Luulen tuntevani raiskaajan

Kuten eräs ystäväni on todennut, jos 25% naisista raiskataan kulttuurissamme jossain heidän elämänsä vaiheessa, ja lisäksi toiset 19% onnistuu torjumaan raiskausyrityksen, niin silloinhan kauhean monet miehet tässä kulttuurissa ovat raiskaajia. Ei kyseessä ole vain yksi tosi kiireinen jätkä. Eivät hämärillä kujilla väijyvät psykopaatit. Eivät edes vain kaduilla tuijottavat tai bussissa kylmiä väreitä aiheuttavat miehet. ’Tavalliset’ miehet kaikkialla ovat raiskaajia… Kaikkialla.

Mukaan lukien ystävissämme, sukulaisissamme, tuttavissamme, työtovereissamme. Myös ’skenessä’. Ehkä jopa (nielaus) ’yhteisössä’.

Tämän tosiasian – että tunnen lähes varmasti, tavalla tai toisella, raiskaajan – pohdiskeleminen vakavasti on todella sekoittanut pääni. Eikö minun kuitenkin, jos olen niin pro-feministinen, raiskauksen vastainen kuin sanon olevani, pitäisi tehdä jotain asialle?

Mitä helvettiä minun pitäisi tehdä?

En ole päässyt lähellekään vastausta tässä kysymyksessä, mutta voin jo aavistaa puolustavat julistukset ja sarkastiset sivuhuomautukset ihmisiltä, joilla tuskin olisi mitään vaihtoehtoisia ehdotuksia… Joskus harkitsen näiden ihmisten sarkasmin ottamista kirjaimellisesti: ehkä me todella tarvitsemmekin noitavainot. Ehkä meidän vain pitäisi karkottaa (’skenestä’ / ’yhteisöstä’ / ’liikkeestä’ / elämistämme) jokainen miespuolinen, josta on liikkeellä ’vain huhu’ – onhan huhu, raiskausten ja seksuaalisten pahoinpitelyjen tilastollisen yleisyyden huomioon ottaen, lähes varmasti totta. Varmasti aika joukko ihmisiä joutuisi väärin perustein syytetyksi ja karkotetuksi (älyttömästi suuremman oikein perustein syytettyjen ihmisten joukon sivussa) … Mutta olisiko se sittenkään niin paha? Nyt puhutaan naisten elämistä! Mitä helvetin väliä on sillä jos skenestä tulisi häädetyksi muutama jätkä jotka eivät välttämättä ’ansaitse’ sitä? Omasta puolestani puhuakseni, vetäytyisin mieluusti mistä tahansa sosiaalisesta piiristä jossa olen osana, jos siihen kuuluvat naiset tuntisivat olonsa turvallisemmaksi ilman minua. Itse asiassa olisi helpottavaa jos pystyisi lopulta tekemään jotain jotta lähelläni olevat naiset tuntisivat olonsa turvallisemmaksi – vaikka en sitten pystyisikään tekemään muuta kuin poistamaan itseni heidän elämistään.

Kaikki tämä perustuu oletukseen, että ’karkottaminen’ on sovelias rangaistus raiskaajille – joka tarkemmin mietittynä on aika hölmö ajatus. Karkotuksesta puhutaan usein tapana jolla vallankumouksen jälkeiset anarkiset yhteisöt voisivat ehkä käsitellä ihmisiä jotka eivät suostu kunnioittamaan muita yhteisön jäseniä. Minun nähdäkseni tämä on vallan järkevää – terveestä, eloisia, kestävästä ja omavaraisesta yhteisöstä karkotetuksi tulemisen uhka (ja oletettavasti mihinkään toiseen samanlaiseen yhteisöön liittymisen estämisen uhka) voisi todella ehkäistä epäsosiaalista käyttäytymistä. Mutta meillä ei vielä ole terveitä, eloisia, kestäviä ja omavaraisia yhteisöjä. Parhaassa tapauksessa meillä on sosiaalisia kerhoja. Sosiaalisia kerhoja jotka saattavat pitää ääntä kapitalistista ja valtion ylivaltaa vastaan, mutta jotka ovat silti, valitettavasti, varsin pitkälti mukana niiden toiminnassa. Tällaisesta sosiaalisesta kerhosta karkottaminen siis tuskin olisi maailmanloppu. Se aiheuttaisi raiskaajalle vaivan etsiä toisen samanlaisen sosiaalisen kerhon – mieluiten sellaisen joka ei tietäisi hänen aiemmista touhuistaan, tai olisi ainakin valmis jättämään ne huomiotta tai pitämään niitä vain ’huhuina’.

