Kuinka iriadamantti määritellään. Delegitimointi ja kunnon ihmiset (2/2)

Kittilässä iriadamantit törmäsivät nykyaikaisen kehitysyhteiskunnan teknokoneistoihin: paikallisen nimismiehen johtamaan valtionhallintoon sekä kunnan terveydenhoito- ja sosiaalivirastoon. Paikkakunnan terveyskeskuksen johtava lääkäri toteaa lausunnossaan, että "eri tietolähteistä saadun informaation perusteella on allekirjoittaneelle muodostunut leiristä seuraavanlainen yleisvaikutelma: Leirin asukkaat koostuvat yksilöistä, jotka eivät hyväksy yleistä yhteiskuntajärjestelmää ja sen tuomia velvoitteita. Terveydenhuoltojärjestelmän suhteen he ovat kieltäytyneet lukuisista kehotuksista huolimatta kaikesta ennalta ehkäisevästä seurannasta, esim. äitiys- ja lastenneuvolan tarkastuksista, ravitsemussuosituksista, rokotuksista ym. Tällä käyttäytymisellään he mielestäni altistavat itsensä ja ennen kaikkea lapsensa riskitilanteisiin, joiden seuraukset voivat olla hengenvaarallisia. Lisäksi leiri näyttää keräävän liepeilleen tiettyyn riskikäyttäytymiseen taipuvaista väkeä ja tuo samalla tämän väestönosan tyypillisen problematiikan Kittilän sosiaali- ja terveydenhuollon hoidettavaksi."[24] Näin siis tuotetaan teknosysteemin selitys, institutionaalistettu totuus.

Kittilän kunnanjohtaja puolestaan sanoi jo Ilta-Sanomille (20.2.1993) antamassaan haastattelussa, että "kunta on vain maksumies". Kysymykseen, kuinka paljon kunta oli joutunut maksamaan, hän ei virkamiehenä voinut vastata. Toimittajan tekstiä lainaten "Kittilän kunnalle on 'intiaaneista' muodostunut ongelma, joka maksaa rahaa jokaisen kittiläläisen pussista." Heitä oli käynyt terveyskeskuksessa ja "erittäin huonokuntoiset hampaat ovat vakavin intiaanileiristä ulospäin näkyvä ongelma." Näin vahvistettiin mielikuvia, että iriadamantit elivät kunnan kustannuksella ja tarvitsivat jatkuvasti hyvinvointivaltion palveluita.[25]

Iriadamantit olivat siis itsensäsyyllistäviä ihmisiä, he tekivät ikään kuin taburikoksen, uhmasivat korkeimman säätämää järjestystä. He kielsivät "yhteiskuntajärjestelmän", nykyaikaisen elintason vaatimukset ja lääketieteen asettamat synnytysnormit. Leirillä olivat vaarassa ennen kaikkea lapset, epähygieeniset elinolot olivat vaaraksi heidän fyysiselle ja henkiselle kehitykselleen. Lausunnot ovat esimerkkejä modernin meritokratian kerronnasta, ne ovat tieteellis-teknisen vallankäytön narraatiota, oikeastaan syntymyyttejä, jotka perustelevat nykyajan hallinnan alkuperän ja oikeutuksen. Kehitysuskon valtakunnassa teknosysteemit ovat ottaneet tehtäväkseen tuottaa oikean elinympäristön ja varjella kansalaisia kaikelta siltä pahalta, joka uhkaa valvomatonta ihmiselämää. Kittilän viranomaiset eivät koskaan voi hyväksyä eikä ymmärtää niitä, jotka kääntävät selkänsä heidän hyvälle ja turvalliselle yhteiskunnalleen. Lausuntoihin kätkeytyy myös hiljaisesti hyväksyttyä hallintarasismia, sitä samaa, johon vallankäyttäjät ja etuoikeutetut luokat ovat aina turvautuneet perustellessaan omaa valtaansa.

Riskeillä pelottelu on maailman vanhinta ja yleisintä hallinnan folklorea, uhkakuvien representaatiota. Siinäkään ei ole mitään uutta. Maailman kansojen synnytysperinne tuntee tuhansia ja taas tuhansia ns. prenataalisia kieltoja, käskyjä ja muita käyttäytymisnormeja, joita raskaana olevan naisen tuli noudattaa, jotta synnytys onnistuisi ja lapsesta tulisi yhteisön ihanteiden mukainen elävä olento. Modernissa yhteiskunnassa turvallinen synnytys on tieteellis-tekninen rituaali. Monet naisantropologit ovat kritikoineet lääketieteen tapaa käsitellä synnyttävää naista vain kehona, bodyna, lääketieteellisenä kohteena. Synnytys ei ole naiselle luonnollinen tapahtuma vaan kuolemanuhka, josta voi selvitä vain astumalla sisään teknosysteemiin. Sairaalassa äiti on ollut kuin liukuhihnalle sijoitettu tuotanto-body, joka kaikkiin turvalaitteisiin kytkettynä suorittaa kontrolloidun, hygieenisen ja riskittömän reproduktion; äiti ei oikeastaan ole toimija, synnytys on valvovan lääkärin suoritus. Se joka rikkoo valvontajärjestelmän vaatimukset, tekee henkilökohtaisen rikoksen lääkärikuntaa ja nykyaikaista terveydenhoitoa kohtaan.[26]

Keskitetyn hallinnon näkökulmasta uhan torjuminen, karkottaminen, on pysyvästi turvallinen ratkaisu ja eliminoinnin perustelut ovat nekin ikuisesti itsensä uusintavia. Olisivatko Kittilän viranomaiset puhuneet lausunnoissaan ”tahdottomista” ja ”huumatuista” ihmisistä, jos he olisivat vierailleet iriadamanttien kylässä ja seuranneet sen jokapäiväisiä askareita? Tai nähneet, kuinka nuoret miehet kiipeilivät korkealla riukujen varassa pystyttäessään suuria kokoontumis-qwameja tai tulleet heidän juhliinsa, joita järjestettiin eri puolilla Suomea? Tai olleet mukana, kun iriadamantit kävelivät halki Suomen? Tutustumalla iriadamant-äiteihin viranomaiset olisivat voineet todeta, että lapsista todella pidettiin huolta. Mutta lausunnot tuskin olisivat siitä muuttuneet.

Virkamieskulttuurin tuolla puolella

Valtakulttuurista poikkeavat vastaihmisten yhteisöt sijoitetaan johonkin rajan taakse, Gogin ja Magogin maahan, johon oikea ihminen ei voi mennä. Viranomaisilla oli monia keinoja nöyryyttää iriadamantteja ja osoittaa heille, että heidän leirikylänsä oli hyvinvointi- ja palveluyhteiskunnan ulkopuolella. Oleskeluluvan myöntäminen vuodeksi ja lopulta muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan oli tehokas kontrolli- ja alistamiskeino, se teki mahdottomaksi kaiken pitkäjänteisen toiminnan. Lupien käsittelyaikana viranomaiset saattoivat pyytää jatkuvasti uusia ja uusia "selvityksiä" tarvitsematta tutustua omakohtaisesti iriadamant-yhteisöön. Kunnanjohtaja ei vaivautunut vierailemaan leirillä niin kuin ei nimismieskään, muista virkamiehistä puhumattakaan, vaikka tukiyhdistys olisi järjestänyt tapaamistilaisuuksia. Iriadamanttien näkökulmasta viranomaiset olivat linnoittautuneet virastotaloihinsa kuin feodaaliruhtinaat, he puhuivat palveluistaan ja velvollisuuksistaan huolehtia ihmisten tarpeista, ennen kaikkea lapsista, mutta todellisuudessa halusivat vain asettaa normeja ja ehtoja voidakseen karkottaa heidät vastuualueeltaan.

Nimismiehen ja kunnan johtavan lääkärin mielestä iriadamantit eivät noudattaneet järjestäytyneen yhteiskunnan turvallisuuden kannalta tärkeitä normeja, vaan asettuivat tahallisesti yhteiskunnan ulkopuolelle, synnyttivät luvattomia ja rekisteröimättömiä lapsia. Julkisuudessa Kittilän viranomaiset antoivat väärän todistuksen, vai pitäisikö sanoa, että he esittivät vain oman teknosysteeminsä uhkakuvia. Yhteisön raskaana olevien naisten ennakkotarkastuksista (mm. ultraäänitutkimuksista) ja muusta terveydenhoidosta kyllä pidettiin huolta, mutta Kittilän johtavan lääkärin asenteista johtui, että äidit halusivat hoitaa ne naapurikuntien terveyskeskuksissa. Sitä paitsi johtava lääkäri itse kielsi synnytysavun "metsään", eikä sallinut kunnan kätilön vapaaehtoisestikaan mennä leirille. Iriadamanteilla oli kaksi omaa sairaanhoitajaa ja lisäksi tukiyhdistyksen lääkärijäsenet, mm. Marja Heinonen-Guzejev huolehtivat siitä, että synnytys leirikylässä tapahtui turvallisesti. Synnytysavun kieltäminen ei ole vastoin Suomen lakia, mutta se kuvaa Kittilän viranomaisten todellista suhtautumista. Ja suomalaisen virkamiehen etiikkaa. Iriadamantit alkoivat pelätä, että viranomaiset tulevat ottamaan heidän lapsensa huostaansa, ja äidit lapsineen vietiin kaikessa hiljaisuudessa pois leiriltä.

Iriadamanttien käsityksen mukaan Kittilän poliisit olivat joka hetki valmiina tekemään ratsioita leiriin, pienestäkin risauksesta. Mutta itse he eivät saaneet suomalaisilta viranomaisilta mitään apua. Iriadamantit esittivät (minun läsnä ollessani), että nimismies antaisi yhteisön jäsenille jonkinlaisen henkilöllisyystodistuksen, jotta voitaisiin identifioida ne, jotka todella kuuluvat leirikylään. Se olisi ollut helppoa, koska yhteisön jäsenten passit olivat nimismiehellä. Henkilökortteja ei tehty. Ilman passejaan iriadamantit olivat todellisuudessa vankina Lainiolla voimatta hoitaa henkilökohtaisia asioitaan. Nimismiehen viittaus rekisteröimättömällä autolla ajamiseen ja luvattomiin rajanylityksiin kaipaa sekin selityksen. Kittilän nimismies ei todellakaan myöntänyt iriadamanttien linja-autoon rekisteripapereita, mutta kylläkin naapuripiirin nimismies, koska siihen ei hänen mukaansa ollut laillista estettä. Iriadamanttien kokemukset rajanylityksistä olivat nekin toisenlaiset. Heidän mielestään tulli kyllä riittävästi nöyryytti ruoan tuojia, joskin suhtautuminen hiukan muuttui kansanedustaja Eero Paloheimon ryhdyttyä selvittelemään asioita.

