koostuvaan nykyjärjestelmään.

Piilevänä oletuksena tässä annetaan ymmärtää totta kai, että liittovaltion hallitus on itse asiassa tämänkin ongelman ratkaisu. Todellisessa elämässä asiat eivät taida järjestyä yhtä vaivattomasti. Ensimmäinen ongelma on se, miten saada hallitus ryhtymään edes joihinkin toimiin, miten herättää poliitikkojen ja byrokraattien kiinnostusta jollakin konstilla. Tämä voi tulla kalliiksi ja aikaa vieväksi tehtäväksi yksilölle, erityisesti koska vetoomuksen kohde on mahdollisesti tuhannen kilometrin etäisyydellä Washington D.C.:ssä. Seuraavana tehtävänä on varmistaa, että toiminta on asianmukaista ja että kaikkien näiden ihmisten päätökset ovat viisaita (1). Välittömästi tästä seuraa sen varmistaminen, että viisas päätös on myös käytännössä toteutettavissa, että kompetenssi työn suorittamiseksi on ylipäätänsä inhimillisissä – tai ainakin byrokraattisissa – käsissä. Hallitusten kyvyttömyys estää öljylauttoja saastuttamasta Teksasin rantoja vuonna 1979 muistuttaa, että on yhä joitakin asioita, jotka ylittävät ratkaisutaitomme. Täytyy myös varmentaa, että päätös todella pannaan täytäntöön ja että sen toteuttaminen onnistuu hallituksen virkailijoilta – joiden intressi asiaan voi olla minimaalinen ja budjetit pieniä – ilman, että seuraa tarkoittamattomia sivuvaikutuksia. Viimeiseksi tehtäväksi jää hallituksen pitäminen aina tarvittaessa saatavilla, sen varmistamiseksi, että elegantit ratkaisut kestävät, eivätkä saastuttajat liu'u takaisin vanhoihin käytäntöihinsä heti kun valvontaa ei ole – koska päätökset on heille määrännyt jokin korkeampi auktoriteetti sen sijaan että ratkaisuihin olisi päädytty heidän kanssaan yhteistyöpohjalta ja neuvotellen. Niin – sitten vielä kaiken tämän maksaminen!

Jos siltikin katsoisimme, että liittovaltiohallitus on ratkaisu ja suopea sellainen, eikö Dahlin kansalaisen olisi rationaalisempaa pohtia sitä, miksi saastuttamista ylipäätään on olemassa ja jäljittää ongelman alkuperä? Syy voi olla onnettomuus tai tietämättömyys, missä tapauksessa saastuttaja ei tarvitse liittovaltiollisen sääntelyn kovaa kättä, vaan vain vähän apua, informaatiota tai rahaa, joita kaikkia yhteiskunnallisesti valveutunut enemmistö järven ympärillä voi tarjota paljon vaivattomammin ja halvemmin kuin liittovaltio. Jos saastuttaminen todetaan tahalliseksi, se tulee todennäköisimmin joltakin yhteiskunnalle vahingolliselta yhtiöltä – paristoja tai puhdistusaineita valmistavalta – joka haluaa siirtää "ulkoiset" kustannuksensa yhteiskunnan maksettaviksi, mitä sen on sallittu tehdä satoja vuosia lainsäädännön turvin, ja joka haluaa laiminlyödä kaikki muut paitsi puhtaasti omaan voitontavoitteluunsa liittyvät näkökannat, minkä samaten lakien pitkät rivit sille turvaavat. Jos saastuttajana on jokin kunnallinen toimija, se johtuu todennäköisesti liittovaltion laeista, jotka uhmaavat ekologista tasapainoa. Esimerkiksi Washington luotottaa monimutkaisia viemärijärjestelmiä mädätesäiliöiden ja kompostoivien käymälöiden sijaan, antaa verosaatavia julkisten laitosten laajennuksiin muttei luonnonsuojeluun, ja tuhlaa miljardeja mieluummin ydin- kuin aurinkoenergian kehittelyyn. Toisin sanoen Dahlin kansalainen huomaisi, että valtio saattaa itse olla saastuttamista edesauttava syy, jota Dahl pyytäisi sitä hoitamaan.