Karkottaminen on siis onnettoman riittämätön keino torjua raiskaajia radikaaleissa yhteisöissä, tai ylipäätään missään yhteisöissä. Se ei ole muuta kuin vähin mitä voi edellyttää. Kuinka traagista onkaan, että epäröimme tehdä edes tämän perusasian taataksemme naisten turvallisuuden.

On tietenkin täysin riittämätöntä puhua raiskauksesta mustavalkoisin käsittein, etenkin ottaen huomioon miltä puolelta patriarkaalisten etuoikeuksien aitaa kirjoitan. Eräs tuntemani jäppinen, joka luullakseni kutsuisi itseään pro-feministiksi, tapaa sanoa että kaikki miehet ovat naisvihaajia, ja miehet jotka väittävät muuta, valehtelevat. Olen eri mieltä. Käsilläni oleva sanakirja määrittelee naisvihan (misogynian) yksinkertaisesti ”vihaksi naisia kohtaan”. Minä en vihaa naisia. Ollenkaan. Lähes kaikki ihmiset, joita eniten rakastan tämän maan päällä – ihmiset joiden puolesta voisin kuolla, ihmiset joita ilman en haluaisi elää – ovat naisia. Minun on äärettömän paljon helpompi olla suhteissa ja yleensä ottaen kommunikoida naisten kuin miesten kanssa. Niinpä suurin osa ystävistäni on naisia. Tiedän henkilökohtaisesti vain yhden tai kaksi ihmistä, jotka nähdäkseni todella vihaavat naisia (eikä kaikkia miehiä naisvihaajina pitävä ystäväni kuulu näihin) – olen enimmäkseen onnistunut varsin hyvin tavoitteessani pitää ystävinäni vain sellaisia ihmisiä kanssa voin tulla toimeen ja joita voin kunnioittaa (toisin sanoen naisten kanssa, ja sellaisten miesten kanssa jotka rakastavat ja kunnioittavat naisia).

Hieman epäilen tällaista logiikkaa – että kaikki miehet ovat naisvihaajia – kun se tulee mieheltä joka on tekemisissä feministisen politiikan kanssa, koska se on hieman liian helppo ratkaisu. Tämä viittaisi siihen että pro/feministinen tietoisuus, keskustelu ja toiminta miesten keskuudessa on ajanhukkaa, koska olemme voimattomia pakenemaan ukkovaltaan ehdollistamisen hampaista. Me vihaamme naisia. Niin se vain on. No jaa, kai se on sitten ihan sama vaikka menisimme takaisin katsomaan TV:tä / soittamaan bändeissä / puhumaan levyistä...

Olen eri mieltä, koska samalla kun tilastot osoittavat että hirveän monet miehet ovat raiskaajia, niin ne toisaalta osoittavat myös että hirveän monet miehet eivät ole raiskaajia. Siitäkin huolimatta että patologinen kulttuuri on aivopessyt miehiä syntymästä asti ja miltei tuhonnut heidät, yrittävät monet miehet purkaa ohjelmointia itsessään, ja ovat alkaneet tapella ukkovalta-aatteen harjoittamaa ehdollistamista ja ukkovallan käytäntöjä vastaan – tämä on omien kokemusteni mukaan saanut aina alkunsa naisten kuuntelemisen ja heiltä oppimisen kautta. Tämä todistaa, jos nyt jotain todistusta ylipäätään tarvitaan, että ukkovalta on sosiaalinen tilanne, ei biologista toimintaa, kuten raiskausten selittelijät ovat väittäneet, ja kuten tämä ajattelutapa että ’kaikki miehet ovat naisvihaajia’ on vaarallisen lähellä väittää. Tosiasia on että ukkovalta on opittua käyttäytymistä – vaikkakin syvälle juurtunutta – ja siitä voidaan siksi oppia pois, kun sitoudumme yrittämään. Kuten vihaisten ateistien tiedetään sanoneen Jumalasta: jos me keksimme hänet, me voimme tappaa hänet.