Kun Polartrion toimitusjohtaja esti (23.-24.3.1993) iriadamantteja hakemasta leirikylästä henkilökohtaisia tavaroitaan, he eivät saaneet nimismieheltä virka-apua, vaan ulkomaalaisvaltuutetun täytyi (6.-7.10.1993) matkustaa Helsingistä paikalle. Ulkomaalaiskeskuksen yksikönjohtaja ja tiedottaja tekivät poliisipartion seuraamina yllätyskäynnin Lainiolle leirikylän miesten ollessa Helsingissä esiintymismatkalla. Kun leirin naiset eivät tulleet näkyviin, vaan pysyttelivät qwameissaan, he pitivät itsestään selvänä, että naisten pelko oli osoitus alistetusta lahkolaisuudesta. En voinut ymmärtää, mikseivät suomalaiset viranomaiset voineet sopia käynnistään? Miksi viranomaisten ainoa lähestymistapa on yhä yllätystarkastusten ja ratsioiden tekeminen, jopa tukiyhdistyksen hallituksen jäsenen kotiin? Ratsiat huipentuivat Kuhmoisten Päijälässä, kun 25 (joidenkin laskelmien mukaan 40) poliisia lehdistön saattamana piiritti moottorikelkkoineen ja koirineen iriadamanttien asuinpaikan viedäkseen perille karkotusmääräykset. Sotkamossa partioon kuului 10 poliisia.[27] Näin hallinnollinen syyllistäminen sai täyttymyksensä ja valtion ns. väkivaltakoneistot toteuttivat virkamiesten tahdon.

Luvattomasti tunkeutuneina

Negatiivisissa uutisissa tuotiin jatkuvasti esille, että iriadamanttien leirikylä oli Lainiolla ilman maanomistajan lupaa ja että se oli tullut maksamaan maanomistajalle, lomaosakeyhtiö Polartriolle satoja tuhansia markkoja. Iriadamantit käyttivät ilmaiseksi lomamajoja, kaatoivat puita (haaskasivat metsiä), ajoivat rikki moottorikelkkoja. He olivat ikään kuin laittomasti tunkeutuneet suomalaisen yrittäjän maalle ja elivät jollain tavoin hänen kustannuksellaan. Laman hiljentäessä turismin yhtiön toimitusjohtaja ryhtyi kauppaamaan lomakylän rakennuksia yksityisiksi huviloiksi mm. Saksaan ja katsoi ilmeisesti iriadamant-leirin haittaavan kiinteistöjen myyntiä. Polartrion toimitusjohtaja ja hallituksen puheenjohtaja pitivät lehdistötilaisuuksia, antoivat haastatteluja ja kirjoittivat yleisönosastoihin kirjoituksia kuvaten värikkäästi pettymystään iriadamant-yhteisöön, ja levittivät siinä ohessa kaikki mahdolliset paikalliset huhut lehdistön tietoon alkaen aidsista ja päätyen leiriltä löytyneisiin säilykepurkkeihin. Kauhisteluun riitti pienikin asia, jopa sellainenkin tapaus, että joku leirillä ollut nuori mies oli ostanut jäätelön.[28]

Tässä yhteydessä ei ole syytä kertoa Lainion lomakylän tarinaa. Todettakoon kuitenkin, että iriadamant-yhteisö oli tullut Lainiolle nimenomaan Polartrion kutsusta. Yhtiön ja iriadamanttien kesken oli tehty seitsemän vuoden sopimus ja sen mukaan mm. tiettyjä lomamajoja sai tilapäisesti käyttää toimistona ja sairasmajana silloin, kuin niissä ei ollut matkailijoita. Koska iriadamantit tulivat Lainiolle myöhään syksyllä, lomayhtiö lupasi hankkia heille erilaisia tarvikkeita, mm. polttopuita (jätepuita), jotta he selviäisivät talven yli. Vuoden kuluttua iriadamanttien tulosta, kun karkotuskampanja oli alkanut, toimitusjohtaja lähetti yhteisölle laskuja kaikista mahdollisista kuluista, joita yhtiöllä oli muka ollut. Iriadamanttien mielestä nämä kustannukset kuuluivat lomayhtiön osuuteen, he olivat tehneet oman osuutensa, rakentaneet sopimuksen mukaan leirikylänsä, esiintyneet toimitusjohtajan ravintolassa, pitäneet ruokakursseja ja muutenkin toimineet lomakylän ilmaisina mainoksina. Iriadamanttien tukiyhdistys tutkitutti laskut ja laati niistä selvityksen. Lomayhtiöllä oli ollut kuluja, joskin vain murto osa siitä, mitä julkisuudessa tuotiin esille. Sen jälkeen lomayhtiö lopetti uhkailunsa nostaa syytteitä iriadamantteja vastaan.[29]

Todellisuudessa lomakylän osakkaat jakautuivat kahteen ryhmään. Yhtiön kolmas osakas insinööri Juhani Kähönen, maanomistaja siinä kuin muutkin, oli Elno iriadamant -tukiyhdistyksen jäsen, sen varapuheenjohtaja; lomakylän suunnittelija Mikko Marttila toimi yhdistyksen sihteerinä. Heitä toimittajat eivät haastatelleet eikä Kähönen tahtonut saada julki kirjallisiakaan vastineita.[30] Yhtiön kahden osakkaan huoli sijoituksistaan on ymmärrettävää, joskin heidän tapansa toimia voidaan asettaa kyseenalaisiksi, ellei se kuvaa sitä yrittäjämoraalia, joka vallitsee Lapin matkailualalla. Iriadamantit olisivat muuttaneet vapaaehtoisesti, mutta parjauskampanja teki mahdottomaksi löytää uutta asuinpaikkaa. Mm. Saarijärven kunnanhallitus kiirehti perumaan aiemman esisopimuksensa, samanlainen päätös oli tehty myös Multialla ja Metsähallitus torjui kaikki neuvottelut.[31] Lomakylän toimitusjohtaja, hänen oikeutensa ja hänen moraalinsa voittivat. Medianäytelmässä hän alkoi edustaa uhattua suomalaista yrittäjyyttä ja työtä. Tosin iriadamanttien lähdettyä Lainion lomakylä hiljeni ja siirtyi pankkien omistukseen.

Kittilän huhut kertautuivat, muuttuivat mediayhteiskunnan folkloreksi ja alkoivat muistuttaa parjauskirjeitä, joita minullekin tuli postiluukusta. Kirjeissä uhkui silmitön viha huijarilaumaa ja työtä vieroksuvaa loisväkeä kohtaan. Sanomalehtileikkeitä alleviivaten eräs kirjoittaja todisti, kuinka iriadamantit rosvosivat Lainion huviloita, kaatoivat metsät juurineen, likasivat ympäristönsä ja veivät köyhien, työttömien kittiläläisten rahat. Lehdistön luomat mielikuvakertomukset muuttuivat tositarinoiksi. Näissä kirjeissä, niin kuin Ilta-Sanomienkin suuressa paljastuskertomuksessa (20.2.1993) purkautuu äärimmäinen kaunaisuus ja tietyn ihmisryhmän tarve löytää syntipukkeja, ihmisiä joita hekin uskaltavat lyödä. Heille ilmeisesti myydään sensaatiolehdet. Aina ilmestyvät paikalle myös ne, jotka huutavat ristiinnaulitse, ristiinnaulitse.

Iriadamantit olivat muutenkin piikki Lapin kapakoiden miehisissä sankaritarinoissa, armottoman kovien metsämiesten ja poromiesten elinympäristössä. Kaunaisimpia olivat kirjaviin ranger-pukuihin pukeutuneet maastoautomiehet. Iriadamant-yhteisön selviytymisleiri teki värittömiksi moottorikelkkasafarit, eloonjäämiskurssit, survival-bisneksen. Suomalaiset pitävät itseään yhä metsien kansana eivätkä hyväksy, että ulkomaalaiset tunkeutuisivat heidän folkloreensa.

Kittilän iriadamant-huhuissa tulevat lopulta vastaan samat pelot kuin siirtolaisia ja pakolaisia koskevissa valtaväestön puheissa ja mediakerronnassa. Teun van Dijk on jakanut ne kolmeen pääryhmään: (1) erilaisuuden, (2) sosiaalisen kilpailun ja (3) oman ympäristön menettämisen pelko. Valtaväestön mielikuvissa ulkomaalaisten erilaisuus on pelottava, he ovat ulkonäöltään erilaisia ja pukeutuvat eri tavalla, heillä on erilainen mentaliteetti. Maahan muuttavien katsotaan kilpailevan työpaikoista ja asunnoista, valtaavan sosiaalihuollon. He tunkeutuvat kanta-asukkaiden naapuruuteen, heidän ympäristöönsä, heidän maalleen ja uhkaavat heidän turvallisuuttaan ja identiteettiään.[32] Iriadamantit uhkasivat jotain, joka kuului vain hyvinvointivaltion kanta-asukkaille ja suomalaisille luontoihmisille.

