Näkemyksiä Unabomberista

John Zerzan & anonyymi Tucker-tulkitsija

Ekoanarkistifilosofi John Zerzan tuli Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran laajempaan julkisuuteen Unabomber-oikeudenkäyntien yhteydessä, kun jutunnälkäiselle valtamedialle selvisi että Zerzan oli ystävystynyt Unabomberina tunnetun Ted Kaczynskin kanssa tämän oikeudenkäynnin aikana. Itse asiassa FBI oli epäillyt Zerzanin olevan itse Unabomber: hänen postiaan tutkittiin kuumeisesti, ja FBI varasti hänen kotoaan osoitekirjan ja vanhat lenkkarit. Zerzanin teknologiakritiikissä ja radikaalissa anarkismissa on epäilemättä yhtymäkohtia Unabomberin ajattelun kanssa. (Itse pidän Zerzanin filosofiaa huomattavasti Unabomberin manifestia parempana.)

Nyt, kun Unabomberin manifesti on ollut luettavissa suomeksi jo jonkin aikaa, ja Zerzan on tulossa vierailulle Tampereelle, ajattelin että on aika saada myös hänen ja muiden ekoanarkistien mielipiteitä Unabomberista suomennettua. Alla kaksi John Zerzanin lyhyttä kirjoitelmaa aiheesta Unabomber, vuosilta 1995 ja -97, sekä yhteenveto Kevin Tuckerin kymmensivuisesta artikkelista vuodelta 2005, joka pohjautuu kolmivuotiseen kirjeenvaihtoon Ted Kaczynskin kanssa. Zerzanin esseet keskittyvät enemmän esittelemään ja pohtimaan Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan eri osien reaktioita Unabomber-ilmiöön, kun taas Tuckerin artikkelissa pohditaan Unabomber-kampanjaa (pommi-iskuja ja manifestia) taktisesta ja teoreettisesta näkökulmasta. --aTt

KENEN UNABOMBER?

John Zerzan

Keskuudessamme on ollut jo jonkin aikaa teknogogeja ja teknopaatteja. Tekoälypioneeri Marvin Minsky esimerkiksi tuli tunnetuksi 1980-luvun alussa kuvaillessaan ihmisaivoja "parin kilon painoiseksi, lihasta valmistetuksi tietokoneeksi". Hän oli ykkösaiheena Psychology Today -lehden joulukuun 1983 numerossa, jossa julkaistiin myös oheinen kirje:

Marvin Minsky:
Se Psychology Todayn harjoittama korkean teknologian täysin kritiikitön käsittely - ei vaan hehkutus, joka menee jopa niin pitkälle että aletaan puhua kehittelemiesi ja kannattamiesi koneiden "tunteista", on ainakin tehnyt julkisesti selväksi mitä on luvassa sosiaalisen elämän suhteen.

Epäinhimillistävä työsi on suuri panostus korkean teknologian kiihtyvälle liikkeelle kohti yhä keinotekoisempaa, epä-yksilöllisempää, tyhjempää maisemaa.

En ole yksin mielipiteessäni, että sinun kaltaisiasi tuholaisia tullaan jonain päivänä pitämään pahimpina rikollisina joita tämä vuosisata on tuottanut.

Kuvotuksella,
John Zerzan

Reilu kymmenisen vuotta myöhemmin on aktiivisesti SIELUN tuhoamiseen ja luonnon murhaamiseen osallisten lukumäärä luultavasti kasvanut, mutta tuki koko sille kehykselle, jossa tuo toiminta tapahtuu, on epäilemättä vähentynyt.

Kuvaan astuu Unabomber joka/jotka niin sanoin kuin teoin kritisoi surullista, perverssiä ja kasvavassa määrin turvatonta teknologista elämäämme. Unabomber kehottaa palaamaan "villiin luontoon", "modernin teollisen yhteiskunnan täydellisen ja lopullisen, kaikkialla maailmassa tapahtuvan tuhon" kautta, kuten myös korvaamalla tuo persoonaton, vapaudeton ja vieraantunut yhteiskunta pienillä, kasvokkaisessa kommunikaatiossa elävillä sosiaalisilla ryhmittymillä. Hän on tappanut kolme ja haavoittanut 23:a tämän syvästi radikaalin vision puolesta.

