Opiskelijaelämän jatkuvasta köyhyydestä

Teksti tulostusvalmiina lenttarina kirjastossa

Olipa kerran, kauan sitten, käsitys että yliopistot ovat oppimisen paikkoja. Akateemisen täydellisyyden tavoittelu ja tutkimuksen puolueettomuus olivat tämän tarinan avainsanoja. Jos joskus uskoimmekin tähän valheeseen, niin nyt se lepää paljaana silmiemme edessä. Sitä toivoo ettei edes optimistisin perustutkinto-opiskelija pystyisi tai haluaisi tuudittaa itseään tämän halvan sadun tunnelmaan.
Myytti opiskelijaelämästä on vain sovitettu vallitsevien aikojen perusperiaatteisiin. Muotoiltu uudestaan sopimaan ironiseen ja sitoutumattomaan 1990-lukuun ja sen yksitoikkoiseen jatkumoon uudella vuosituhannella. Ne aidot vapaudet joita opiskelijat aikaisemmin kieltäytymisen ja luovan kamppailun keinoin saavuttivat, neutraloidaan kyynisen pitkäveteisyyden ja ruusuisen nostalgian napoihin. Opiskelijaelämä on enää vain yksi niistä monista rooleista joita meidän odotetaan omaksuvan. Ja kuten rooleilla yleensä, huolimatta siitä vapauden pintakiillosta joka juuri tällä kyseisellä roolilla on, sen ainoa tarkoitus on rajoittaa pikemminkin kuin laajentaa mahdollisia tapoja ihmiselämän järjestämiseksi.

Orientoivan jakson pseudo-festivaalin jälkeen alkaa huomata akateemisen erikoistumisen iloja. "Mikä sun pääaineesi on?" kaikuu kahviloiden seinien välissä. Kampuksella toteutuva akateeminen erikoistuminen ei ole muuta kuin yhteiskunnassa ylipäätäänkin loputtomasti kasaantuvien erikoistumisien jatkumista ajatusten piirissä; oppiaineiden ja tiedon sekametelisoppa, jota syljetään päällemme noissa kouluina tai yliopistoina tunnetuissa, kekseliäästi naamioiduissa vankiloissa. Yliopistossa, kuten muuallakin, on eristyminen ja eristäminen keskeisessä roolissa: ”tosiasioiden” eristäminen, tai abstraktin ”kritiikin” eristäminen niin, että se tekee pilkkaa kritiikin käsitteestä. Samaan aikaan ainoaa vakavaa yritystä sosiaalisen elämän aktiiviseen kritiikkiin (vaikkakin se on kaukana silkan vakavasta) kohdellaan halveksien joko liian vaikeana tai vielä tavallisemmin hyödyttömänä ja vanhanaikaisena.

Kaikkein hälyttävintä, vaikkakaan tuskin odottamatonta, on yliopiston muuttuva rooli yhteiskunnassa. Yliopisto, joka joskus verhoutui eristetyn, lähes tyystin muusta maailmasta riippumattoman luostarirakennuksen tunnelmaan, ottaa nyt innolla vastaan roolinsa keskeisenä kapitalismia ylläpitävänä laitoksena. Rehtoreilla näyttää olevan pakottava tarve ujuttaa sana "mainio" niin moneen mauttomaan opiskelijaelämän mainokseen kuin mahdollista. Totuus on kaikkea muuta kuin haudattu, sitä ylistetään kirkkaassa päivänvalossa: Teollisuus sanelee kurssit ja käyttäjä maksaa.

Yliopiston kehittyminen hämystä kummituksesta koulutusteollisuuden kulmakiveksi oikeutetaan sillä, että se on kilpailuun perustuvan talouden etujen mukaista. Juuri tämä fraasi on se epätoivon huokaus, jonka kuulemme kapitalismin vaappuessa vuosituhannen vaihteen yli. Syvä kuvotus valtaa meidät, kun katsellessamme jälleen yhden maailmanlaajuisen taloudellisen ”kriisin” kehkeytyvän, katsellessamme jatkuvaa yksityistämistä ja ekonomistisen rationaalisuuden poropeukalo-teurastajan mielenlaatua, on johtajiksemme itseään kutsuvien ihmisten esittämä ratkaisu valmistaa ja tarjoilla sitä samaa vanhaa paskaa kiihtyvään tahtiin. On ilmiselvää, että Teollisuuden avoimesti yksin ohjastama opetusjärjestelmä, jos joku, on kyvytön luomaan teolliseen järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä. Yliopistosta tulee yksi tavara lisää ajelehtimaan kaikkien muiden paskapökäleiden rinnalla meidän hukkuessa kapitalismin tuottamaan saastaan.