Sen, että hallitus paljastuu ongelmien perustavimmaksi syyksi, ei tietenkään pitäisi yllättää meitä enää tässä vaiheessa: valtion luonteeseenhan juuri kuuluu, kuten olemme toistuvasti saaneet nähdä, luoda ensin ongelmia ja sitten marssia sisään niitä paikkailemaan käyttäen tätä olemassaolonsa oikeuttamiseen. Mutta on olemassa laajempikin näkökulma tuohon prosessiin. Brittifilosofi Michael Taylorin sanoin:

Valtio...voidakseen laajentaa kotimarkkinoitaan ja kehittää yhteistä puolustusta ja niin edelleen suosii paikallisyhteisöjen heikentämistä kansallisen yhteisön eduksi. Niin toimiessaan se vapauttaa ihmiset tarpeesta pyrkiä keskenään vapaaehtoiseen yhteistyöhön paikalliselta pohjalta tehden heidät riippuvaisemmiksi valtiosta. Lopputuloksena altruismi ja yhteistoiminnallinen käyttäytyminen vähitellen rapautuvat ja kuolevat pois. Valtio vahvistuu ja tulee tehokkaammaksi työssään, kun se heikentää pieniä paikallisyhteisöjä.

Tämä juuri on tärkeää: se selittää Michigan-järven ympäristön yhteisöjen kyvyttömyyden säännellä saastuttamisongelmiaan ensiksikään. Yhteisöt, jotka kontrolloisivat omia asioitaan ja joiden kansalaiset saisivat äänensä kuuluviin asioissa, jotka koskisivat heidän omaa elämäänsä, valitsisivat miltei varmasti sen, etteivät saastuta omia vesiään tai salli paikallisten teollisuusyksiköiden niin tehdä. Näin ne tekisivät puhtaan oman edun pohjalta, jossei nyt aivan terveen järjen ohjaamina – erityisesti silloin, jos yhteisöt olisivat pieniä, ekologisia ihanteita vaalivia, taloudellisesti vakaita ja demokraattisesti hallittuja. (Ja jos sattumalta yhteisö tai pari todella jatkaisi saastuttamista uhmaten kaikkia vetoomuksia, näiden yhteisöjen myrkkypäästöjen vaikutukset eivät todennäköisesti ylittäisi järven kykyä neutraloida myrkkyjä.) Lisäksi juuri edellä mainittu prosessi selittää huolta kantavan enemmistön epäonnistumisen saasteiden puhdistamisessa aina siitä saakka kun ongelma syntyi. Yksilöt ja yhteisöt, jotka olisi ehdollistettu yhteistoiminnalliseen, yhteyksiä luovaan ja liittoutumia synnyttävään käyttäytymiseen, ja erityisesti ne, joiden intressit olisivat suurimmat (tässä erityistapauksessa kalastajakylät, uimarantakaupungit, rantaklubit, satamat, järvenrantahotellit, rantabulevardien kauppiaat), lähes varmasti etsisivät tavan puhdistaa järven ja maksaisivat siitä – erityisesti, jos mitään verotuksen avulla paikallista rahaa imevää valtiollista hallitusta ei olisi olemassa.

Muidenkin valtion julkisten palvelujen laita on samoin kuin saastuttamisen tapauksessa. Niistä ei yksikään – ei yksikään – ole sellainen, joka ei olisi aiemmin ollut yhteisön tai jonkin sen osan toimialaa (perhe, kirkko, kilta). Valtio on omaksunut ne vain, koska se ensin on tuhonnut tuon alueen. Eikä ole ainuttakaan julkista palvelua, jota omaa kohtaloaan hallitsemaan pyrkivä yhteisö ei voisi uudelleenomaksua kyeten havaitsemaan, mitkä sen luonnolliset humanitaariset velvollisuudet ovat ja mitkä sen humanitaariset mahdollisuudet ovat. Kun valtio on vallannut itselleen tehtävän toimittaa verta sairaaloille, siitä on pulaa, jopa silloin kun siitä tarjotaan rahaa – Yhdysvallat saakin paljon verestään ulkomailta. Aina kun yhteisöä pyydetään luovuttamaan sitä vapaaehtoisesti, ja kun yhteisö havaitsee, että verta käytetään sen omiin tarpeisiin, siitä on ylijäämää. Tämä ei ole maagista altruismia, utopian sivutuotetta – tämä on havaittua omaa etua, yhteisön etua, joka on mahdollistunut (jonka siis yksilö itse on kyennyt havaitsemaan) vain inhimillisen mittakaavan ansiosta.