Tälle teorialle ja käytännölle on kaksi ilmeistä vastalausetta. Ensinnäkin, paluuta kesyttämättömiin, autonomisiin elämäntapoihin ei saavutettaisi poistamalla ainoastaan teollisuutta. Yksinomaan teollisuuden poistaminen jättäisi jäljelle luonnon alistamista, naisten alistamista, sotaa, uskontoja, valtioita ja työnjakoa, mainitakseni muutamia sosiaalisia peruspatologioita. Mikäli haluamme mennä sinne minne Unabomber haluaa, niin se mikä meidän on purettava on itse sivilisaatio. Toisin sanoen, maatalouden vallankumous oli ihmiskunnalle paljon perustavanlaatuisempi käännös väärään suuntaan kuin teollinen vallankumous.

Mitä tulee käytäntöön, pommien postittaminen nykyistä katastrofia edistäville toimijoille on liian summittaista. Lapsia, postinkantajia ja muita saattaa helposti kuolla. Vaikka olisikin sitä mieltä että on oikeutettua iskeä huipputeknologista kauhunäytelmää vastaan terrorisoimalla sille välttämättömiä arkkitehteja, eivät oheisvahingot (collateral harm, -suom.) ole oikeutettuja.

Unabomber toimii tilanteessa, jota luonnehtii massiivinen psyykkinen suru ja luottamuksen menetys kaikkiin järjestelmän instituutioihin. Ollakseni yksityiskohtaisempi: kuinka moni elokuvan nähnyt vastusti Terminator 2:sta ja siinä esiintynyttä tieteen ja teknologian rinnastamista kuolemaan ja tuhoon? Keay Davidsonin artikkeli "A Rage Against Science" (Raivo tiedettä vastaan), San Francisco Examiner -lehdessä 30.4.1995, huomautti että Unabomberin "tunnettu raivo tiedettä ja teknologian trendejä kohtaan heijastelee kasvavaa tieteeseen liittyvien harhakuvien yleistä karisemista".

Huomionarvoinen esimerkki vastakaiusta, jota hänen moderniin maailmaan kohdistamansa ylivoimainen kritiikki on herättänyt, on Robert Worthin "The Evolution of Despair" (Epätoivon evoluutio), Time-lehden kansijuttu 28.8.1995. Pitkä artikkeli analysoi Unabomberin syytettä selvänäköisesti ja sympaattisesti, pyrkimyksenä löytää "kokonaisvaltaisen sisällöttömyyden tunteemme lähde".

Samaan aikaan, eikä yllättävästi, ovat toiset kommentaattorit pyrkineet minimoimaan tuonkaltaisten ideoiden mahdollisen vaikutuksen. "Unabomberin manifesti ei kovinkaan erikoinen", on John Schwartzin kritisoiva yhteenveto yhteiskunnan kyseenalaistamisesta, ikäänkuin mistään sellaisesta koskaan keskusteltaisiin luokkahuoneissa. Ellul, Juenger ja muut joilla on negatiivinen näkemys teknologiasta, eivä todellakaan ole kuluneita nimiä; heidän näkemyksensä ovat tuntemattomia, eivät osa hyväksyttyä, arvossa pidettyä diskurssia. Professoreille ja journalisteille tyypillistä pelkuruutta ja epärehellisyyttä voisi tuskin mikään tätä selkeämmin tuoda esiin.

Ennalta arvattavaa on ollut myös liberaalin vasemmiston tuntema vastenmielisyys Unabomber-tyylisiä ideoita kohtaan. "Paha Unatrippi" ("Unabummer") oli Alexander Cockburnin lähes hysteerinen paheksunta The Nation -lehdessä (28.8./4.9. 1995). Tämä yhdysvaltalaisen kapitalismin pseudo-kriitikko raivosi Unabomberin "murhaavasta poliittisesta sekopäisyydestä", "irrationaalisen" amerikkalaisen anarkistisen perinteen hedelmästä. Cockburnin mukaan Unabomber edustaa "mädäntynyttä yksilön ja luonnon romantisointia", ja että luonto on mennyttä ikiajoiksi, ja meidän olisi parempi hyväksyä sen sukupuutto. Vastatessaan tähän yritykseen loata ja marginalisoida sekä Unabomber että että anarkismi, Bob Black osoittaa (julkaisematta jätetyssä yleisönosaston kirjeessään) että anarkismi on heräämässä uudelleen maailmanlaajuisesti ja näkee Unabomberin edustavan "parasta ja merkittävintä ajattelua nykyisessä pohjoisamerikkalaisessa anarkismissa, joka on suurelta osin päässyt yli siitä työn ja tuotannon ihannoinnista, jonka se on liian usein jakanut marxismin kanssa".