Niin leiri on laillisesti hävitettävä

Iriadamanttien syyllistäminen lähestyi vääjäämättömästi päätepistettään. Pohjoisten lehtien pakinoitsijat alkoivat toden teolla heijastella "maakunnan tunteita", jopa kilpailla keskenään. Esimerkiksi otettakoon Lapin Kansan toimituspäällikön kirjoitus "Tapaus Lainio" (18.2.1993).[33] Kirjoituksessa kysellään, onko Suomessa eri laki luvatta tulleille "ruohonsyöjille" ja tavallisille lappilaisille. Pakinoitsija maalailee, kuinka suomalaista rangaistaan heti, kun hän vähänkin rikkoo lakia, mutta "vinkuintiaanit" saavat pitää viranomaisia pilkkanaan. Tavallisen kansalaisen "Musta Maija hakee heti kamarille pienestäkin risauksesta..." Kirjoituksessa otetaan kansalaisten nimissä hyökkäyksen kohteeksi virkavalta, joka ei tee velvollisuuttaan, joka ei ole hajottanut leiriä eikä saattanut rikollisia edesvastuuseen. Erikoisesti kirjoittaja kysyy, kuinka lastensuojeluviranomaiset sallivat lasten pitämisen korvessa ja antavat vastuun heidän kasvattamisestaan puhemiehelle, joka on syyllistynyt pedofiliaan. "Lasten elinolosuhteita tulee aina valvoa. Näin sanelee kansalaisen oikeustaju ja moraali." Kirjoitusta vahvistivat lehden samassa numerossa Lapin läänin poliisikomentajalle esitetyt kysymykset siitä, mikseivät viranomaiset puutu asioihin (otsikko: "Onko intiaanileiri lain ulkopuolella?"). Samanlaisen revolverihaastattelun teki välittömästi myös Ilta-Sanomat (20.2.1993), mutta pääkaupunkilehtenä se tiukkasi leirin hajottamista suojelupoliisin päälliköltä.[34] Kirjoituksilla oli suora vaikutus nimismiehen lausuntoon ja karkotuspäätökseen.

Onko juutalaisilla enemmän oikeuksia kuin saksalaisilla? Voiko joku ryhmä pitää rankaisematta lakia pilkkanaan? Tällaiset kysymykset, uhkaukset ja laillisen tuhoamisen vaatiminen ovat peräisin kansallissosialistien kielestä. Siinä kaikuu Lapuan laki. Kirjoituksen tyyli on sama, mitä IKL käytti 1920-luvulla halutessaan ottaa lain omiin käsiinsä ja rangaista niitä, joita valtiovalta ei heidän mielestään kyennyt riittävän tehokkaasti eliminoimaan.[35] Tällaiset kirjoitukset ovat puhdistusten ensitahteja ja niillä on selvä sanoma: hallitsevalle, etuoikeutetulle luokalle kiusalliset ihmisryhmät tuli poistaa "laillisesta yhteiskunnasta" ja ottaa heidän lapsensa yhteiskunnan kasvatettaviksi. Kittilän paikallispoliitikkojen kirjoitukset kertovat omalla tavallaan siitä, kuinka delegitimoiminen, moraalinen viha lopulta saa täyttymyksensä; kuinka yhteiskunnallisen terrorin ilmapiiri kypsyy.

Mikään väkivaltakoneisto ei ole voinut toimia ilman kiihottajia, urkkijoita ja ilmiantajia. Kiihottajat ja ilmiantajat ovat toistensa henkisiä veljiä. Vain ihminen kykenee ilmeisesti tuhoamaan systemaattisesti ja lopullisesti, ja ulottamaan vihansa aina tuleviin sukupolviin. Eliminointi kuvitellaan lopulliseksi ratkaisuksi, sen tietoisena tai tiedostamattomana päämääränä on hävittää vastaihmiset tavalla tai toisella sukupuuttoon, ainakin estää heitä lisääntymästä. Mielistellessään valtaa ilmarikiannon kaltaiset lakeijakirjailijat vaativat kansalaissodan aikoihin, että punikkien vaimot ja lapsetkin oli teloitettava. Mistä ilmestyvätkin järjestelmän juoksupojat ja opportunistit, jotka mielistelevät valtaa, milloin Jumalaa, Johtajaa, milloin vallankumousjoukkoja, äänestäjiään, laestadiolaisia lukijoitaan? Jos pohjoisten pakinoitsijoiden kirjoittelu olisi jatkunut, lynkkausjoukko olisi Kittilässäkin lähtenyt liikkeelle. Moottorikelkkoja kierteli jo leirin ympärillä, niin iriadamantit väittivät. Väkivalta saapuu aina paikalle, kun omankäden oikeus sallitaan.

Kuinka opettavaista Lapin toimituspäälliköille olisi katsoa asioita vähemmistön kannalta tai iriadamant-äitien silmin. Suomalaisen väkivallan historiassa omankäden oikeutta toteutettiin kansalaissodan aikana mm. Jämsässä. Jukka Rislakin teos "Kauhun aika" kuvaa piinallisen yksityiskohtaisesti, kuinka Jämsän sivistyneistö, talolliset ja pankinjohtajat - ja olivatpa siellä mukana papitkin - toteuttivat oikeustajuaan ja murhasivat noin 80 alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvaa pitäjäläistä; päättäväisin toimija, kartanon isäntä ampui henkilökohtaisesti 63 tai 64 ihmistä. Jämsässä, kaukana rintaman takana näiden vangittujen, kidutettujen ja murhattujen "vinkuihmisten" ainoa rikos oli yleensä se, että he olivat vakaumuksensa mukaan toimineet työväenyhdistyksessä tai muuten ärsyttäneet isäntiä.[36] Sosialistien lisääntymistä paikallinen eliitti ei kyennyt estämään.

Ideologiset diktatuurit ovat käyttäneet oikeuslaitosta eliminoidessaan vastaihmisensä ja järjestelmän toimijat ovat aina kyenneet kääntämään yhteiskunnan harjoittaman väkivallan laillisesti oikeutetuksi. Suomessa ei yhteiskunnalle kiusalliseksi leimattua ulkomaalaista yhteisöä tietenkään viedä keskitysleirille, vaan se karkotetaan. Mutta omalla tavallaan myös Suomen viranomaiset huolehtivat siitä, että iriadamanttien eliminointi tapahtui vallankäytön kannalta "laillisesti". Karkotuspäätöksestä sai valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta kuten ulkomaalaisten oikeuksiin perehtynyt Daryl Taylor sarkastisesti toteaa, korkeinkaan hallinto-oikeus ei Suomessa saa tutkia (1) nojaako päätös perusteluihin eikä sitä (2) ovatko perustelut oikeat.[37] Korkeimman hallinto-oikeuden tehtävä oli varmistaa, että karkotus tapahtui muodollisesti oikeaa hallintomenettelyä noudattaen.

4. YLEMPIEN IHMISTEN PROBLEMATIIKKA

Likaisuuden symboliikka

Viranomaisten lausunnoissa iriadamantit leimattiin elämäntavoiltaan avuttomiksi ja heidän leirikylänsä asuinkelvottomaksi erityisesti lapsille ja synnyttäville äideille. Heidän elinympäristönsä oli "saastainen" termin yhteiskunnallisessa merkityksessä. Julkisuudessakin alettiin puhua, että heidän vaatteensa olivat täisiä ja että lähtiessään Lainiolta he jättivät muka jälkeensä saastaisen leirin, jota television uutistoimituskin kävi kuvaamassa.

Puhtaus ja saastaisuus -käsitteet kuuluvat ikivanhaan, yleismaailmalliseen hallintakieleen, niillä on määritelty pysyviä, ylittämättömiä sosiaalisia ja kulttuurisia rajoja. Saastaisuus on jotain vaarallista, samanlaista kuin moraalittomuus; syntipukit ja diskriminoidut ihmisryhmät juutalaisia myöten on aina leimattu likaisiksi - likaisiksi jutkuiksi, likaisiksi inkkareiksi. Kastilaitoksen piirissä saastaisuus erotti alemmat ihmiset pysyvästi ylemmistä, alempien kastien jäsenet saastuttivat ylempänsä, jos he lähestyivät heidän yhteiskunnallista aluettaan. Se oli rikos kulttuurista järjestystä, koko yhteiskuntaa kohtaan.[38] Saastaisilta on kielletty pääsy pyhille paikoille, kuten kirkkoon, ja elleivät he nöyrtyneet, alistuneet puhdistettaviksi, he jäivät ikuisesti yhteiskunnan ulkopuolelle. Aikoinaan Suomessakin synnyttäneet naiset olivat saastaisia, syntisiä, seurakunnan ulkopuolelle erotettuja, kunnes heidät kirkotettiin ja otettiin takaisin kristittyjen yhteisöön. Aikansa kristillinen hallintajärjestelmä kontrolloi paitsi avioliittojen solmimista myös naisten synnyttämistä, seurakunnan reproduktiota, ja piti valta-alueensa puhtaana.

Eliittiluokkien määrittelemistä puhtaista elämäntavoista poikkeaminen on yleisestikin ollut alempiasteisen, kulttuurisesti kyvyttömän ihmisen tunnus, sosiaalinen merkitsijä. Sääty-yhteiskunnan hierarkiassa alemmat yhteiskuntaluokat olivat tavoiltaankin likaisia, se leimasi heidän henkistä ja aineellista kulttuuriaan. Yhteiskunnan pohjalla, synnissä ja laiskuudessa elävät ihmiset, käkriäiset, olivat epäpuhtaita, heidän tapansa olivat epähygieenisiä ja sivistymättömiä (he söivät puukolla ja puulusikalla) ja he asuivat epäsiisteissä asunnoissa (savupirteissä). Likaiset alaluokat olivat kyvyttömiä huolehtimaan itsestään ja perheestään, synnyttivät ja lisääntyivät hallitsemattomasti. Sivistyneisyys oli puhtautta, kurinalaisuutta ja järjestystä; puhtaus ja hyvät käytöstavat erottivat kultivoituneen ihmisen rahvaasta.[39] Ruumiin ja hengen hygienia erottaa menestyneet, hyödylliset ihmiset paarialuokasta; likaisten rättien symboliikka on peruuttamatonta.