Ei todellakaan ole ainuttakaan julkista palvelua – ei ainutta – jota ei voitaisi paremmin järjestää paikallisella tasolla, jossa ongelmat ymmärretään parhaiten ja nopeiten, ratkaisut ovat helpoiten saavutettavissa, viimeistelyt, säädöt ja tarkistukset ovat helpoimmat tehdä, valvonta ja seuranta miellyttävintä. Jos väitetään, ettei pienessä yhteisössä ole riittävästi pätevyyttä ja ammattitaitoa käydä mahdollisten monimutkaisten ongelmien kimppuun, ratkaisu ei tietenkään ole joku liittovaltion palvelusta poimittu kyky, vaan vetoomus lähialueen yhteisöille sellaisen henkilön tai ryhmän löytämiseksi, joka voisi hoidella tehtävän. (Juuri tätähän liittovaltion hallitus hyvin usein nykyisin tekee. Tästä johtuu sen suuri luottamus konsulttifirmoihin ja niiden 500 dollaria päivässä laskuttaviin konsultteihin.) Jos puolestaan sanotaan, että ongelmat ovat liian mittavia yhden pienen yhteisön yksin käsiteltäväksi (kulkutauti, metsäpalo tai jokin laajaa aluetta koskettava tuho), ratkaisu ei selvästikään voi olla jonkin ulkopuolisen voiman suorittama interventio, vaan valmius yhteistyöhön niiden yhteisöjen ja alueiden välillä, joiden oma etu, jopa henkiinjääminen, on pelissä. Jos taas väitetään, ettei pienessä yhteisössä ole tarpeeksi rahaa käsitellä näitä ongelmia, niin mistä ensinnäkin luulette hallituksen ylipäätään saavan rahansa? Ja kuinka paljon enemmän rahaa olisi paikallisissa taskuissa, jos Washingtonilla ei olisi mahdollisuutta tuhlata joka vuosi 500 miljardin dollarin edestä paikallista rahaa ja jos vielä lisäksi valtion pääomiin vuosittain menevä 200 miljardiakin olisi paikallisyhteisöjen käytössä?

En voi kuvitella maailmaa ilman ongelmia ja kriisejä, ilman yhteiskunnallisia ja taloudellisia notkahduksia, epäjärjestyksen hetkiä, jotka vaativat jonkintyyppistä julkista reagointia. En kuitenkaan näe mitään vaikeuksia sellaisen maailman kuvittelemisessa, jossa noihin mullistuksiin vastataan välittömän inhimillisellä tasolla ja vastaajina ovat juuri ne, jotka havaitsevat mullistusten välittömät vaikutukset ja jotka haluavat kontrolloida omia välittömiä inhimillisiä kohtaloitaan.


YHTEISKUNNALLINEN OIKEUDENMUKAISUUS

Viimeinen argumentti valtion välttämättömyyden puolesta on se, että se yksin voi tarjota sosiaalista oikeudenmukaisuutta kaikille kansalaisilleen ja turvata kansalaisvapaudet ja -oikeudet jokaiselle.

Tähänhän se ei kylläkään kykene missäänpäin maailmaa. Jopa tässä maassa, joka on niin huolissaan näistä kysymyksistä, sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja yksilön repression alueet ovat laajat, ja tiettyjä ihmisiä – Amerikan intiaaneja, köyhiä mustia, vankeja, meksikolaisia ja homoseksuaaleja muiden muassa – valtio "palvelee" ja kohtelee erityisen kaltoin. Moni asia puhuu sen puolesta, että vuosien varrella hallitus on vasemmalla kädellään aiheuttanut tai edistänyt monia epäoikeudenmukaisuuksia ja eriarvoisuuksia ja oikealla kädellään sitten pyrkinyt niitä torjumaan. Mainitaanpa vaikka orjuus, intiaanien kansanmurha, ammattiyhdistysten tukahduttamistoimet, oikeusministeri Palmerin vuonna 1919 toimeenpanemat radikaalien joukkopidätykset ja -karkotukset ("punakauhu"), Japanin sotavankileirit, FBI:n ja CIA:n laittomuudet ja Watergate. Eikä tämän suhteen ole mitään erityisempää syytä nostaa juuri Yhdysvaltoja esiin: kaikkialla maailmassa valtiot ovat väittäneet jo 500 vuoden ajan tarjoavansa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa koskaan näissä tavoitteissaan onnistumatta, tai pääsemättä edes lähelle – kaikkein suopeimmissakaan tapauksissa. Jopa kaikki hyvää tarkoittavat yritykset, jotka ovat osoittautuneet äärimmäisen kalliiksi ja monissa tapauksissa yhteiskunnallisesti luotaantyöntäviksi, ovat hyvin usein tuoneet mukanaan epäoikeudenmukaisia, rankaisevia tai väkivaltaisia päämääriä, ja samalla valtio on kaapannut itselleen enemmän valtaa tehdäkseen sekaantumisestaan yhä menestyksellisempää. Ehkäpä brittien pitkä kampanja orjakauppaa vastaan ja Amerikan sisällissota ja sen jälkivaikutukset riittävät esimerkeiksi tästä.