Keväällä Ṁ95 Earth First! -puhehenkilö Judi Bari määritteli Unabomberin "sosiopaatiksi", ja julisti vielä lopullisen tuntuisesti mutta väärin perustein, että "radikaalissa ympäristöliikkeessä ei ole ketään joka kannustaisi väkivaltaisuuksiin". Tämä ei ole oikea paikka keskustella perusteellisesti radikaalin ympäristöliikkeen politiikasta, mutta Barin paasaus kuulostaa samalta kuin niiden monilukuisten anarko-liberaalien äänet, jotka eivät luonnontilaista elämää puolustaessaan halua mennä väsynyttä, tehotonta kansalaistottelemattomuutta pidemmälle, ja jotka heiluttelevat kylteissään sellaisia arastelevia ja myönnytteleviä iskulauseita kuin "ei metsätuhoa ilman edustuksellisuutta".

Poliittisesti korrektien Berkeleyn militanttien uutislehden Slingshotin kesäkuun Ṁ95 numero sisälsi lyhyen pääkirjoituksen, jossa Unabomberia haukuttiin siitä että hän saa aikaan "todellisen hallituksen sortotoimien vaaran" radikaaleja kohtaan. Pelko, joka pistää syyn Unabomberin niskoille, jättää huomiotta sen yksinkertaisen tosiasian että mitkä tahansa todelliset iskut Megakonetta vastaan herättävät vihollisemme vastatoimiin. Sorron aave voidaan kaikkein tehokkaimmin karkottaa olemalla tekemättä yhtään mitään.

Love and Rage (Rakkaus ja raivo) -lehden "anarkistit" ovat myös liittyneet vasemmistolaiseen Unabomber-vastaiseen kuoroon (elo/syyskuu 1995). Wayne Price tunnustaa artikkelissaan "Is the Unabomber an Anarchist?" Bob Blackin tapaan, että "toisin kuin marxilaiset ja liberaalit, useimmat tämän päivän anarkistit eivät pidä teollisen teknologian nykyistä kehitystä "edistyksellisenä" tai edes "neutraalina"". Mutta annettuaan ensin varovaisen tunnustuksensa tällaisten Unabomberin kaltaisten ajatusten keskeiselle asemalle, Price sitten solvaa Umabomberia vihamielisesti "murhaajaksi joka vetää jalot aatteet lokaan", ja kieltäytyy antamasta edes sellaista poliittista ja lainopillista tukea jonka hän soisi valtion silmätikuiksi joutuneille autoritäärisille vasemmistolaisille. Love and Rage -lehteä määrittää kovaotteinen, manipulatiivinen massojen organisointi -ideologia; nämä poliitikot joko jättävät huomiotta tai tuomitsevat rehellisemmät ja radikaalimmat lähestymistavat.

Jotkut meistä ovat esimerkiksi löytäneet toivonkipinän siitä, että ympäröivän maailman turmeltumisen perimmäiset syyt on vihdoinkin julkisesti kyseenalaistettu. Erotuksena sille yleiselle tunteelle että emme voi vaikuttaa mihinkään itsemme ulkopuoliseen, on valheiden monopoli murrettu. Joku saattaisi sanoa että Unabomberin nyt tuntuva (media)vaikutus vain painuu pian unholaan. Mutta ainakin jotkut ovat pystyneet ymmärtämään ja muistavat. Ironia on tietenkin siinä että tarvittiin tappavia pommeja ennen kuin tämä vaihtoehto planeetan laajuiselle ja yksilölliselle tuholle sai tilaa kuulua.

Unabomber-ilmiötä punnittaessa ei pitäisi ylenkatsoa oikeuden käsitettä. Itse asiassa, hänen kohteitaan lukuun ottamatta, milloin on Uutta uljasta maailmaa valmistelevat monet pikku eichmannit saatettu vastuuseen? Missä on minkäänlainen perustavanlaatuinen henkilökohtainen vastuu, kun päivittäisen ja globaalin kuolonmarssimme suunnittelijat toimivat täysin lain ulottumattomissa?