Ajattelutavassa on toisaalta eräs piirre johon voin yhtyä. Ukkovaltaan ehdollistuminen on taatusti tiukassa, ja se vaikuttaa kaikkiin tähän kulttuuriin syntyneisiin. Naisviha, monissa muodoissaan, on epäilemättä epidemia – mitkä tahansa mainostaulut todistavat että se on ilmeisen jokapäiväistä. En usko että se on niin kaikkivoipaa ja kaikennielevää kuin ’kaikki miehet vihaavat naisia’ –ajattelutapa antaa olettaa, mutta olen samaa mieltä siitä että se on kaikkialla. Kuten näemme (tai emme) raiskausten kohdalla.

Näemme kuinka raiskauskulttuuria näytellään kaikkialla – elokuvissa, mainonnassa, TV:ssä. Mutta emme todella näe sitä. Samaan aikaan kun meitä pommitetaan ruumiinosiksi pelkistettyjen mainostaulujen naisten kuvilla ja kun toimintasankarimme johtavat meitä valkokankaalla, todellisesta raiskauksesta, sellaisena kun ne tapahtuu miljoonille naisille joka ikinen päivä, tulee näkymätön. Se mainitaan siellä täällä, silloin kun sitä voidaan käyttää johonkin tarkoitukseen – oikeuttamaan etnisiä puhdistuksia köyhillä kaupunkialueilla tai pelottelemaan naisia pysymään sisällä iltaisin – mutta sen todellisuuden tuntevat, ja siitä pääasiassa keskustelevat, vain naiset jotka ovat sen läpikäyneet.

Tämän on muututtava. Me olemme kaikki tavalla tai toisella raiskauskulttuurin vankeja. Tunnemme naisia jotka on raiskattu (vaikka emme ehkä tiedä sitä). Tunnemme miehiä jotka raiskaavat (vaikka lähes varmasti emme tiedä sitä). Me kuljemme joka päivä ohi mainostaulujen, jotka kiihottavat raiskaamaan naisten panettelun kautta, ja annamme niiden pysyä pystyssä vahingoittumattomina. Keskuudessamme on ihmisiä joita on vahingoitettu ja satutettu, ja jätämme heidät vaille tukea. Keskuudessamme on ihmisiä jotka vahingoittavat ja satuttavat, ja annamme heidän jatkaa esteettä.

Kun olin 17, ryhdyin seksitouhuihin tyttöystäväni kanssa hänen nukkuessaan. Hän heräsi ja me jatkoimme seksiä. Haluaisin sanoa että tarkoitukseni olikin että hän heräisi, mutta tosiasiassa en muista. Haluaisin sanoa että olisin lopettanut jos hän ei olisi pian herännyt, mutta en ole varma voinko vannoa senkään olevan totta. Hän mainitsi asian ohimennen seuraavana päivänä, ja vaikutti olevan ihan sujut, joten emme koskaan keskustelleet siitä. Kun suhteemme oli jo päättynyt, otin häneen yhteyttä halutessani keskustella joistain suhdettamme koskevista asioista, jotka olivat jääneet vaivaamaan minua. Olin tajunnut että se oli monin tavoin ongelmallinen suhde – että olin ollut erittäin hallitseva. Ymmärrettävästikään hän ei halunnut puhua siitä. Hän oli tyytyväinen siihen että olimme ystäviä, eikä nähnyt syytä palata kelaamaan suhteemme ongelmia. Ymmärrän nyt, etten koskaan saa tietää halusiko hän todella rakastella sinä aamuna.

Kerron tämän tarinan tässä havainnollistaakseni raiskauskulttuurin elinvoimaista, monimutkaista luonnetta, ja myös voidakseni ottaa vastuun osasta jota olen siinä näytellyt. Pyyntöni molemminpuoliseen hyväksyntään, pyrkimykseni varmistaa etten vahingoittaisi tai olisi epäkunnioittava ketään rakastettuani kohtaan, oli aivan liian pieni, aivan liian myöhässä. Minun on nyt yritettävä todella käsittää toimintani seuraukset, ja toimia niin, etten taatusti tee samanlaista virhettä enää koskaan. Joidenkin harvojen parhaista yrityksistä huolimatta olemme liikkeenä saavuttaneet varsin vähän sodassamme raiskauskulttuuria vastaan. Kovin monien siskojemme kohdalla olemme auttamattomasti myöhässä. Voimmeko sallia vaikenemista ja alistumista enää yhtään tämän pidempään?

Käännetty Arson -zinestä #1 (2004)

*SCUM-manifesti englanniksi
*Ks. myös Who Shot Andy Warhol? (suomeksi)