Lausunnoissaan viranomaiset tekivät iriadamanteista marginaaliryhmän. On väitetty, että marginaalisuus määritellään yleensä sellaiseksi ominaisuudeksi, jota ns. keskiluokka eli siis nyky-yhteiskunnan virkamiesmeritokratia ei voi hyväksyä.[40] Marginaalisuus on yhteiskunnallista likaisuutta, sellaista "itsensäsyyllistämistä", joka oikeuttaa "huostaanoton"; marginaali-ihmiset eivät haluakaan täyttää yhteiskunnan asettamia vaatimuksia ja sen vuoksi yhteiskunnan on puututtava heidän elämäänsä. Yhteiskunnalliset normit niin kuin hallinnon tabut ja myytitkin luo kunkin ajan meritokratia; lausuntoihin ei vaikuttanut mitään iriadamanttien oma käsitys elämänmuodostaan tai kyvystään selviytyä.

Marginaalisuuden hierarkiassa ja ilmeisesti myös Kittilän meritokratian salatussa arvoasteikossa on alempia ihmisiä: rotuja, kansoja, väestönosia ja lopulta tiettyjä ryhmiä, lahkoja, joissa kasautuu parantumaton huonous. Tieteellis-teknisen meritokratian diskriminaatio-opeissa tietyt rodut ja ihmisryhmät ovat nimen omaan älyllisesti ja moraalisesti alempitasoisia. Uudessa amerikkalaisessa, hyvin myydyssä rotukirjassa Pohjois-Amerikan mustat, ja yleensä värilliset, leimataan jälleen kerran älykkyysosamäärältään valkoisia heikommiksi ja kirjan kirjoittajien mukaan se näkyy tämän väestönosan tyypillisessä problematiikassa: mustilta jää koulu kesken, he putoavat työmarkkinoiden ulkopuolelle, sortuvat huumeisiin ja rikollisuuteen. Mustat tytöt alkavat välittömästi jo puberteetti-iässä synnyttää aviottomia lapsia ja elää yhteiskunnan tuella; he tekevät kontrolloimattomista lapsista itselleen ammatin. Alemmuus on pysyvä, sen tuntomerkit: heikkolahjaisuus, sosiaalinen välinpitämättömyys ja moraalin puute korreloituvat tilastollisesti toinen toisiinsa.[41] Näin siis köyhät ei-valkoiset yhteiskuntaluokat muodostavat alemman kulttuurin, jolla ei ole juuri osaa todellisen amerikkalaisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kehityksen rakentamisessa. Kuinka paljon meritokratia onkaan tuottanut hyvän, puhtaan ja terveen käytöksen oppaita; mitannut, lajitellut ja luokitellut ihmisiä. Oikeastaan ollaan jo lähellä perimmäistä ajatusta, että vain täydellisyys on sallittua ja alemmat ihmiset on puhdistettava, ainakin heitä on estettävä lisääntymästä. Olennaisinta tässäkin on, että eliittiluokka itse määrittelee erotteluperusteet, sen miten älykkyys tai korkeampi amerikkalaisuus mitataan.

Aidot ja väärät iriadamantit

Entä suomalaiset oppineet ja heidän maallikkoteoriansa? Pohjoiset lehdet kertoivat aluksi, että iriadamantit olivat erityinen intiaanikansa tai heimo, joka oli muuttanut Suomeen, ja monet lehdet puhuivat pitkään micmac-intiaaneista. Uutisen Suomeen muuttaneista micmaceista julkaisi myös The European -lehti. Ruotsalainen Rydell-Janson keksi kysyä micmacien päälliköltä Alexander Dennyltä, olivatko Suomeen tulleet iriadamantit hänen kansaansa. Lehdistöön ilmestyi suurin otsikoin päällikön vastaus, jossa tämä ilmoitti, ettei hän tunne Kittilässä asuvaa ryhmää, vaan paheksuu heimonsa nimen väärinkäyttöä. Itse asiassa micmac-päällikkökin johdettiin harhaan. Myöhemmin hän ilmoitti suhtautuvansa iriadamantteihin myönteisesti saatuaan kuulla, etteivät nämä väittäneetkään olevansa micmaceja.(42 Tämä uutinen ei enää kiinnostanut julkista sanaa.

Iriadamantit selittivät alkuperäänsä omissa papereissaan ja mm. syksyllä 1991 (3.12.) pohjoisten lehtien toimittajille lähetetyssä englanninkielisessä kirjeessä. Siinä he halusivat korjata julkisuudessa esitettyjä tietoja. Kirjeessä todettiin, että monet heistä, kuten puhemies ja hänen perheensä, olivat sukujuuriltaan Kanadan sekaryhmiä, jotka intiaanipolitiikan eri vaiheissa ovat ajaneet oikeuksiaan mm. metisseinä. Taustalla oli USA:n ja Kanadan harjoittama intiaanipolitiikka. Iriadamantit kokivat epäoikeudenmukaiseksi historian aikana syntyneen jaon reservaattioikeudet saaneisiin status-intiaaneihin ja nonstatus-intiaaneihin. Yksityiset henkilöhistoriat liittivät yhteisön perustajat lähinnä ranskankielisen Kanadan tai tarkemmin historiallisen Quebecin pieniin intiaanikansoihin. Niihin luetaan myös micmacit, joiden kielen iriadamantit olivat ottaneet oman heimokielensä pohjaksi. Esim. kanadalainen metissi Arauco, Lainion leirin johtaja, katsoi Anna-lehden haastattelussa (10.11.1992) polveutuvansa todellisesta iriadamant-heimosta, joka on hävinnyt historian hämärään.[43] Itsestään iriadamantit käyttävät sanoja "memory people" ja "survival group", muistokansa ja selviytymisryhmä, joka selviytymällä omalla elämäntavallaan osoittaisi myös oman tieteellisyytensä. Useimmille leiriläisistä iriadamant-nimikin oli symbolinen, heille se merkitsi pienten intiaanikansojen muistoa, muistokansaa, jonka elämäntapoja he kantaisivat muistissaan.

Papereissaan iriadamantit halusivat aina tuoda esille selviytymisprojektinsa (ESSOC) ja Elämän yliopistonsa tai silvilisaatio-ajatuksensa (sanasta silva ’metsä’), eivät intiaaniuttaan. Monet heistä kuuluivat varhaisempaan Ecoovie-järjestöön ja olivat nyt marssineet halki Euroopan toteuttamaan uutta iriadamant-projektia. Miksi iriadamantit olisivat halunneet harhauttaa suomalaisia? Heidän kansallisuutensa ja heidän syntymäpaikkansakin näkyi maahantulopapereista ja passeista, jotka koko ajan olivat Kittilän nimismiehen hallussa. Toisaalta julkisuus vaati selityksiä, miksi he asuivat ja pukeutuivat kuin intiaanit. Pro gradu -työssään Jaana Kuusela kertoo, että Lainion leirissä puhuttiin yli kymmentä eurooppalaista kieltä, yhteisenä kielenä opeteltiin lnoisimgia, mutta käytännössä puhekieli oli ranska (koine, ranska-kreoli).[44] Monikielisessä yhteisössään eläneet iriadamantit tuskin osasivat kuvitellakaan, että keskustelu heidän alkuperästään nousisi Suomessa jonkinlaiseksi kohtalon kysymykseksi. Suhtautumisessa iriadamantteihin on taustalla "valkoisen miehen" itselleen luomat mielikuvat tai maallikkoteoriat siitä, millaisia "todelliset" intiaanit ovat.

Eräs lappilainen maataloustutkija-emeritus lähetti minulle (26.10.1992) pitkän kirjeen, jossa hän kommentoi Helsingin Sanomissa (5.10.1992) julkaistua vetoomustani sinisilmäiseksi ja arvioi omien tutkimustensa perusteella iriadamanttien mahdollisuuksia selviytyä omavaraisena Lapin luonnossa. Hän oli kysellyt asioita suoraan Araucolta ja saamiensa tietojen mukaan yhteisö oli kerännyt noin 30% ruoastaan, mutta pyrki projektin aikana eli 7 vuoden kuluessa pääsemään lähelle omavaraisuutta. Hän kiinnitti huomiota ristiriitaisuuksiin, joita oli iriadamanttien ja heidän suojelijoinaan esiintyneiden suomalaisten antamien tietojen välillä. Kun yleisesti puhuttiin, että leirillä on ainakin 8 tohtoria, iriadamanttien edustaja ei puhunut yhdestäkään. Lappilainen maanviljelyn asiantuntija ei uskonut, että iriadamanteilla olisi Lainion luonnosta mitään asianmukaisia selvityksiä eikä hänen mielestään ihminen voinut napapiirin pohjoispuolella tulla toimeen ilman liha- ja kalaruokaa, ottaen huomioon mm. luonnonolot, väistämättömät katovuodet ja maaperän köyhyyden. Hän uskoi, että pohjoisen vanhoilla luontoiskulttuureilla, metsästäjä-kalastaja-poronhoitajilla oli vuosituhansien tieto ja kokemus.[45]

Pyysin monta kertaa iriadamanteilta, että he lähettäisivät tietoja tutkinnoistaan, curriculum vitaensa, jotta voisin puolustaa heidän asiantuntemustaan. Sellaisia en koskaan saanut. Mutta toisaalta olen nähnyt heidän kasviluetteloitaan ja ollut paikalla, kun ylpeä isä esitteli, kuinka hänen 4-vuotias tyttärensä tunsi 80 ympäristönsä kasvia niiden latinalaisilla nimillä.[46] Todellinen mielenkiinto iriadamanttien vegetaarista selviytymisprojektia kohtaan oli akateemisessa maailmassa vähäistä ja useimmat ns. älymystön edustajat perustelivat maallikkoteoriansa toteamalla, että leirikylään joudutaan koko ajan tuomaan ruokaa. He sivuuttivat jopa todellisuuden reunaehdot, esimerkiksi sen että iriadamantit olivat siirtyneet Lainiolle syksyllä 1991 lumen jo peittäessä maan ja seuraavan kesänkin viljelmät jäivät vielä vaatimattomiksi.