Hallitseva järjestys palkitsee tällaiset tuhoajat ja yrittää kiillottaa heidän julkisuuskuvaansa. New York Times Magazinen (21.5.1995) "Unabomber and David Gelerntner" humanisoi Gelerntneriä, joka haavoittui Unabomberin pommista Yalessä, esittäen hänet pidettynä tietokonevisionäärinä joka valmistelee "ihmissielun renessanssia". Ja kuitenkin, mistäpä muusta kuin juuri tuosta artikkelista itsestään, käy selväksi että Gelerntner auttaa kehittelemään autoritääristä dystopiaa, joka perustuisi kaikkiin viimeisimpiin korkean teknologian näkymiin, kuten geenimuunteluun.

Onko epäeettistä yrittää pysäyttää heidät joiden työ valmistaa ennennäkemätöntä hyökkäystä elämää kohtaan? Vai onko epäeettistä vain hyväksyä passiiviset roolimme nykyisen postmodernin kyynisyyden ja mitään-tietämättömyyden ajan hengessä? Kuten ystäväni Kaliforniasta sanoi hiljattain, kun oikeus asettuu lakia vastaan, vain rikolliset voivat edistää oikeutta.

Pitkähkö Unabomberin käsikirjoitus jää tässä keskustelun ulkopuolelle; sen vahvuudet ja heikkoudet ansaitsevat erillisen tarkastelun (Mainio analyysi on Kevin Tuckerin "The message and the messenger", josta yhteenveto alla -suom). Nämä huomiot lähinnä valottavat erilaisia, enimmäkseen negatiivisia kommentteja pikemminkin kuin niiden kohdetta itseään. On usein niin että yhteiskunnasta voi oppia helpoiten tarkastelemalla koko sitä kirjoa millä se reagoi heihin jotka haastavat tuon yhteiskunnan.

"No, minä uskon FC:hen/Unabomberiin - se on levinnyt ympäri maata ... hänen ajatuksensa ovat, kuten situationistit sanoivat, 'kaikkien mielissä'; kyse on vain oman raivonsa kuuntelemisesta", sanoi eräs tunnettu henkilö USA:n Keskilännestä. Tai kuten Anne Eisenberg Brooklynin ammattikorkeakoulusta myönsi: "Jos raaputtaa ihmisiä pinnasta, niin useimpien sisältä löytyy luddiitti."

Robert Perkinsonin kolumni Boulder Weeklyssä (6.7.1995) teki viisaan yhteenvedon: "Rajattoman talouskasvun ja postmodernin hajoamisen keskellä, onko sellainen nostalgia, tai edes sellainen raivo, todellakin sekopäistä? Monille, ja etenkin heille jotka kitkuttavat sellaisissa töissä jotka eivät suo tyydytystä, tiiraillen kaipuu sydämessään kohti tähtiä jotka eivät edes katuvalojen takia näy kunnolla, on vastaus varmaankin ei. Heille Unabomber saattaa olla jotain muuta kuin psykopaattinen paholainen. He saattavat toivottaa FC:lle parasta onnea."

1995

HÄN ON TOSISSAAN - OLETKO SINÄ?

John Zerzan

Vastarinta on nykyään joko anarkistista tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tämä on vähin mitä kamppailusta kaikennielevää totaliteettia vastaan voi johdonmukaisesti sanoa.

Ja kun anti-autoritääriset piirit vielä 1980-luvun lopulla olivat laajalti syndikalistisia, ovat nämä vasemmistolaiset jäänteet nyt häipymässä tyystin pois. Hyvin harvat näkevät työn ja tuotannon lupauksia millään tavalla vapauttavina.

Tämän valheellisen ja mädännäisen järjestyksen löyhkän noustessa taivaalle, kirjaten muistiin ennennäkemättömän vahingon kaikkia eläviä olentoja kohtaan, usko koko modernia maailmaa kohtaan haihtuu. Industrialismi ja sen kokoonpano näyttävät erittäin huonoilta ideoilta, vaikkakin käännös väärään suuntaan tapahtui jo aiemmin. Sivilisaatio itsessään, ja sille ominainen kesyttämisen ja tuhon logiikka, vaikuttaa kestämättömältä.

Onko kukaan loppujen lopuksi onnellinen tässä lohduttomuudessa?