Yksityiskohtien yksitoikkoisen litanian luettelua ("luennointia") käytetään yliopistossa hämärtämään yhteiskuntamme todellisuus. Kaiken siellä sanotun tarkoitus on hukuttaa taukoamattoman pälpätyksen mereen totuus: että tämä yhteiskunta on spektaakkelin yhteiskunta, tuotannon spektaakkeli, tavaroiden käyttöä ja keräämistä, jossa passiivinen kulutus hallitsee ja suuntaa huomiomme pois mahdollisuudesta sitoutua aktiivisesti ja luovasti omiin elämiimme. Päädymme loppujen lopuksi passiivisiksi taulusieniksi, joihin pyyhitään opetuksen paskaa. Kaikki päätökset, joita meitä pyydetään tekemään, ovat loppujen lopuksi merkityksettömiä siinä mielessä että ne ovat vain muunnelmia samasta teemasta. Aivan kuten kotona, tehtaassa, supermarketissa tai toimistossa, meidän valinnanmahdollisuutemme rajoittuu siihen millaisessa paketissa haluamme oman riistomme ja sortomme ostaa – haluammeko merkkiä X vai Y.

Opiskelijaelämällä on taipumus jatkaa perehdyttämisprosessia, joka on lisännyt vauhtia aina syntymästä lähtien, perehdyttämistä välinpitämättömyyteen näennäisesti järkkymättömän ja hämmentävän sosiaalisen järjestyksen edessä. Välinpitämätön transsi jota elämäksi kutsutaan, ei ole elämää... tuskin elossa. Jos pysähdymme kuuntelemaan, kuulemme hälytyskellojen soivan aivan oman olemassaolomme sisimmässä. Kenties kaikkein kavalin keino, jolla pidetään todellisuudessa olevat halkeamat meidän tarkkaamattoman näkömme tavoittamattomissa, on se materiaalinen niukkuus, jota useimmat opiskelijat pakotetaan kokemaan. Riippumatta siitä kihnutteleeko lainoilla vai alistuuko opiskelun ohella tehtävään työhön, on lopputuloksena se, että – äänekästä ja junttimaista vähemmistöä lukuun ottamatta – valtaosa opiskelijoista lukeutuu työtä tekevään köyhälistöön. Vaikka asia saattaa herättää paljonkin nurinaa, hyväksyvät useimmat tämän opiskelijana olemisen väistämättömänä osana. Tästä seuraa tietenkin, että opiskelijaelämästä tehdään ehkä hieman pitkitettyä varhaislapsuutta parempaa, laitoksissa joihin voi takertua samalla kun kyky kyseenalaistaa ympäröivän maailman perusteita valuu vähitellen viemäriin. Tämä riippuvaisuussuhde on yleisessä tiedossa, ja niinpä opiskelija onkin yleisesti halveksittu. Opiskelijoiden mollaus ilmentää kuitenkin jokaisen huonoa omaatuntoa. Jokainen meistä sietää vastaavanlaista, vaikkakaan ei välttämättä yhtä ankeaa yhteiskunnallista orjuutta.

Nykykapitalismin vaatimusten johdosta useimmista opiskelijoista tulee väistämättä vain alemman tason virkailijoita valtion tai yhtiöiden palvelukseen. Tiedostaessaan omasta tämänhetkisestä häpeällisestä köyhyydestään tulevaisuudessa saamansa "hyvityksen" ilmiselvän kurjuuden, kääntää opiskelija mieluummin huomionsa nykyhetkeen ja koristelee sen kuvitteellisella hohteella.

Opiskelijaelämän kenties kaikkein naurettavin muoto on eräänlainen hutera "bohemianismi", jota vietetään ohimenevän muotivillityksen epätoivoisella hienostuneisuudella. Se toimii opiaattina opiskelijan hienostellessa elämäntavalla, joka on sekä mistään tietämätöntä että likinäköistä. Olennaista on kulttuurihyödykkeiden, teatterin, elokuvien, bändien, kirjojen, minkä tahansa kuluttaminen lohdullisena vakuutuksena siitä että opiskelijaelämä on elämisen arvoista. Mutta tämä kulttuuri, jossa olemme osallisina, on takuulla kuollut. Jolleivat ihmiset voi päästää luovuuttaan valloilleen maailmaan, he latistuvat katsomaan elämästä tehtyä spektaakkelia, merkityksetöntä kuvista ja menneisyyden unelmista koottua taloutta. Kulttuuri tekee opiskelijasta ihanteellisen kuluttajan, animoidun ruumiin joka pystyy valitsemaan kulttuurihyödykkeitä pirstaleisen tietämyksensä tai varallisuutensa mukaisesti. Pystymättä tekemään päätöstä alkaa elää omaehtoisesti, kykenemättöminä ryhtymään tuumasta toimeen, taantuvat opiskelijat oppineiden häkkikanojen tasolle, jotka pystyvät vain kiintyneinä silmäilemään kirjoja.