Suomalaiset maallikkoteoreetikot asettivat iriadamanteille ankaria puritaanisia vaatimuksia. Kuinka pyhiä ja askeettisia heidän olisikaan pitänyt olla? Ja kuinka voisi löytyä jostain "alkuperäinen intiaanikansa", joka koostuisi pääasiassa tohtorin tutkinnon suorittaneista tiedemiehistä. Suomalaiset kulttuurintutkijat siteeraavat Foucaultia kuin kanonisoitua liturgiaa, mutteivät ajattele, että "tarkkaile ja rankaise" tarkoittaa juuri heitä ja niitä tieteellisteknisiä koneistoja, joihin heidän oma kulttuurinen valtansa perustuu.[47] Juuri meritokratian koneistot ovat ottaneet hallintaansa suomalaisen ympäristön, kulttuurin, ihmiskehon, ja varjelevat curriculum vitaeitaan.

Uutiset alkuperäisintiaaneista loi lehdistö, ja paljasti ne sitten vääriksi. Iriadamant-uutiset myytiin ensin romanttisena sensaationa ja sitten toiseen kertaan paljastuksena, ikään kuin totuutena. Näin verifioituvat maallikkoteoriat, joihin erityisesti akateeminen maailma vetosi perustellessaan suhtautumistaan iriadamantteihin. He mitätöivät iriadamant-yhteisön koska: (1) Iriadamantit eivät olleetkaan "oikeita intiaaneja", (2) heidän keskuudessaan ei ilmeisesti ollut oikeita eli yliopistossa väitelleitä tutkijoita, eivätkä (3) he tulleetkaan toimeen pelkästään syömällä ympäristönsä kasveja. Näin "tosiasiat" puhuivat iriadamantteja vastaan eikä heitä enää voitu yliopistotasolla ottaa vakavasti. Kun ensimmäinen "valhe" paljastui, kaikki muukin muuttui epäuskottavaksi. Suomessa meritokratia ja "kriittinen älymystö" halusi koko ajan argumentoida kielteisiä maallikkoteorioitaan ja varmistua siitä, etteivät iriadamantit selviytyisi suomalaisessa metsässä. Syytösten varjossa saattoi seistä ikään kuin piilossa tarvitsematta ottaa kantaa pienen leirikylän elämään ja asemaan, tai ylipäätään siihen, miten suomalainen yhteiskunta kunnioitti heidän ihmisoikeuksiaan.

Kuinka valtakulttuurin vihollinen löydetään

Iriadamantit olivat mahdottomuuden kulttuuri länsimaisessa palveluyhteiskunnassa ja kehitysuskon maailmassa. Heidän kaltaisiaan ei saa olla, he ovat esimerkkinä vaarallisia modernille kuluttajien elämänmuodolle ja meritokraattien kulttuurille. Suomalaiset seurasivat huvittuneena iriadamanttien kohtaloa kuin medianäytelmää eivätkä pitäneet niin vakavana sitäkään, että virtuaalitodellisuuden ulkopuolella, yksityisinä ihmisinä, iriadamantit olivat samassa asemassa kuin kielletyt ja vaiennetut vastaihmiset, samassa asemassa kuin aikoinaan noidat ja kansanviholliset.

Uuden ajan alussa noituussyytökset perustuivat ns. diabolismi-kertomuksiin paholaisen palvelijoista, jotka olivat antaneet pois kuolemattoman sielunsa. Diabolismi-syytösten ydin oli hornanmatka. Paholaisen palvelijat matkustivat luudalla lentäen hornaan, pois oikeasta kristillisestä yhteiskunnasta, viettämään noitasapattia eli paholaisen palvelusta. Hornassa he osallistuivat mitä inhottavimpiin riitteihin, söivät ihmislihaa, lapsia, harjoittivat sodomiaa ja homoseksuaalista yhdyntää, eläimellistä irstautta paholaisen kanssa. Suomen perinneatlaksessa esitin, että diabolismi-kertomusten rekvisiitta oli peräisin talonpoikastupien pilatarinoista. Varsiluuta, jolla noidat lensivät, noitasaippuat, kahvipannut, kissat ja savupiippukin, jonka läpi noita lähti matkalleen, olivat siellä kuulijoiden silmien edessä.[48] Kuinka tällaisista humoristisista kertomuksista voi syntyä noituuskulttuuri?

Hornanmatka-tarinoissa oli olennaisinta niiden ilmiantokaava, paljastusrakenne. Syylliseksi epäiltyä tutkittaessa oli tärkeintä saada selville, keitä muita syytetty oli nähnyt hornassa käydessään. Keitä muita syyllisiä oli olemassa. Kaikkein järkyttävimpiä tapahtumia noitavainojen historiassa on ollut Ruotsin suuri noitahysteria Taalainmaalla 1668-1676. Se alkoi lasten ilmiannoista. Lapset kertoivat, kuinka he olivat jonkun naapurin tädin kanssa käyneet hornassa ja keitä he siellä näkivät. Seuranneissa oikeudenkäynneissä noin 80 naista - tavallisia ihmisiä, äitejä ja isoäitejä - tuomittiin kuolemaan.[49] Demonologian, opin paholaisesta, antijumalasta, ja hänen palvelijoistaan loivat kirkolliset oppineet ja muut aikansa poliittiset vaikuttajat, kristillisen ideologian organisaatioihmiset. Tutkimukset ja oikeudenkäynnit laajenivat, tuottivat aikansa mediakulttuurin. Taiteilijat kuvittivat yhä rivompia horna-kertomuksia, oppineet kirjoittivat yhä uusia ja uusia noitavasaroita, kehittivät tutkimusmenetelmiä ja välineitä, joilla noidat tunnistettiin. Järjestelmä teki pilatarinat todeksi. Tuhannet ihmiset menettivät henkensä.

Noitia löysivät ja tuomitsivat aikansa hyvät ihmiset, paikalliset papit, tuomarit ja virkamiehet. Hyvien kristittyjen oli näytettävä, että paholaisen palvelijoita, itsensä syyllistäviä epäihmisiä oli olemassa. Muuten heidän asiantuntijavaltansa, koko heidän kirkollinen kulttuurijärjestelmänsä olisi menettänyt merkityksensä. Myös kommunistisessa valtiokulttuurissa toisinajattelijat eliminoitiin "laillisesti" muodollisissa oikeudenkäynneissä. Neuvostoliitossa kulakit olivat alkuaan paikallisia maanomistajia ja yrittäjiä, joista vielä 1930 luvulla ja myöhemminkin tehtiin syntipukkeja, kun kollektiivinen maatalous menestyi huonosti. He olivat hyvän yhteiskunnan vihollisia, sabotöörejä ja vastavallankumouksellisia, jossakin väijyviä kansan vihollisia. Syytetyt ja tuomitut eivät yleensä tienneet, mitä pahaa he olivat tehneet. Vastaihmiset olivat olemassa vain hallintafolkloressa, mutta heitä löytyi lisää ja lisää; keskitetyille järjestelmille vastaihmisten luominen ja heidän paljastamisensa oli välttämätöntä. Kerrotaan, että kommunistimaissa paikallisia ihmisiä ilmiantoivat erityisesti kunnialliset kansalaiset, naispuoliset opettajat ja muut virkamiehet, ja että kovimpia tuomioitakin antoivat ahkerat ja kunnialliset naispuoliset tuomarit. Kuitenkin he tiesivät, mikä oli antikommunisteiksi leimattujen kohtalo. Noidat, kulakit ja iriadamantit olivat samassa asemassa myös siinä, että heidät oli tuomittu etukäteen ja kidutusta jatkettiin niin kauan, kunnes tarinat muuttuivat todeksi.[50]

Me ihmettelemme "keskiajan ihmisen" uskoa noituuteen tai tuomitsemme kommunistien, noiden tieteellis-teknisen yhteiskunnan esitaistelijoiden uskoa kansan vihollisiin, kauhistelemme miljoonien juutalaisten kohtaloa totalitaaristen valtiokulttuurien keskitysleireillä. Mutta tuskin kukaan todellisuudessa uskoi diabolismiin ja noitien luudalla lentämiseen, tai natsien Belgiassa levittämiin huhuihin, että juutalaiset katkaisevat rituaaleissaan saksalaisilta uhreiltaan kaulan ja juovat heidän verensä. Kukaan ei oikeastaan uskonut, paitsi ne joiden oli pakko uskoa, joille järjestelmän totuus oli vallan ja aseman perusta. He löytävät iriadamantit. Jälkeenpäin vainoista on syytetty diktaattoreita, Stalinin tai Hitlerin henkilökohtaista julmuuttaan. Hyvillä, yhteiskuntaa rakentavilla meritokraateilla on aina selitys, oma maallikkoteoria, jolla he vapauttavat itsensä vastuusta, jopa historian tuomiolta. Keskitettyjen järjestelmien rakenteeseen kuuluu organisaatioihmisten keskinäinen pelko, meritokratian itsensä luoma raukkamaisuuden välttämättömyys. Kaikkein eniten pelkäävät totalitaaristen ideologioiden diktaattorit, he eivät koskaan uskalla pysäyttää meritokratiaa syyllistämästä ja eliminoimasta kuviteltuja vastaihmisiä, toinen toisiaan.

Tiedonvälityksen teknosysteemissä erityinen sankarihahmo on tutkiva journalisti, joka uskaltaa paljastaa vallankäyttäjien tekemät vääryydet. Median omassa perinteessä tutkiva journalisti on tavallisten ihmisten asialla, ikään kuin oikeus ei voisi toteutua ilman hänen paljastuksiaan.[51] On olemassa rohkeita sanomalehtimiehiä, ilman heitä maailman omatunto olisi jo kauan sitten vaiennut. Mutta suomalaisten sensaatiolehtien toimittajat eivät kuulu heihin. Suomalaiset journalistit myivät uutisia, lööppejä, ja löivät lyötyjä yhä uudestaan ja uudestaan. Sensaatiolehdet tiesivät, minkälaiset otsikot myyvät. Heidän mediatarinansa vastasivat valtakulttuurin odotuksia, ruokkivat heidän ennakkoluulojaan ja maallikkoteorioitaan. Sensaatioartikkelit olivat "mahdollisesti tosia" niin kuin tarinat skyyteistä tai paholaisen palvelijoista. Oikeudenmukaisena ja demokraattisena itseään pitävässä yhteiskunnassa mielikuvakertomusten ytimenä voi olla jokin osatotuus tai ”heikko signaali”, kuten iriadamant-tarinoissa puhemies Apjoilnen oikeudenkäynti tai lomakylässä sattunut ulkomaalaisen kuolema. Osatotuudesta nykyajan tajuntateknikko kasvattaa mediakertomuksen assosioimalla tapahtumat huhuihin ja mielipiteisiin tai lukevan yleisön oletettuihin moraaliasenteisiin. Eivätkä keskitetyn yhteiskunnan teknokoneistot, kirkko, puolue tai media voi koskaan myöntää erehtyneensä, peruuttaa paholaisoppiaan; jos se paljastuisi valheeksi, kaikki muukin muuttuisi epäuskottavaksi.