Ihastuttavia uusia indikaattoreita, jotka osoittavat kuinka projekti etenee suunnitelmien mukaan, ovat muun muassa nuorten lisääntynyt itsensä vahingoittaminen (esim. viiltely) ja omia lapsiaan murhaavat vanhemmat. Jotenkin yhteiskunta joka on koko ajan yhä enemmän persoonaton, kyyninen, vailla käytännön taitoja, tylsä, keinotekoinen, masentava, itsemurhaan yllyttävä, kulunut, huumeita vilisevä, ruma, levottomuutta aiheuttava ja vailla tulevaisuutta saa kysymään miksi tähän on tultu ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Vasemmistolaisuus pinnallisine ohjelmineen on lähestulkoon sukupuutossa. Sen kannattajat ovat laskostaneet manipulaation telttansa ja siirtyneet joissain tapauksissa paljon kiinnostavampiin seikkailuihin.

Anarkismi, jos nyt ei vielä anarkia, on ainoa elossa jatkava skene, jos vaikka aihe pysyykin edelleen pimennossa. Ikäänkuin sovittaakseen itsensä yhteiskunnan kiihtyvään hajoamiseen ja elämän syrjäyttämiseen ylipäätään, myös päättäväinen vastarinta on muotoutumassa uudestaan melko nopeasti. Vasemmiston valitsema polku, jonka maine vajoaa nopeasti Historian, Edistyksen ja tekno-pelastuksen rinnalla, on vain yksi kehitys. Vanhat militantit, heidän uhrautumisen ja järjestyksen etiikkansa, omistautumisensa taloudelle ja vaihdannalle, on jo asetettu puolitiehen jääneen kapinan museon hyllyille.

Sitten astuu kuvaan Unabomber, ja uusi raja vedetään. Tällä kertaa skitsona käsityksiään vaihtavat boheemit, vihreät jupit, anarko-journalisti-harrastelijat, itsensä muiden yläpuolelle kohottavat köyhien organisoijat, tyylikkäät nihilo-esteetikot ja kaikki muut "anarkistit" jotka luulivat että heidän mennyt aikansa, jota he katteettomasti glorifioivat, voisi jatkua loputtomiin ilman kyseenalaistusta - no, nyt on aika valita millä puolella olette. Saattaa olla että tässä on raja josta ei ole paluuta takaisin, kun se on kerran ylitetty.

Jotkut odottaisivat epäilemättä mieluummin täydellisen uhrin ilmestymistä. Monet haluaisivat unohtaa sen mitä tietävät hallitsevan järjestyksen luomasta, kaikkialle tunkeutuvasta ja haastamattomasta väkivallasta - jotta voisivat tuomita Unabomberin vastaterrorin.

Mutta hän ja hänen haasteensa on täällä, edessämme.

Anarkistit! Hieman lisää yritystä jos aiotte olla tämän pitkän painajaisen vihollisia!

1997

YHTEENVETO KEVIN TUCKERIN UNABOMBER-ARTIKKELISTA 'THE MESSAGE AND THE MESSENGER'

Anonyymi

Kevin Tucker aloittaa artikkelinsa lyhyellä referaatilla Unabomberin tarinasta. Anonyymi ryhmä FC (Freedom Club) lähetti kirjepommeja 17 vuoden ajan lentoyhtiöiden työntekijöille, huipputeknologian kehittäjille ja atk-insinööreille tappaen kolme henkilöä ja haavoittaen 29:ää. Vuonna 1995 kaksi suurta sanomalehteä julkaisi kirjoituksen "Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus", joka tunnetaan myös nimellä "Unabomberin manifesti". (Unabomber on FBI:n ja median FC:lle antama nimi.) Vuotta myöhemmin Harvardista valmistuneesta matemaatikosta joka oli ryhtynyt erakoksi, Theodore Kaczynskistä, tuli Unabomber-epäilty numero 1, kun hänen veljensä käräytti hänet FBI:lle tunnistettuaan veljensä kirjoitustyylistä. Kaczynski todettiin syylliseksi ja tuomittiin kaksinkertaiseen elinkautiseen.