Opiskelijat oleilevat nuorisokulttuurin marginaaleissa – nuorisokulttuurin, joka kierrätetyn punkin, kaunokirjallisten t-paitojen, valkaistujen hiusten, lävistysten, retro-muodin ja kaikkien muiden ritualisoituun opiskelija- ja "vaihtoehto"elämään kuuluvan roinan kaikkialle tunkevan markkinoinnin avulla nostetaan joka päivä aivan uusiin apatian ulottuvuuksiin. Nuorison äkillinen ilmaantuminen erottuvana luokkana toisen maailmansodan jälkeen johti nuorisolle suunnatun markkinoinnin kekseliääseen kehittämiseen. Nokkelinkaan markkinointi ei kuitenkaan onnistu välttämään sitä ristiriitaa, jonka kiiltäväpintaisten mukautumis-vetoomusten läpi yhä edelleen paistava kapinallisuus aiheuttaa. Nuorisossa piilevä vallankumouksen mahdollisuus on tunnistettu siinä vallitsevassa roolissa, joka nuorilla ihmisillä on ollut radikaalissa politiikassa viimeisten kahden sadan vuoden aikana. Kapitalismin tapa johtaa kapinallinen asenne harhaan ja kääriä se uusiin kuoriin on vain kaikkein silmiinpistävin sen kaikista yrityksistä ei ainoastaan sopeuttaa kieltäytymistä, vaan myös käyttää sitä omaksi hyödykseen yrityksessä saada peitetyksi ja käännetyksi huomio pois siitä hyvin todellisesta tyytymättömyydestä joka pulpahtelee pinnalle ”vastuullisempaan” aikuiselämään siirtymisen vaiheessa. Nuorison kapinallisuus voi olla paljon enemmän kuin vain valinta siitä mihin alakulttuurin ryhmään haluaa kuulua ja samaistua, se voi merkitä koko elämäntapamme kaikkien puolten täydellistä kyseenalaistamista. Siinä tapauksessa kysymys ei kuulu miksi nuoret ovat kapinallisia, vaan miksi aikuiset ovat tyytyneet kohtaloonsa?

Kun opiskelijaelämänä tunnettu perehdyttämisaika on ohi, on aika siirtyä ”todelliseen” maailmaan, ”itsenäiseen” elämään työläisenä, joka on jälleen uusi hyväksikäytön, tukahduttamisen ja passiivisuuden yleisen todellisuuden naamioiva rooli. Kapea-alaisen erikoistumisen vähämielisyyteen harjaantuneiden maistereiden tuottamisesta lähinnä kiinnostuneessa yliopistossa se riippumattomuus ja ajattelun vapaus, jolla opiskelija ylpeilee, on huijausta. Itse asiassa yliopisto-opinnot, viedessään mahdollisuudet kapinaan ja aidosti riippumattomaan tutkimisen tapaan, ovat paras rokotus kriittistä ajattelua vastaan. Vallankumouksellinen ajattelu kaikkein tärkeimmässä mielessään on siten hyvin kaukana mistään kampuksen luotaantyöntävistä älyllisistä matalikoista.

Nykyään yliopistoilla ei ole sen paremmin sitä arvovaltaa kuin dynaamisuuttakaan joka niillä oli keskiajalla, tai vielä 1800-luvullakin. Niiden rooli on muuttunut dramaattisesti; ne ovat siirtyneet harvinaiseksi käyneestä menneisyyden erillisyydestä verta imevän modernin taloudellisen kehityksen sydämeen. Teollisuusvetoiset yliopistot, ahmiessaan yksityistämisestä ja käyttömaksuista kertyneitä vaivaisia ryöstösaaliita, ovat vain yksi monista alentavan sosiaalisen pahoinvoinnin merkeistä. Professorit, jotka kerran olivat yhteiskuntajärjestystä raivokkaasti puolustavia ideologisia vahtikoiria, ovat nyt paimenkoiria, jotka kokoavat lampaat valkokaulusduuneihinsa. Tässä järjestelmässä kulttuuri on taloudellisen voiton tähden harjoitetun toiminnan hyödytön kasvain.

Sivumennen sanoen pitäisi lisätä, että opiskelijoiden selkeässä mukautumisessa nähtävien murtumien väleissä on joitain opiskelijoita, jotka ovat ymmärtäneet järjestelmän, koska he halveksivat sitä sellaisena kuin se on ja tietävät olevansa sen vihollisia. Ei varmasti ole mitään hävettävää tai salattavaa siinä että käyttää ”akateemista järjestelmää” sen omaksi tuhoksi: aivan yhtä varmasti kuin ”sivistykselle” annetaan avoimesti rooli parhaana ja kenties ainoana tapana kasvattaa tietoisuuttaan maailmanlaajuisesta sosiaalisesta sairaudesta, joka tunnetaan modernina sivilisaationa.

Opiskelija on modernin yhteiskunnan tuote aivan samoin kuin Nike ja internet. Äärimmäinen vieraantuneisuutemme voidaan haastaa vain haastamalla yhteiskunta kokonaisuudessaan. Tätä kritiikkiä ei mitenkään voida toteuttaa vain opiskelijaympäristössä. Missä ikinä modernia yhteiskuntaa aletaankaan kyseenalaistaa – oli se sitten Seattlessa, Prahassa tai Melbournessa – ottavat nuoret ihmiset osaa tähän haastamiseen; ja tämä kapinointi edustaa kaikkein suorinta ja perusteellisinta opiskelijaelämän kritiikkiä.

Ajatuksista täytyy tulla jälleen vaarallisia.

--
On the Continuing Poverty of Student Life @Treason
alunperin Green Anarchyn numerossa 21 (2005)