Iriadamanttien karkotuksessa voi nähdä enteellisyyttä. Ruotsin noitahysteria loppui vasta, kun valistuneet toisinajattelijat alkoivat taistella oikeudenkäyntejä vastaan. Nykyajan poliittisissa demokratioissa sellainen ei näytä enää olevan mahdollista. Suomessa iriadamanttien ajojahtia ei yksikään valistunut hallintomies asettanut kyseenalaiseksi. Yksikään ”huippupoliitikko”, ministeri tai piispa ei pyytänyt, ettei iriadamant-yhteisöä tuomittaisi ennen kuin asiat oli luotettavasti selvitetty. Saatikka sitten tasavallan presidentti, vaikka hänelle esitettiin 7000 kansalaisen vetoomus.[52] Tulevaisuudessa yhdenmukaisuuden muuri kasvaa. Maanosavaltioissa eliittiluokkien hallinnan ideologia globaalistuu eivätkä maailmantason täydelliset suorittajat voi kuvitellakaan asettavansa kyseenalaiseksi maallikkoteorioitaan. Iriadamantit katoavat eikä kukaan tiedä minne he menivät.

VIITTEET

1. Viljanen 1994, 64-66.

2. Stereotypioita, ennakkoluuloja ja diskriminaatiota koskevaa tutkimusta ovat esitelleet esim. Stroebe - Insko 1989. Miles 1994, 160-. Myös rasismille on aina pyritty etsimään tieteellinen perusta, esim. Howitt - Owusu-Bembah 1994.

3. Negatiiviset otsikkosanat jaettiin viiteen luokkaan, jotka assosioituivat 1. väkivaltaan (murhata, tappaa, pahoinpidellä), 2. konflikteihin (vihata, uhata, aiheuttaa kriisejä, riidellä, rähinöidä, tapella), 3. valvontaan (pysäyttää, kieltää, panna suitsiin, pitää aisoissa, tarkistaa, kontrolloida, tunnistaa, boikotoida), 4. poliisi- ja lakitoimiin (pidättää, kuulustella, vangita, tuomita, tehdä ratsia) sekä 5.(ei väkivaltaiseen) lain rikkomiseen (tunkeutua luvatta, varastaa, ryöstää, pettää, lahjoa jne.). UNESCO:n tutkimus Race as News koski vuosia 1963-1970, ks. esim. Husband 1977. Vrt. Kylmänen 1994. Kristeva 1992.

4. Kirjoitukseni perustuu asiakirjoihin, kirjeenvaihtoon ja keskusteluihin, jota Elno iriadamant -tukiyhdistyksen puheenjohtajana kävin niin viranomaisten kuin iriadamanttienkin kanssa. Käytössäni on myös n. 150 lehtikirjoitusta, kaikkiaan iriadamanteista lienee kirjoitettu ainakin 200 artikkelia ja yleisönosastokirjoitusta. Vuonna 1995 toimitin teoksen ”Iriadamant – kansa ilman maata”, jota yksikään kustantaja ei ottanut julkaistakseen. Kirjaan kirjoittivat mm. iriadamantit Ogtjuson ja Oate; Marjaana Kuusela, Sari Hiidenkari, Erkki Lähde, Eeva Jäntti, ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälä, toimittaja Maarit Niiniluoto ja rauhantutkija Johan Galtung (iriadamanttien Elämän yliopiston ensimmäinen rehtori, joka kävi myös Lainiolla) sekä tämän kirjoittaja. Lisäksi mukana oli lehdissä julkaistuja kuvauksia leirin elämästä. Käsikirjoituksessa on myös Aarne Norbergin tarkka kronologia yhteisön vaiheista Suomessa. Aineistoa säilytetään SKS:n käsikirjoitusarkistossa.
Suomessa iriadamanttien projektin nimi oli ESSOC eli Ecological Sylvilisation and Survival with the Aid of Original Cultures. Iriadamantit tulivat ensin Oulun Sanginjoelle elokuussa 1991. Koska Sanginjoki oli luonnonsuojelualuetta, heille etsittiin uutta asuinpaikkaa ja tuolloin monet kunnat tekivät yhteisölle tarjouksia. Lokakuussa yhteisö muutti Kittilään lomayhtiö Polartrion edustajien käytyä henkilökohtaisesti kutsumassa heidän Lainiolle.
Karkotusprosessi alkoi iriadamanttien haettua uutta oleskelulupaa. Tilapäisen jatkoajan jälkeen Kittilän nimismies teki Ulkomaalaiskeskuksen kehotuksesta kielteisen päätöksen, koska viranomaisten mukaan iriadamanttien projekti ei enää vastannut alkuperäisiä tieteellisiä tavoitteita eikä heillä ollut lain edellyttämiä siteitä Suomeen. Päätöksiin ei vaikuttanut se, että siteitä luomaan oli perustettu monen sadan ihmisen tukiyhdistys, joka oli jo hankkinut valmiiksi mm. rahankeruuluvan, tai että neljä eri alan tutkijaa, prof. Erkki Lähde (metsänhoito), prof. Pekka Peura (farmaseuttinen kemia), dos. Riitta Wahlström (kasvatustiede) ja tämän kirjoittaja (kulttuuriantropologia) vakuuttivat nimismies Seppo Karkialalle lähetetyssä kirjeessä (7.9.1992), ja henkilökohtaisestikin, että selviytymisprojekti kyllä jatkuu niin kuin siihenkin asti ja lupautuivat raportoimaan sen edistymisestä.
Ulkomaalaisvaltuutettu Antti Seppälä teki karkotuspäätöksestä purkupyynnön 21.5.1993 ja myöhemmin 28.9.1993 valituksen KHO:lle, joten prosessi jatkui vuoden 1993 loppuun, mutta kerran tehtyjä päätöksiä eivät viranomaiset muuttaneet (KHO:n päätös 3579). Muodollisesti karkotus nojaa siis käsityksiin, joita Kittilän nimismies, kunnan johtavat virkamiehet ja Ulkomaalaiskeskuksen yksikönjohtaja olivat sensaatiokirjoittelun perusteella yhteisöstä muodostaneet.
Mitään merkitystä ei annettu niiden suomalaisten nuorten todistuksille, jotka elivät Kittilän leirikylässä pitkiäkin aikoja. Marjaana Kuusela, joka eli itse leirikylässä, teki kasvatustieteen pro gradunsa Jyväskylän yliopistoon lasten kasvatuksesta iriadamant-yhteisössä. Em. kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa hän (samoin Antti Seppälä ja muutkin) kertoo Lainion leirikylän elämästä, mm. tiukoista käyttäytymisnormeista, työnjaosta, töiden vaihtumisesta ja yhteisön kalenterista. Elämä kylässä oli kurinalaista ja opiskelulle pantiin paljon painoa. Kylässä oli oma neuvostonsa, joka päätti yhteisistä asioista. Iriadamantit esittivät laulujaan ja musiikkiaan monissa tilaisuuksissa mm. Helsingissä. Loppuvaiheessa niitä iriadamantteja, jotka saivat ottaa vastaan karkotusmääräyksen, oli 54 henkeä.

5. Niiniluoto 1993.

6. Ilta-Sanomat 20.2.1993 (haastattelu).

7. Kittilän piirin nimismiehen Seppo Karkialan lausunto Sisäasiainministeriön ulkomaalaiskeskukselle 13.1.1993.

8. Etnosentrismistä esim. LeVine - Campbell 1972.

9. Pohjoisia (suomalaisia) kansoja koskevia kuvauksia Bysantin ja arabialaisten kansojen vanhoissa kirjoituksissa on tarkastellut mm. Haavio 1965, 81-. Vrt. myös Kemiläinen 1994.

10. Bar-Tal 1989.

11. Petteri Holma Lapin Kansa 12.1.1993.

12. Heikki Haapavaara Iltasanomat 20.2.1993. Otsikkoina mm. "Leiriläisissä ei yhtään intiaania." "Pojat alistetaan riittiyhdyntöihin." "Päällikkö Apjoilne tuhatkasvoinen huijari." "Kunta on vain maksumies." "Intiaanit yrittivät noitua Kittilän kirkkoherran." "Näin suomalaiset huijattiin."

13. Lena Björklund Vihreä Lanka 6 11.2.1993. Heikki Haapavaara Ilta-Sanomat 20.2.1993.

14. Deliege - Brewaeys 1990. Teoksen nimikin on lehdessä väärin; kaikki tiedot olivat toisen käden lähteitä.

15. Kirjaan tuoreeltaan tutustunut Matti Vuori sanoi pitävänsä sitä "pötynä", Maarit Niiniluodon mukaan se oli agenttikertomus, joka ei liittynyt Lainion iriadamant-yhteisöön (Niiniluoto 1993). Uutisena tieto kirjasta ja oikeudenkäynneistä levisi moniin lehtiin. Apjoilnen asianajaja Dirk de Waelen kirje 8.4.1993 tuli liian myöhään, jotta sillä olisi ollut vaikutusta yleiseen keskusteluun. Vain Aamulehti (9.4.1993) ja Kaleva (14.4.1993) ja ehkä jotkut muutkin lehdet julkaisivat (tukiyhdistyksen toimittaman) oikaisu-uutisen. Sen jälkeen syytökset ja huhut levisivät niin nopeasti, ettei niihin ehtinyt tukiyhdistyskään hankkia vastineita. Loppujen lopuksi Apjoilnea syytettiin lähinnä kehitysapuprojekteihin annettujen varojen väärinkäytöstä Afrikassa (vrt. Suomen Kuvalehti 46. 19.11.1993), ja tuomittiin kolmen vuoden vankeusrangaistukseen, mutta tuomio raukesi, koska Kanada ei luovuttanut Apjoilnea Belgiaan.