Kevin Tucker oli kirjeenvaihdossa Kaczynskin kanssa vuodesta 2001 vuoteen 2004, jolloin heidän välinsä huononivat. Tucker on Kaczynskin kanssa samaa mieltä teollisen järjestelmän tuhoisuudesta ja siitä että sitä vastaan täytyy hyökätä kaikin mahdollisin keinoin. Tuckerin mukaan teknojärjestelmässä eläminen on väkivaltaista, ja on tekopyhää moralismia tuomita sitä vastaan väkivaltaisesti kamppailevien väkivalta kun järjestelmä itsessään on jatkuvasti väkivaltainen.

Hänen mielestään Unabomberin arvo ei ole siinä että hänen kampanjansa olisi uhannut teknologisen järjestelmän tulevaisuutta, vaan siinä että se pisti teknojärjestelmän kehittäjät henkilökohtaiseen vastuuseen tuhoisista toimistaan. Hän liittää FC:n pitkään poliittisen väkivallan jatkumoon. (Kutsuen kaikkea poliittista painostamista, jopa SHAC-kampanjaa, terrorismiksi. Itse nimittäisin terroriksi summittaisen viattomiin kohdistuvan väkivallan, jota FC-kampanja osittain oli, sillä joissain tapauksissa kirjepommien uhreiksi joutui viattomia sivullisia. Itse kritisoin tätä, mutta en poliittista väkivaltaa joka on kohdistettu koko planeetan elämän jatkumista uhkaavan järjestelmän ohjaajiin ja kehittäjiin.) Tuckerin mukaan FC:n kampanja oli kuin postin välityksellä toteutettu Nurnbergin oikeudenkäynti, jossa uhrit olivat verrattavissa Adolf Eichmanniin. Lopulta Tucker kuitenkin toteaa, että poliittinen väkivalta ei ole tehokkain keino hyökätä teknojärjestelmää vastaan, että suurimmat heikkoudet ja helpoimmat kohteet ovat muualla kuin ihmisissä. Joka tapauksessa Unabomber palautti hierarkiassa alhaalta ylöspäin kohdistuvan poliittisen väkivallan Yhdysvaltalaisten vallankumouksellisten toimintarepertuaariin. Hän/he osoittivat että reformi on mahdoton, mutta myös, että järjestelmä on haavoittuvainen.

Unabomberin manifestin analyysissään Tucker kohottaa manifestista kaksi keskeistä teemaa: teknologinen järjestelmä on tuhottava, ja teknologian vastaisen liikkeen täytyy irrottautua jyrkästi vasemmistosta. Tuckerin mielestä teknologian kritiikki ei kuitenkaan ole tarpeeksi, tarvitaan sivilisaation, sen taustalla olevan kesyttämisen ja kaikenlaisten alistamisen muotojen kritiikkiä. Lisäksi Tucker yhtyy vasemmiston kritiikkiin, mutta kritisoi manifestin ajatusta massaliikkeestä ja sen organisaatiotavoista. Tuckerin analyysin mukaan Kaczynksi pitää itseään etujoukkona, joka pyrkii hankkimaan seuraajia.

Tuckerin mukaan Kaczynski on sivilisaationvastainen, hän näkee sivilisaation osana teknologista järjestelmää jota hän vastustaa, sivilisaation tiettyinä maatalousteknologioina jotka ovat haitallisia. Kaczynski ei kuitenkaan näe maataloutta otollisena kohteena hyökkäyksessä teknologiaa vastaan, johon ajatukseen Tucker yhtyy: kulttuurista tietoutta vastaan on vaikea hyökätä, mutta toisaalta Tucker näkee tuon tietouden olevan pitkälti kadonnutta ja maaperien olevan siinä kunnossa, että maatalouden noususta laajamittaisella tasolla ei juurikaan tarvitse olla huolissaan sivilisaation romahduksen jälkeen.

Tucker kritisoi Kaczynskia hänen yksisilmäisestä keskittymisestään vain ja ainoastaan teknologisen järjestelmän tuhoamiseen. Tucker on samaa mieltä siitä että teollisteknologinen järjestelmä on vastarinnan kohteena oivallinen, mutta Tuckerin mielestä täytyy pohtia tuon järjestelmän ja sivilisaation juuria syvällisemmin, jotta voisimme saada osviittaa pohdinnoissamme millaista anarkistinen elämä voisi olla - kuinka ihmiset ovat eläneet ja kuinka me voimme elää. Tässä tarvitaan kesytysprosessin ymmärrystä monella tasolla, mutta tällaisille pohdinnoille ei Kaczynski anna sijaa.

