Dunbar-Ortiz: Rikkaiden vihaamisesta

"Rikkaat eivät ole samanlaisia kuin sinä ja minä." "Keskuudessamme tulee aina olemaan köyhiä." Ota järki käteen ja hyväksy se, meille sanotaan. Anna almuja ja avustuksia köyhille, verota rikkaita. Perusta yksityisiä säätiöitä, ole vastuullinen omaisuuden käyttäjä-beibi ja anna. Olet kuullut sen kaiken, ja ehkä jopa uskot siihen sydämessäsi. Mutta se on myrkyllistä ajattelua. Minulla on ehdotus tietoisuutemme selkeyttämiseksi: opi vihaamaan rikkaita. Kyllä, vihaamaan. Voit pukea kielen kauniimpaan muotoon ja kutsua sitä raivoksi. Mutta viha on aliarvostettu käsite. Jokainen tekee sitä, mutta kukaan ei halua myöntää sitä, ja vihaa yleensä väärää henkilöä. Viha on rakkauden vastakohta. Rakastatko rikkaita? Pidätkö rikkaista? Jos et, niin ehkä sitten voit oppia vihaamaan rikkaita.
En tarkoita rikkaiden häpäisemistä niin että he syyllisyydentunnossaan jakaisivat rahaa, kuten vasemmistolla ja aatteellisilla järjestöillä on ollut tapana jo kauan aikaa. Tarkoitan että kieltäydymme ottamasta rahaa vastaan rikkailta, eristämme rikkaat, pakotamme heidät rakentamaan korkeita muureja hienojen talojensa ja kartanoidensa ja yhtiöidensä päämajojen ympärille, kuten ihmiset pakottavat rikkaat tekemään Latinalaisessa Amerikassa. Miten he kehtaavat pitää isoja lasi-ikkunoita! Meitä heikentää ja pidättelee väite, että vihaaminen on meille pahasta, pahasta kaikille. Voit vihata tekoa mutta et voi vihata henkilöä. Voit vihata vaurautta tai kapitalismia, mutta et rikkaita. Se on naurettavaa järkeilyä, jonka vuoksi yhä vain vihaamme ja syytämme itseämme siitä että emme ole rikkaita ja mahtavia. Se ei joka tapauksessa ole johdonmukaista; on ihan jees vihata orjuutta ja orjan omistajia, fasismia ja Hitleriä jne. Miksi ei vihata rikkaita ryhmänä ja yksilöinä, eikä vain jotain abstraktia käsitettä?

Aa, mutta ketä ne rikkaat ovat? Meidän on oltava sen suhteen tarkkana, kun elämme maassa jossa ei tunnusteta luokkasuhteita, ja jossa luokkaa analysoidaan hyvin vähän edes vasemmistossa. Kyse ei ole tuloista itsessään. Ja on erittäin tärkeää kohdistaa vihansa viholliseen eikä johonkin sen edustaan. Korkeat tulot saattavat tehdä ihmisestä täynnä itseään olevan, ja useimmilla kansalaisilla jotka toimivan ammattiyhdistyksen tai arvostetun ammatillisen asemansa ansiosta elävät korkeilla kuukausi- tai tuntipalkoilla, ei ole aavistustakaan siitä etteivät he ole rikkaita. Kyselyissä he sanovat olevansa tuloportaikon ylimmässä viidenneksessä, mutta eivät he ole. Valtaosa kansalaisista ei halua verottaa rikkaita enempää, koska he uskovat itse olevansa jonain päivänä rikkaita. Ei heistä tule rikkaita. Rikkaat eivät omista vain kiinnitettyä taloa ja autoa, ehkä paattia tai huvilaa maalla tai järven rannalla; vaan he omistavat sinut. Edes käteisessä rahassa ja luksuksessa kylpevät viihde- ja urheilustarat eivät kuulu rikkaisiin; he epäilemättä ansaitsevat osakseen halveksuntaa ja inhoa, mutta eivät vihaa. Älä lankea uskomaan syntipukkeihin - juutalaiset, Oprah, Ruben ja Joonas. Viha pitäisi varata niille jotka omistavat meidät, siis niille jotka omistavat pankit, öljy- ja metsäyhtiöt, sotateollisuuden, maan (suuryhtiöitä palvelevaa viljelyä varten), yksityiset yliopistot ja preppauskoulut, ja jotka omistava ne säätiöt jotka jakelevat kunnianarvoisia projekteja köyhille ihmisille ja julkisille instituutioille - heidän oopperalleen, heidän baletilleen, heidän sinfoniaorkesterilleen, joita sinun sallitaan päästä katsomaan ensi-illan jälkeen. Vanhin veljeni, joka minun tapaani varttui rutiköyhänä Oklahoman maaseudulla, maattomat viljelijät ja farmityöläiset, kiistävät argumenttini sanomalla ettei kukaan köyhä koskaan ole tarjonnut hänelle työtä. Se kertoo kaiken. Rikkaat omistavat sinut ja minut.

Kaikissa juutalais-kristillis-islamilaisten uskontojen rikoksia koskevissa argumenteissa puhutaan harvoin niiden suurimmasta rikoksesta - luokkasuhteiden tasaamisesta, siitä miten rikkaat ja köyhät ovat yhtä jumalan silmissä. Miten kätevä ideologia rikkaille! Sama koskee amerikkalaista demokratiaa, sen "mahdollisuuksien tasa-arvoa" ja "kaikkien osapuolten tasapuolista kohtelua", jotka ovat naurettavia väitteitä kapitalismin vallitessa, mutta joita liberaalit huolella vaalivat. Rikkaiden vihaaminen tarkoittaa myös valtion vihaamista, sen Suomen vihaamista joka on rikkaiden määräävä yhteisö.

Miksi olemme niin hiljaisia tästä, nurisemme kasvavasta tuloerokuilusta ja yritämme keksiä tapoja kaventaa sitä? Pitäisikö meidän odottaa että rikkaat voimauttaisivat kansan kumoamaan heidän valtansa, kuten he melkein tekivät Yhdysvalloissa 'Sodassa köyhyyttä vastaan', vastauksena 1930-luvun työväenliikkeeseen tai Kansalaisoikeusliikkeeseen? Eivät he tee samaa virhettä toistamiseen. En väitä etteikö meidän pitäisi muistaa se todisteena rikkaiden rikoksista, mutta meidän ei pitäisi huijata itseämme uskomaan että rikkaat luopuisivat omistusoikeudestaan meihin. Meidän pitää siis lakata kaipaamasta hyvinvointivaltion tai pelastaja-Kekkosen paluuta. Intohimoinen, järjestäytynyt viha on juuri se elementti mikä puuttuu kaikesta mitä yritämme tehdä maailman muuttamiseksi. Nyt on aika levittää vihaa, vihaa rikkaita kohtaan.

Roxanne Dunbar-Ortiz

Roxanne Dunbar-Ortiz (wikipedia) on pitkäaikainen aktivisti, yliopiston professori ja kirjailija. Lukuisten akateemisten kirjojen ja artikkelien ohella hän on julkaissut kaksi historiallista muistelmateosta, Red Dirt: Growing Up Okie (Verso, 1997) ja Outlaw Woman: A Memoir of the War Years, 1960-1975 (City Lights, 2002).

[Infoshop News / Counterpunch]