Mutta silti, valtion tarkoituksena lienee suojella kansalaisiaan, ja oletettavasti heidän asiansa olisivat kurjemmassa jamassa ilman valtion interventiota? Eikö Yhdysvaltojen hallitus lakkauttanutkin orjuuden, myöntänyt kansalaisoikeudet mustille, kieltänyt rotuerottelua ylläpitävät koulut ja toiminut lopettaakseen rodullisen diskriminoinnin asuntojen sijoittelussa, hotellimajoituksessa ja talonvuokrauksessa? Eikö se ole kohdellut vähemmistöjään – Alaskan inuiitteja, Teksasin meksikolaisia – paremmin, kuin heitä olisi kohdeltu rasistisissa paikallisyhteisöissä?

Kenties. Yhdysvaltojen hallituksen saavutukset eivät ole kovin kummoisia edes tällä sen positiivisemmalla puolella, ja monet lisäisivät vielä, että into ja ripeys eivät ole olleet sen leimallisimpia piirteitä - mutta kyllä, hallitus on aikaansaanut tiettyjä reformeja ja ylläpitänyt tiettyjä vapauksia. Mutta kuka väittäisi, että tämä erityisesti johtuisi valtiosta: että hallitus saavutti nämä tavoitteet havaitsemalla ongelman omin voimin, kohtaamalla sen rohkeasti ja ponnistelemalla ratkaisun. En voi muistaa tällä alueella yhtään voittoa, jota ei olisi puserrettu hallitukselta tiukan kamppailun ansiosta – siis jota eivät olisi saavuttaneet taistelevat osallistujat itse, painostaen, vedoten, kanteita nostaen, marssien, järjestäen mielenosoituksia, usein aivan omin voimin. Ja yhtä usein he – esimerkiksi 1840-luvun orjuuden lakkauttamisen kannattajat, 1890-luvun työläisten organisoijat, 1930-luvun lakkoilijat, 1950-luvun McCarthyn kommunistivainojen uhrit, 1960-luvun ensimmäiset kansalaisoikeusmielenosoittajat – toimivat vastoin kansallisen hallituksen ja sen toimijoiden väitettyä politiikkaa. Kun tarkastelemme kansanliikkeiden suuria aikaansaannoksia tässä, havaitsemme valtion toimet esitaistelijoita ja epäoikeudenmukaisuuden uhreja vastaan: Zengeriä, Thoreauta, John Brownia, Nat Turneria, Susan B. Anthonya, Eugene Debsiä, Margaret Sangeria, W. E. B. Duboisia, Norman Thomasia, Martin Luther Kingiä, NAACP:tä, ACLU:a, kommunistipuoluetta, SDS:ä, New York Times- tai Progressive-lehteä vastaan.

Mitä muuta tämä kertoo yleisemmällä tasolla kuin jälleen yhden esimerkin valtiosta, joka on ottanut vallan omiin käsiinsä ja istuu noiden käsiensä päällä kunnes joku tönäisee sen liikkeelle – jolloin toinen käsi menee onnittelemaan tönijää ja toinen käsi kohoaa mahtipontiseen "katsokaa-mitä-olen-tehnyt! -asentoon". Se, että vähemmistöjä suojellaan siinä määrin kuin suojellaan, on todennäköisesti vähemmistöjen itsensä ansiota; se, että yksilöillä on mahdollisuuksia, johtuu suurimmaksi osaksi yksilöistä itsestään; se, että lehdistöllä on vapautensa, johtuu enimmäkseen lehdistöstä. Älkäämme unohtako, että perusoikeuksien asiakirja (Bill of Rights) on muodostettu – ei välineeksi, jolla valtio suojelee kansalaisiaan, vaan keinoksi suojella kansalaisia valtiolta.