Kaczynski menee niin pitkälle että toteaa kaikkien muiden kuin teknologianvastaisten kysymysten esiintuonnin olevan haitallisia. Niinpä hänen mielestään kaikki, jotka vastustavat rasismia, seksismiä, homofobiaa, eläinten hyväksikäyttöä, kolonialismia ja imperialismia, ovat haitallisia teknologian vastaiselle liikkeelle, koska vievät huomiota muualle. Kaczynski kategorisoi nämä ihmiset oikeuksien puolesta kamppailijoiksi, vasemmistolaisiksi, reformisteiksi ja pasifisteiksi, joista teknologianvastaisen liikkeen on päästävä eroon. Tucker kritisoi myös vasemmistoa, reformisteja, pasifisteja ja oikeus-ajattelua (koska oikeudet tarvitsevat järjestelmän, joka myöntää ne ja valvoo niitä), mutta näkee toisaalta edellämainitut alistamisen muodot osana sivilisaatiota, ja jonain joita täytyy vastustaa, vaikkakaan niiden vastustaminen yksistään ei riitä, eikä romauta sivilisaatiota. Kaczynski ei sinänsä kannata rasismia, seksismiä, homofobiaa jne, mutta on sitä mieltä että näiden vastustaminen houkuttelee vasemmistolaisia ja reformisteja, joka on hänen mielestään haitallista. Kaczynski on jopa niputtanut sellaisia sivilisaation vastaisia anarkisteja kuin John Zerzan, John Connor ja Derrick Jensen reformisti-vasemmistolaiskategoriaan. Kaczynski on jopa mennyt niin pitkälle, että on väittänyt edellämainittujen alistamisen muotojen olevan jotain joihin lähes kaikilla ihmisyhteisöillä on taipumus, siten luonnollistaen nämä alistamisen muodot. Tämä on häkellyttävää, ja varsin hyvästä syystä Kaczysnkiä on kritisoitu näistä näkemyksistä.

Tuckerin näkemyksen mukaan yksi syy miksi Kaczynski välttää kiivaasti osoittamasta että mikään ihmisyhteisö olisi koskaan ollut tasavertainen on se, että hän haluaa välttää niiden idealisoinnin. Hän haluaa myös välttää puhumista romahduksen väistämättömyydestä, samasta syystä: hän pelkää, että jos joku on ollut samaa mieltä hänen kritiikkinsä kanssa, mutta myöhemmin huomaa että jokin yksityiskohta on ollut väärä, hän hylkäisi koko paketin, tai että jos ihmiset ajattelevat romahduksen olevan väistämätön, he eivät toimisi aktiivisesti teknojärjestelmää vastaan. Tuckerin mielestä nämä ovat osuvia pohdintoja, mutta hänen mielestään on tärkeämpää olla rehellinen kritiikissä, toiminnassa ja motivaatioissa, eikä pelätä monimutkaisuutta. Tässä on suuri ero niiden välillä, jotka pyrkivät rakentamaan massaliikettä ja luomaan sen mukaista puoluelinjaa, ja niiden välillä, jotka haluavat ihmisten ryhtyvän omatoimisesti kyseenalaistamaan ylivaltaa eri muodoissaan ja toimimaan sitä vastaan, kritisoiden kaikenlaisia kiveen hakattuja ideologioita tai suuria totuuksia.

Tucker haluaa vallankumouksellisen massaliikkeen sijaan villiä sotaa: fyysistä, henkistä ja psykologista sotaa sivilisaatiota ja kesyttämisprosessia vastaan. "Kyse on maailmasta jossa elämme ja maailmasta jossa haluamme elää" (108). Tucker mainitsee kunnioittavansa henkistä sidettä, jonka Kaczysnki kertoo syntyneen hänen ja paikan, jossa hän eli erakkona ja siellä eläneiden eläinten välille. Tästä yhteydestä kumpusi tarve tehdä jotain, ja teot itsessään. Tuckerin mukaan samasta innoituksesta on todennäköisesti kummunnut Kaczynskin essee "Hit Where it Hurts" (Iske sinne missä se tuntuu).