16. Vihreä Lanka 4.3. 1993 "Kittilän yrittäjät harkitsevat rikosilmoitusta" ja Helsingin Sanomat 7.5. "Vihreä Lanka ei aja karkottamista", jossa koko toimituskunta jälleen kerran puolustaa uutisiaan. Päätoimittaja Timo Harakan haastattelu: Niiniluoto 1993.

17. Elisabeth Rydell-Janson, Indianer är de inte. Journalisti 13/1993. Vastineessaan "Rydell-Janson ei tunne journalismin etiikkaa" Maarit Niiniluoto toteaa, että tämä oli kaikkien Suomeen tulleiden huhujen äiti, joka ei vastineessaan puhu enää mitään Apjoilnen rikoksista eikä paljastuskirjastakaan.

18. Heikki Haapavaara Ilta-Sanomat 20.2.1993 ja 16.3.1993. UNADFI-järjestö esittäytyy mm. em. Suomen Kuvalehden kirjoituksessa 26.3.1993. Suurin osa lehdistön julkaisemista rikossyytteistä perustuu tämän järjestön esittämiin huhuihin ja niihin näyttävät uskoneen myös Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat (Suomen Kuvalehti 26.3.1993. Helsingin Sanomat 8.4.1993). Todellisuudessa ”järjestö” rahasti vanhempien epätoivolla, niin kuin lukuisat muutkin ns. avustus- ja pelastusjärjestöt.

19. Teksti ja kuvat SE!:n työryhmä. ”AIDS varjostaa Kittilän intiaanileiriä. Leirin keräämä riskiväki pelottaa.” Se! 1/1993.

20. Heikki Haapavaara Ilta-Sanomat 13.2.1993.

21. Sosiaalisia tilastoja tuottaa Stakes, jonka julkaisuista on tietoja myös internetissä. 1990-luvun tilastoja: Suomen tilastollinen vuosikirja 1994, taulukot 505, 506, 476-478, 497. Haavio-Mannila 1993.

22. Heikki Haapavaara, kirkkoherra Toivo Kulpakon haastattelu "Intiaanit yrittivät noitua Kittilän kirkkoherran", Ilta-Sanomat 20.2.1993.

23. Vrt. Outi Pennasen artikkeli Kotiliedessä 13.11.1992 (Ogtjusonin haastattelu). Julkisuudessa Apjoilne esiintyi Yhdistyneiden kansojen eli alkuperäiskansojen maailmanliiton puheenjohtajana, kehitysmaiden puolustajana, asekaupan ja Euroopan unionin vastustajana jne., muttei uskonnollisena johtajana. Taustaansa Apjoilne on selittänyt mm. Suomen Kuvalehdessä, jossa myös Kristina Hakala on selostanut ranskalaisen UNADFIN käsityksiä hänen elämästään. Suomen Kuvalehti 12. 26.3.1993.

24. Kittilän terveyskeskuksen johtavan lääkärin Marjukka Haanpään lausunto (13.1.1993, liittyy nimismiehen lausuntoon). Vrt. hänen haastattelulausuntojaan esim. Aamulehti 1.10.1992.

25. Heikki Haapavaara Ilta-Sanomat 20.2.1993. Kysymyksessä taisivat olla Ogtjusonin hampaat, jotka hammaslääkäri kuulemma korjasi vapaaehtoisesti ruokatunnillaan eikä niistäkään siis tullut kunnalle kustannuksia. Ainoa viranomainen joka kävi Lainiolla (Lainionkrouvissa asti) oli henkikirjoittaja. Kittilän viranomaisten pelko oli liioiteltua, sillä vuotuisen ruoan hankkiminen koko iriadamant-kylälle ei olisi maksanut kunnalle enempää kuin yksi sosiaalituen varassa elävä alkoholistiperhe - jos iriadamantit olisivat apua pyytäneet. Laskelmat satojen tuhansien markkojen avustuksista perustuivat oletuksiin, että iriadamantit tulevat vaatimaan kaiken sen tuen, mihin suomalaiset ovat oikeutettuja.

26. Esim. Oakley 1986. Martin 1987. Turner 1984; 1992.

27. Toimitusjohtaja Keijo Kurtakko esti Kuhmoisiin kaikessa kiireessä lähteneitä iriadamantteja palaamasta Lainion leirille siivoamaan ja hakemaan tavaroitaan, mutta toisaalta näytteli lehdistölle ja TV:lle, kuinka "siivottomaan" kuntoon nämä olivat jättäneet leirinsä. Vrt. ulkomaalaisvaltuutettu Seppälän matkaraporttia Ulkomaalaiskeskukselle 3.11.1992. Ulkomaalaiskeskuksen yksikönjohtaja Esa Markkasen ja tiedottaja Tarja-Riitta Nissisen vierailu 17.2.1993 (nauhoitettu). Poliisin ratsioista Koillis-Häme 29.3.1993. Kainuun Sanomat 3.7.1993 "Karkotuspäätöstä (Sotkamon) Ohravaaraan vei pikkubussillinen poliiseja". Eräiden välivaiheiden jälkeen lapset vanhempineen siirtyivät Kuhmoisten Päijälään, jonne myös muut yhteisön jäsenet vähitellen tulivat. Päijälän kylä otti iriadamantit ystävällisesti vastaan ja järjesti 8.5. 1993 heille suuren läksiäisjuhlan.

28. Polartrion toimitusjohtaja Keijo Kurtakon ja hallituksen puheenjohtajan Veikko Tuloiselan haastatteluita julkaisivat mm. Ilta-Sanomat 17.11.1992, 13.2.1993. 20.2.1993. Pohjolan Sanomat 4.11.992, Iltalehti 17.11.1992. Aamulehti 17.11. 1992. Ensimmäisissä 17.11. julkaistuissa uutisissa mainittiin (suurin otsikoin), että leiristä oli katkaistu sähköt, vaikkei qwameissa mitään sähköä koskaan ollutkaan.

29. Elno Iriadamant -tukiyhdistyksen selvitys Kittilän piirin nimismiehelle 21.12.1992. Iriadamant-kylän ja Polartrion välisessä sopimuksessa (tehty 13.10.1991) mainitaan mm. että käyttämistään majoista (toimisto, sairasmaja) leiri maksaa vain sähkön, veden ja siivouksen. Laskuista (yht. n. 127 000 mk.) todetaan, että niiden erittely on erittäin puutteellista, suurimman laskutuserän muodostavat polttopuut (n. 40 000 mk) sekä puiden ajo ym. kuljetukset (n. 45 000 mk), jolloin puiden hinta nousi 2-3 kertaa suuremmaksi kuin Etelä-Suomessa. Luetteloissa mainitaan myös peitekankaita, työkaluja ym. tarvikkeita (n. 6 500 mk). Lisäksi laskuissa on mukana mm. yhtiön hallituksen jäsenten lentolippuja, maankaivuutöitä ja "intiaanikylän avustuksia" ilman tarkempia selityksiä. Kahdessa majassa asuneelta suomalaiselta ja ruotsalaiselta henkilöltä yhtiö laskutti lisäksi n. 80 000 mk (á 150 mk vuorokausi). Majojen käytöstä ei Polartriolle ole koitunut menetyksiä, koska ne olisivat olleet tyhjillään. Lehtitiedoista huolimatta Polartrio ei ryhtynyt perimään saataviaan oikeusteitse.

30. Ainoa Juhani Kähösen julkaistu vastine lienee ollut Lapin Kansan yleisönosastossa 25.1.1993.

31. Saarijärven kunnanhallituksen päätös 22.3.1993. (Keskisuomalainen 23.3.1993 ja 13.10.1992).

32. Van Dijk 1987, 220.

33. Jouko Kurppa, Tapaus Lainio. Lapin Kansa 18.2.1993. Vrt. myös Risto Alatörmänen, Lainion hippien johtaja kansainvälinen huijari. Pohjolan Sanomat 12.2.1993.

34. Heikki Haapavaara Ilta-Sanomat 20.2.1993.

35. Lapuan laki tarkoitti sitä, että IKL:n oli otettava laki käsiinsä silloin, kun viranomaiset eivät kyenneet eliminoimaan poliittisesti toisinajattelevia, jotka lapualaiset delegitimoivat "isänmaan pettureiksi". Kokko 1930 (I, 24-).

36. Rislakki 1995. Jämsässä kuoli ainakin 170 punaista, joista n. 80 murhattiin (tätä termiä käyttävät nykyisin kaikki tutkijat mt. s. 222-). Pienenä kansana suomalaisten tulisi olla herkkiä puolustamaan vähemmistöjen oikeuksia.

37. Daryll Taylor, Valitusoikeus ratkaisee asian? Helsingin Sanomat 15.5.1993.

38. Mary Douglasin (1966) tunnetun toteamuksen mukaan väärässä paikassa olevat asiat ovat likaisia; Kittilän vastuualueilla iriadamantit todella olivat väärässä paikassa. Saastaisuus ja (kasti)hierarkia esim. Dumont 1972. Tamminen 2004, 136-.

39. Sääty-yhteiskunnan kultivoituneen yläluokan historiasta, esim. Frykman - Löffgren 1979 (1987).

40. Esim. Perlman 1976.

41. Herrnstein - Murray 1994. Nimen omaan antropologiassa on torjuttu älykkyystesteihin ja muihin kulttuurisidonnaisiin testeihin perustuva rotujen ja kansojen vertailu. Tähän keskusteluun ei tässä yhteydessä voi enempää viitata, mutta em. teos edustaa tyypillisesti uutta parempien luokkien kulttuuri- ja sosiaalirasismia, ja se on myös USA:ssa joutunut ankaran kritiikin kohteeksi.