Kannattaa myös muistaa, että vielä kaikkien näiden edistysaskelten jälkeenkin esimerkiksi lehdistön vapaudesta voi nauttia vain henkilö, joka on tarpeeksi rikas omistaakseen lehtipainon. Yksilöillä on yleensä vielä hyvin rajatut mahdollisuudet käyttää lehdistön vapautta; hyvin rajalliset mahdollisuudet käyttää ilmaisunvapautta, joka ylittäisi huutoetäisyyden; hyvin rajalliset mahdollisuudet toteuttaa kokoontumisvapautta ilman poliisin sanktioita tai tukahduttamispyrkimyksiä. Heillä on reaalimaailmassa yhä hyvin hauras suoja kotietsintöjä, pidätyksiä, takavarikkoja, brutaaliutta ja poliisin julmia ja epätavanomaisia rankaisutoimia vastaan. Heillä on myös äärimmäisen köykäiset takeet saada käytännössä todella asianmukaiset oikeusprosessit, nopeat oikeudenkäynnit, puolueettomat (jos mitkään) valamiehistöt, tai vapaus julmista rangaistuksista vankilassa. Jos tämä pätee tavalliseen Jumalaa pelkäävään, valkoiseen, hyvinpukeutuneeseen, miellyttävään ja kunnioitusta herättävään yksilöön, se pätee – vieläkin kipeämmin – värikäshiuksiseen, krapulaiseen ja rähjäisesti pukeutuneeseen.

Mutta onko tälle olemassa mitään reaalista vaihtoehtoa: onko mahdollista ajatella yhteisöä, joka yrittäisi taata oikeudenmukaisuuden yksilöille ja vähemmistöille, joita se ei pitäisi mieluisina?

Historiallisesti yhteisöt ovat tunnettuja epäonnistumisistaan juuri tässä suhteessa: lähiyhteisöt, pikkukaupungit, jopa homogeeniset kaupungit voivat olla äärimmäisen ahdasmielisiä, näkemyksiltään rajoittuneita, epävieraanvaraisia ja jopa suoranaisen vihamielisiä ihmisille, näkemyksille ja tavoille, joista ei satuta pitämään. Mutta totta on myöskin, että ne voivat olla hyvin vastaanottavaisia vähemmistöille, joita eivät koe uhkaaviksi tai joita pitävät rikkautena, ja niillä on tunnettu kyky sietää suurta valikoimaa eksentrisiä yksilöitä – kaupungin juoppoja, Elwood P. Dowdseja, Tom Edisoneja – jotka hyväksyvät ne vastavuoroisesti. Mutta jos pystyisimme luomaan ympäristönsä kanssa harmoniassa olevia yhteisöjä, joissa olisi demokraattisesti ja yhteistoiminnallisesti toimiva talous ja osallistuvan hallinnon malli, olisi järkevää olettaa, että yhteisössä olisi jo valmiina paljon sellaista, mikä olisi omiaan pehmentämään henkilökohtaisia vihamielisyyksiä, sopeuttamaan erimielisiä vähemmistöjä ja harmonisoimaan mielipiteiden ja uskomusten laajaa kirjoa. Ja jos yhteisön ei vielä lisäksi tarvitsisi kärsiä ulkoa tulevista paineista – juridisista pakotteista tai muista pakotevallan muodoista – tällainen kaupunki kykenisi epäilemättä ainakin pehmentämään, jos ei nyt täysin ratkaisemaan, epäoikeudenmukaisuuden ja suvaitsemattomuuden painavat ongelmat.

Mutta jopa siinä tapauksessa, ettei tämä olisi mahdollista, on olemassa ihmiskunnan vuosisatoja – tai vuosituhansia itse asiassa – tuntemia apukeinoja: muutto ja uudelleensijoittuminen.