Tuckerin mukaan artikkelissa on huonot puolensa: jälleen kuulutetaan tiukasti tarvetta vain ja ainoastaan teknologianvastaiselle toiminnalle. Kaczynski kritisoi isojen yritysten liikkeiden ikkunoiden rikkomista ja eläinten vapautuksia, sanoen että ne eivät ole vallankumouksellista toimintaa koska ne eivät uhkaa sivilisaatiota itsessään. Tucker kuitenkin toteaa että tämä ei tee näistä teoista hyödyttömiä, ja toteaa että jos tämä on vallankumouksellisuuden kriteeri, eivät Unabomberin pommikampanja ja manifesti myöskään olleet vallankumouksellisia. Sen sijaan nämä kaikki aktiot kantavat itsessään viestin: jotain voidaan tehdä. Tätä viestiä Kaczynskin essee syventää, pohtiessaan mitkä olisivat kaikkein tehokkaimpia kohteita kamppailussa teknologista infrastruktuuria vastaan. Hän ehdottaa viittä ensisijaista kohdetta: sähköverkkoa, tiedonvälitysteollisuutta, tietokoneteollisuutta, propagandateollisuutta ja bioteknologiateollisuutta. Hänen mukaansa systeemi romahtaisi ilman näitä. Tucker on samaa mieltä kolmesta ensimmäisestä. Sen sijaan hän ei näe propagandateollisuutta strategisesti hyvänä kohteena, vaikka tietysti toivoisi sen romahtavan. Hänen mukaansa se romahtaa kun sähköverkko romahtaa, mutta ei näe että sitä olisi helppo romauttaa ennen tätä. Tucker toteaa bioteknologiateollisuuden (ja nanoteknologiateollisuuden) olevan hyviä kohteita, mutta ei siinä mielessä, että niiden romauttaminen romauttaisi koko teknojärjestelmän, vaan pikemminkin sivilisaation eturintamina, joiden leviämistä täytyy vastustaa, samoin kuin metsäteollisuuttakin. Kaczysnki ei pidä metsäteollisuutta jostain syystä keskeisenä kohteena. Tucker kysyy, miksi yksi sivilisaation eturintama (bioteknologia) on hyvä kohde ja toiset eivät (metsäteollisuus, eläinten hyväksikäyttö).

Lopulta Tucker kuitenkin toteaa, että se mitä FC on nostanut esiin, on liian tärkeää huomiotta jätettäväksi kritiikistä huolimatta. FC on nostanut rimaa sen suhteen, millaista omistautumista voidaan odottaa heiltä, jotka ottavat teknologian, sivilisaation, kesyttämisen ja kaikenlaisten alistamisen muotojen (imperialismi, luokkayhteiskunta, rasismi, seksismi, homofobia, eläinten hyväksikäyttö jne) vastaisen kamppailun tosissaan.

Alkuperäistekstit:

"Whose Unabomber?" ja "He Means It - Do You?" John Zerzanin esseekokoelmassa Running on Emptiness - The Pathology of Civilization (Feral House, 2002, s. 151-155, 161-162).

Kevin Tuckerin "The Message and the Messenger - FC, Ted Kaczynski and Resisting the Technological System" (Species Traitor 4, 2005, s. 100-110)

Lisää aiheesta:

Theodore Kaczynksi: Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus (Unabomberin manifesti) (Savukeidas, 2005, 96 sivua)

Zerzanin kanssakäymisestä Ted Kaczynksin kanssa myös esseessä "So ... How Did You Become An Anarchist?" (Running on Emptiness, s. 188-193)

Elokuva: "The Net - The Unabomber, LSD and the Internet" (Alkuper. saks. Das Netz). Elokuvassa kerrotaan tarina internetin synnystä ja siitä kuinka se kietoutui Yhdysvaltain armeijaan. Filmi kuvailee myös teknomyönteisiä hippejä sekä USA:n armeijan aivopesukokeita, joissa uhreille syötettiin LSD:tä. Yksi koekaniineista oli Theodore Kaczynski. Filmissä myös kerrotaan Unabomberin tarina ja haastatellaan hänen pommikampanjansa uhreja, sekä kerrotaan myös heidän tarinoitaan. Elokuvantekijä on ollut kirjeenvaihdossa Kaczynskin kanssa, ja elokuvassa tuodaan esille Kaczynskin teknologiakritiikkiä.

Leffaa voi yrittää ladata bittorrentin kautta:
Grey Lodge Torrents (~800MB)
BiteNova (~430MB)