42. Niiniluoto 1993.

43. Kuusela 1993, 60-. Iriadamanttien suhteita micmaceihin ja metisseihin on luontevasti tarkastellut kanadalainen toimittaja Carl Honoré, joka kävi Lainiolla ja haastatteli mm. yhteisön intiaaniverta olevia jäseniä; artikkeli lehdessä The Globe and Mail 18.4.1992. Intiaanikysymysten ongelmista esim. Berkhofer 1979. Frideres 1974. Outi Pennanen Anna-lehti 10.11.1992.

44. Kuusela 1993, 35.

45. Arvi Valmarin kirje 26.10.1992. Hän piti myös nimismiehen ja kunnanlääkärin huolia täysin aiheellisina ja katsoi, ettei kukaan lähimmäisestään vastuuta kantava voi sallia leirin jäämistä Kittilään.

46. Iriadamantit pitivät loukkaavana sitä, että heidän papereitaan kysyttiin ja korostivat "käden kautta oppimista". Leirin aikana tiettävästi eräs yhteisön jäsenistä väitteli Italiassa kirjallisuudesta, ja haastatteluissa esim. Oitjietj on kertonut olevansa koulutukseltaan biologian tohtori/tutkija ja toimineensa Poitiersin yliopistossa Ranskassa (Koillis-Häme 19.5.1993. Kainuun Sanomat 16.6.1993. Iisalmen Sanomat 11.7.1993. Lapin Kansa 29.7.1993). Joka tapauksessa Iriadamant-yhteisö oli koulutettujen ihmisten liike. Toisaalta heidän sulkeutuneisuutensa vaikeutti myös tukiyhdistyksen työtä.

47. Foucault 1980.

48. Sarmela 1994, 121-, 148-.

49. Ankarloo 1987. Lagerlöf-Génetay 1990. Lindqvist 1995.

50. Erityisesti Neuvostoliiton vainoista on runsaasti tutkimusta ja muistelmia, mainittakoon Parvilahti 1957. Davies 1980 (s.137-). Medvedev 1989. Conquest 1969; 1986. Rothberg 1972. Sebag-Montefiore 2003. Meritokraattisen maailmankatsomuksen mukaan syyllinen on Stalin, ei kommunistinen meritokratia.

51. Hiilamo – Kuutti 1997.

52. Ainoa kansanedustaja, joka julkisuudessa puolusti iriadamantteja oli Eero Paloheimo (esim. Suomen Kuvalehti 7.5.1993). Iriadamanttien puolesta kerättiin myös nimiä kansalaisadressiin, aluksi vain satunnaisesti. Syksyllä 1992 vetoomuksessa oli n. 7000 nimeä ja Kävelevän puheen aikana kesällä 1993 tuli ehkä 3000 lisää. Karkotusprosessin aikana, kun iriadamanteilla oli vain tilapäinen oleskelulupa, ei systemaattista nimienkeräystä eikä rahankeräystä voitu järjestää. Tasavallan presidentti tai muut ns. korkeat viranomaiset eivät vastanneet heille lähetettyihin kirjeisiin tai adresseihin, iriadamanttien tapaus luokiteltiin poliittisesti sellaiseksi, ettei heitä koskeviin kirjeisiin välitetty vastata edes kohteliaisuudesta. Kuvaavaa oli, että Helsingissä skinheadit tulivat mukaan puolustamaan iriadamantteja, mutteivät demokratian ja ihmisoikeuksien puolustajat. Demokratia katsoi sivusta, kun iriadamantit kivitettiin.

KIRJALLISUUS

Ankarloo, Bengt 1987. Sverige: det stora oväsendet 1668-1676. Bengt Ankarloo - Gustav Henningsen (utg.), Häxornas Europa 1400-1700. Skrifter utg. av Institutet för rättshistorisk forskning II:13.

Bar-Tal, Daniel 1989. Delegitimization: The Exstreme Case of Stereotyping and Prejudice. Daniel Bar-Tal - Carl F. Graumann - Arie W. Kruglanski - Wolfgang Stroebe (eds.), Stereotyping and Prejudice. Changing Conceptions. Springer-Verlag.

Berkhofer, Robert F. Jr. 1979. The White Man's Indian Images from Columbus to the Present. Vintage Books.

- 1986. The Harvest of Sorrow: Soviet Collectivization and the Terror-Famine. Oxford Univ. Press.

Deliege, Jean-Frederic - Brewaeys, Philippe 1990. Ecoovie. Le Mic-Mac des Services Secrets. EPO.

van Dijk, Teun A. 1987. Communicating Racism. Ethnic Prejudice in Thought and Talk. Sage.

Douglas, Mary 1966. Purity and Danger. An Analysis of Consepts of Pollution and Taboo. Routledge (Puhtaus ja vaara: ritualistisen rajanvedon analyysi. Vastapaino 2000.)

Dumont, Louis 1972. Homo Hierarchicus: The Caste System and its Implications. Chicago Univ. Press.

Foucault, Michel 1980. Tarkkailla ja rangaista. Otava.

Frideres, James 1974. Canada's Indians Contemporary Conflicts. Prentice Hall.

Frykman, Jonas - Löfgren, Orvar 1979. Den kultiverade människan. Skrifter utg. av Etnologiska Sällskapet i Lund.

- 1987. Culture Builders. A Historical Anthropology of Middle-Class Life.

Haavio, Martti 1965. Bjarmien vallan nousu ja tuho. Historiaa ja runoutta. WSOY.

Haavio-Mannila, Elina 1993. Suomalainen seksi: tietoa suomalaisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY.

Herodotos 1964. Historiateos I-II, kirjat 1-9. Kreikan kielestä suomentanut ja esipuheella varustanut Edvard Rein. WSOY.

Herrnstein, Richard - Murray, Charles 1994. The Bell Curve. Intelligence and Class Structure in American Life. Free Press.

Hiilamo, Heikki – Kuutti, Heikki 1997. Kymmenen erää tutkivasta journalismista. Atena.

Howitt, Dennis - Owuse-Bempah, J. 1994. Racism of Psychology. Time for Change. Harvester-Wheatsheaf.

Husband, C. 1977. A Case Study in Identity Maintenance. Howard Giles (ed.), Language, Ethnicity and Intergroup Relations. European monographs in Social Psychology 13. Academic Press.

Kemiläinen, Aira 1994. Suomalaiset, outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteetti. SHS, Historiallisia tutkimuksia 177.

Kokko, Arvo 1930. Lapuan laki 1-2. Talonpoikaisliike Suomessa v. 1930. Tieto Kustannus.

Korjus, Jaakko 1976. Vihtori Kosola, legenda jo eläessään. WSOY.

Kristeva, Julia 1992. Muukalaisia itsellemme. Gaudeamus.

Kuusela, Marjaana 1993. Kasvatus alkuperäiskulttuureissa. Tapaustutkimus lno-iriadamant -kylässä. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopiston Opettajankoulutuslaitos.

- 1995. Iriadamantteja oppimassa. Käsikirjoitus teokseen M. Sarmela (toim.) 1995, Iriadamant – kansa ilman maata.

Kylmänen, Marjo (toim.) 1994. Me ja muut - kulttuuri, identiteetti, toiseus. Vastapaino.

Lagerlöf-Génetay, Birgitta 1990. De svenska häxprocessernas utbrottsskede 1668-1671. Bakgrund i Övre Dalarna. Social och ecklesiastik kontext. Stockholm Studies in Comparative Religion 29.

LeVine, R.A. - Campbell, D.T. 1972. Ethnocentrism: Theories of Conflict, Ethnic Attitudes, and Group Behavior. Wiley.

Lindqvist, Sven 1995. Antirasister. Människor och argument i kampen mot rasimen 1759-1900. Bonniers.

Martin, Emily 1987. The Woman in the Body: A Cultural Analysis of Reproduction. Beacon.

Medvejev, Roy Alexander 1989. Let History Judge: The Origins and Consequences of Stalinism. Oxford Univ. Press.

Miles, Robert 1994. Rasismi. Vastapaino.

Niiniluoto, Maarit 1993. Käytiinkö nyt viimeinen taisto yhtenäiskulttuurin puolesta? Iriadamant-kiihko jakoi median puolesta ja vastaan. Journalisti 10.6.1993.

Oakley, Ann 1986. The Captured Womb. A History of the Medical Care of the Pregnant Women. Basil Blackwell.

Parvilahti, Unto 1957. Berijan tarhat. Otava.

Perlman, Janice 1976. The Myth of Marginality. University of California Press.

Rislakki, Jukka 1995 a. Kauhun aika. Neljä väkivallan kuukautta keskisuomalaisessa jokilaaksossa. Vastapaino.

- 1995 b. Kamenskin lapset. Helsingin Sanomat 8.1. ja 15.1.1995.

Rothberg, Abraham 1972. The Heirs of Stalin: Dissidence and the Soviet Regime, 1953-1970. Cornell Univ. Press.

Sarmela, Matti 1989. Rakennemuutos tulevaisuuteen. Postlokaalinen maailma ja Suomi. WSOY.

- 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. SKS.

- (toim.) 1995. Iriadamant – kansa ilman maata. Käsikirjoitus.

Sebag-Montefiore, Simon 2003. Stalin: the Court of the Red Tsar. Weidenfeld &Colson.

Stroebe, Wolfgang - Insko, Chester 1989. Stereotype, Prejudice, and Discrimination. Daniel Bar-Tal - Carl F. Graumann - Arie W.

Kruglanski - Wolfgang Stroebe (eds.), Stereotyping and Prejudice. Changing Conceptions. Springer-Verlag.

Tamminen, Tapio 2004, Pahan viehätys. Natsismin ja terrorin lähteillä. Otava.

Turner, Bryan S. 1984. The Body and Society. Explorations in Social Theory. Blackwell.

- 1992. Regulating Bodies. Essays in Medical Sociology. Routledge.

Suomen tilastollinen vuosikirja 1994. Tilastokeskus.

Viljanen, Anna Maria 1994. Psykiatria ja kulttuuri. Tutkimus oikeuspsykiatrisesta argumentaatiosta. STAKES tutkimuksia 37. Suomen Antropologinen Seura.

Julkaistu alun perin lehdessä Suomen antropologi - Antropologi i Finland 3/2004.
Matti Sarmela on Helsingin yliopiston kulttuuriantropologian emeritusprofessori.