Jos yhteisö tuntuu kylmäkiskoiselta, yksilölle menestyksekkäin tie vapautua epäoikeudenmukaisuudesta ei ole vetoaminen valtioon, jonka toiminta on aina hidasta ja epävarmaa, vaan muutto ja uuden yhteisön etsintä. Tämä ei ole helppoa ajatellen erityisesti ihmisiä, joilla on perheet ja kodit ja sijoitukset taakkanaan, mutta se on aivan selvästi nopein ja tehokkain ratkaisu; ja maassa, jossa yksi viidestä perheestä muuttaa asuinpaikkaansa vuosittain, se ei voi olla kovin ylivoimaista. Jos yksilö ei tule toimeen yhteisönsä kanssa, ja jos yhteisö ei voi sietää yksilöä, niin mitä hyvää valtion sekaantuminen voisi tähän tuottaa – eikö yhteisöstä eroaminen olisi joka tapauksessa rationaalinen, pakkovallan välttävä ja väkivallaton ratkaisu? Voisi kyllä periaatteessa olla mahdollista hahmotella valtiollinen prosessi, joka pakottaisi juutalaisen yhteisön hyväksymään natsiyksilön, tai valkoisen yhteisön hyväksymään halveksutun mustan, tai fundamentalistikristillisen yhteisön hyväksymään uhkaavan ateistin. Mutta tarvitsee vain pitää mielessä vapaan matkustamisen periaate – ja se, että se toimii sekä lähtijöiden että jääjien eduksi – ja natsi, musta ja ateisti voivat jokainen löytää omat samanhenkisten yhteisönsä. Moniyhteisöllisen maailman hyve olisi juuri siinä, että moninaisten vaihtoehtojen joukosta löytyisi koti jokaiselle.

Loukatulle vähemmistölle ilmeinen tapa saada helpotusta ei olisi suinkaan vetoaminen valtioon oikeuksien saamiseksi (mikä vain kiihdyttäisi enemmistön vihamielisyyttä) tai rajoitusten asettamiseksi (mikä vain lopullisesti varmistaisi enemmistön leppymättömyyden), vaan hajaantuminen ja uudelleenasettuminen. Tämä osoittautui ratkaisuksi Dinka-kylässä ja Uuden-Englannin kaupungissa: ikuinen inhimillinen ratkaisu eripuraan on ollut tyytymättömän vähemmistön jakaantuminen, eroaminen ja uudelleenasettuminen. Vähemmistön on mahdollista käyttää valtiokoneistoa vuosikausia ja – painostavan ahdistuksen ja vihamielisyyden hinnalla – turvata vähemmistön oikeudet. Mutta sen on myöskin hyvin mahdollista rauhassa ja hyvää tahtoa ylläpitäen luoda oma yhteisö omilla ehdoillaan jonnekin muualle. Mukavampi ratkaisu tähän ongelmaan siis mitä ilmeisimmin on vähemmistön uudelleenasutus eikä vähemmistön oikeudet.

En ole tässä ennakoimassa kommunitaristista maailmaa ilman ongelmia tai edes ilman epäoikeudenmukaisuuden ja puutteellisuuden esimerkkejä. Sellainen epäkäytännöllinen utopismi ei ole juuri mielekästä. Hahmotan maailmaa, jossa yhteisöllä on resurssit ja valta etsiä ratkaisuja ongelmiin silloin ja siitä paikasta, josta ne nousevat näkyviin, käsitellä niitä keskuudessaan ihmisten kanssa, jotka se tuntee, ja etsiä muutosta ja hajaantumisesta ratkaisuja silloin, kun kaikki muu näyttää mahdottomalta. Verrattuna siihen, mitä valtio kaikessa loistossaan kaikkina vuosisatoinaan on aikaansaanut, tämä ratkaisu, kaikkine vaikeuksineenkin, vaikuttaa yksinkertaisemmalta, turvallisemmalta, halvemmalta ja varmemmalta (2).

Välttämättömyyksien hierarkiassa perheen, lähiympäristön, yhteisön ja pikkukaupungin tarjoamat asiat tulisivat varmasti ensimmäisiksi: rakkaus, veljeys, turvallisuudentunne, yhteistyö, seksi, miellyttävyys, järjestys, arvostus ja ennen kaikkea juurtuneisuus. ("Juurtuneisuus", kuten Simone Weil on todennut viisaasti, "on ihmissielun tärkein ja vähiten tunnustetuin tarve".) Valtion tarjoamat välttämättömyydet – verotus, vakinaiset armeijat, poliisi, sääntelyt, byrokratiat, tuomioistuimet, poliitikot, ydinvoima, yhtiötukiaiset, kuulennot – erityisesti suhteutettuina puutteisiinsa, tulisivat epäilemättä viimeisiksi. Näin arvioituina niitä ei tarvitse pitää välttämättömyyksinä lainkaan.

"Jättimäiset poliittiset järjestelmät ovat välttämättömyys" jonkin Robert Dahlin kaltaisen mielestä, ja kuka lähtisikään juuri häntä tästä moittimaan? Mutta sen valossa, mikä näyttäisi olevan aikamme vastustamaton desentralistinen pohjavire, erityisesti Yhdysvalloissa, jolle on ollut tyypillistä näennäistehokkaan valtion "toimintakyvytön järjestelmä" ja sen perusteellisesti dokumentoidut ja ilmeisen väistämättömät epäonnistumiset, niin ei ole laisinkaan järjen vastaista olla eri mieltä. Jopa sellainen arkkikonservatiivi kuin Herman Kahn on ollut pakotettu myöntymään siihen, että valtion instituutio voi olla – vaikkakaan hän tuskin käyttäisi tätä termiä – "kuihtumassa pois". Kansallisvaltiolla on ollut hänen näkemyksensä mukaan kaksi olennaista olemassaolon syytä: sotien käyminen ja talouden edistäminen. Jo piakkoin saattaa osoittautua erityisesti kehittyneessä maailmassa että nykyisenä ydinaseaikana ensimmäisen vaarat ovat liian suuret ja monikansallisena aikakautena toinen on tarpeeton. Niinpä valtion rooli ja tärkeys tulevat edessä olevina vuosikymmeninä vähenemään.

Kaikki tämä ei loppujen lopuksi kuitenkaan vaikuta kovinkaan ihmeelliseltä. Kun kerran ihmiset ovat eläneet ensimmäiset miljoonat vuotensa ilman valtiota, suurin osa heistä seuraavat 8 000 vuottakin, ja kansallisvaltiokokeilut sellaisina kuin me ne tunnemme ovat vain muutamia vuosisatoja vanhoja, valtiossa ei selvästikään ole mitään ikuista. Se on voinut olla hyödyllinen keksintö ihmiskunnan historian yhtenä pienenä ajanjaksona, mutta kun etäännymme tuosta aikakaudesta, se alkaa menettää arvoaan ja merkitystään planeetan jokapäiväisessä elämässä ja saattaa kokea lopulta tarpeettomuudesta johtuvan hajoamisen. Se tullaan muistamaan enää samalla tapaa kuin nyt muistamme puuauran tai aurinkokellon – viehättävän vanhanaikainen työkalu, omana aikanaan epäilemättä hyödyllinen, muttei tietysti nykyään enää tärkeä, ei enää...välttämätön.


Viitteet

1. Kokemus San Franciscosta sen vesikriisin 1976 - 1978 ajalta – poimiakseni vain yhden esimerkin suurkaupunkitasolta pullistelevasta asiakirjapinkasta - ei ole rohkaiseva. Säästääkseen vesivaroja kaupunginhallitus pyysi ihmisiä vähentämään kulutustaan 25 %:lla, josta vastineeksi julkisten palveluiden lautakunta takasi vesiosastolle 43 %:n taksankorotuksen, jotta sen tulot eivät laskisi. Mutta asukkaat tosiasiassa supistivatkin kulutustaan 40 %:lla, saaden asiantuntijat hämmennyksen valtaan – kuten tavanomaista; niinpä osasto sitten pyysi ylimääräistä 22 %:n hinnankorotusta – ja sitten julkisesti ehdotti, keskellä tätä kuivuutta, että ihmiset käyttäisivät enemmän vettä, jotta hinnat eivät kohoaisi niin paljon.

2. Aikaisemmin oli tapana argumentoida, että vain kansalliset hallitukset voisivat saavuttaa oikeudenmukaisuuden, koska ne olisivat vapaita pienten kaupunkien korruptiosta – vaikka kuka tahansa Maoa edeltänyttä Kiinaa, modernia Afrikkaa tai Aasiaa tunteva olisi voinut esittää painavan epäilyksensä. Watergaten jälkeen tuota argumenttia onkin saatu kuulla harvemmin.



Teoksesta Ahonen, Timo ym.(toim.): Väärin ajateltua: anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. s. 81-99.
Jyväskylä: Kampus Kustannus, 2001.