Miten anarkistit estäisivät aivo- ja ikävuodot?
Pohdinnat | keskiviikko, 22.11. 2006 @ 19:28
Katselukertoja: 998
Miten anarkistit estäisivät aivo- ja ikävuodot?
Anarkistien joukot ovat pieniä. Syitä tähän on varmasti useita, tässä niistä mielestäni kaksi olellisinta. Yksi syy on propagandan saavuttamattomuus tai olemattomuus. Tämän keskustelun aiheena on toinen syy, jota kutsun aivo- ja ikävuodoiksi.
Mitä tarkoitan näillä vuodoilla?
Aivovuoto on käytössä oleva termi, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että hyvinkoulutetut siirtyvät muihin maihin ja vievät tietonsa ja taitonsa mukanaan. Tässä keskustelussa nämä "muut maat" ovat tässä toisia poliittisia liikkeitä. Erityisesti vasemmistoliitto ja vihreät näyttävät vetävän porukkaa antiautoritäärisestä liikkeestä. Toinen kysymys onkin, että onko sellaista liikettä lainkaan olemassa.
Syyt tähän ovat vahvasti toisiinsa sidoksissa. Yhtäältä vaikuttaa vetovoima esimerkiksi puolueisiin päin, toisaalta työntövoima anarkisteista pois päin. Puolueet houkuttavat paitsi näennäisellä realistisuudellaan, myös sillä, että puolueissa vaikuttaa yleensä enemmän ihmisiä kuin anarkisteissa. Anarkisteista pois päin taas vaikuttaa työntövoima, joka sikiää ainakin keskustelukulttuurin puutteesta, sisäänpäin lämpiävyydestä ja tietystä kärsimättömästä irrationaalisuudesta.
Työntövoimaa aiheuttaa myös leima anarkismista nuorten aatteena, liikkeenä ja elämäntapana. En tiedä, monenko kapinallisuus on ainakin alkanut tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluvasta kapinasta. Toisaalta tämä todelta näyttävä oletus, että anarkismi innostaa enemmän nuoria, on itseään toteuttava ennustus. Joku saattaa ajatella: "Jos anarkismi on nuoria varten enkä ole nuori enää, minua varten on varmaan jotain muuta." Nuorisoon leimaantumisesta seuraa siis tämä ns. ikävuoto.
Näin siis anarkistinen liike näyttää olevan tuomittu nuorten ja hurjien, ehkä epärealististen kiivailijoiden salaseuraksi ja pikkupiiriksi.
Minä en kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Siksi kysynkin, miten anarkistit voisivat estää nämä vuodot? Tästä alkaa se varsinainen keskustelu. Vastaukseni kysymykseen ovat luonnoksenomaisia ja tietyiltä osin jopa triviaaleja, itsestäänselviä. Toivonkin niitä kehitettävän.
Yksi ilmiselvä vastaus on, että anarkismista on tehtävä realistinen ja houkutteleva vaihtoehto muihin poliittisiin liikkeisiin nähden. Mutta miten?
Ensinnäkin kysymys realismista. Eikö anarkismi ole realististista? Mielestäni on, mutta se ei ole niin ilmiselvää. Anarkistit näyttäytyvät monille joko uutena "puolueena", jolla on ratkaisu kaikkeen tai sitten vain hörhöporukkana.
Haaste on monipuolinen. Ensinnäkin on selvitettävä, mitä anarkismilla on todella tarjottavana nykyihmisille. On myös pohdittava niitä ikäviä kriisitilanteita, joissa anarkismin ei oleteta toimivan ja joita varten valtiota pidetään tarpeellisena. Edelleen on mietittävä, ihan konkreettisesti, miten asetettuihin tavoitteisiin päästään ja miten mitata etäisyyttä nykyhetkestä utopiaan. Tähän päästään opiskelemalla, kokeilemalla ja keskustelemalla.
Anarkistisen liikkeen on siis sisälleen luotava todellinen tiedonhankkimisen, -jakamisen ja keskustelun kulttuuri.
Opiskelua vastaan anarkisteilla tuntuu olevan jotain todella suurta hampaan kolossa. Ehkä yksi syy on koulujärjestelmän, mutta toinen ehkä vaikuttavampi syy on tietty kammo varsinkin akateemisia marxilaisia kohtaan. Tämän seurauksena anarkisteja on pitkään vaivannut paitsi tietty irrationaalinen toiminnan ja spontaanisuuden palvonta, myös älyllinen laiskuus.
Anarkismi ei silti koskaan ole ollut mikään irrallinen aate aatteiden avaruudessa. Sillä on historiallisen ja vielä nykyäänkin näkyvät suhteensa muihin aatteisiin. Anarkistit ovat aina lainanneet tieteistä ja aatteista ajatuksia; niin pitäisi tehdä nykyisinkin. Pitäisi luoda yhteyksiä myös tiedon ja aatteiden tasolla. Tiede on kehittynyt, mutta onko anarkismi todella siitä paljoa kostunut? Muista on paljon opittavaa.
On tietysti totta, että kaikki eivät voi mennä syvälle kaikkeen. Tästä syystä tarvittaisiin tiettyä työnjakoa ja tukea niille, jotka tätä tutkimus- ja kirjoitustyötä tekevät. Se voi olla rahallista (taas yksi vastustusta aiheuttava ajatus), mutta erityisesti on oltava tietty kunnioittava ilmapiiri, jossa erilaiset ajatukset ja oppineisuus voivat kukoistaa. Tällöin voimme hyötyä poliittisesti toisistamme eniten. Kuka tietää vaikka todella oppisimmekin jotain?
Toinen haaste on pystyä selittämään asia monenlaisille, erilaisista taustoista tuleville ja tietotasoilla oleville ihmisille.
Varmastikaan kaikki eivät niele sellaista paatosta, jota harrastamme omissa piireissämme. On siis oltava erilaisia tapoja esittää sama asia, eri näkökulmia, eri painotuksia. Toki innostusta pitää olla, mutta myös tietty annos kärsivällisyyttä. Joskus on myös osattava jättää juttu silleen.
Tämä on sitten psykologian kysymys. Miten nähdä toisesta ihmisestä, miten asia kannattaa esittää juuri hänelle? Tämä siis syyllistymättä kansan kosiskeluun ja siihen että sanotaan toiselle vain se, mitä hän haluaa kuulla. Kuitenkin taitava keskustelija osaa seurata toisen ajatuksen kulkua ja ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Tämä on tietynlaista keskustelun judoa, ja tähänkin meidän pitäisi kouluttaa ihmisiä.
Kun tähän vielä lisätään propagandan kehittäminen, tutkiminen ja luominen, saadaan jo estettyä edes muutaman kirkkaan mielen katoaminen puolueiden haaviin. Kyse on siitä, että liikkeessä toimimisesta tulee mielekästä ja haluttavaa.
Tästä toivoisin jatkettavan.
Toveri,
Mika O. Iisakka
Anarkistien joukot ovat pieniä. Syitä tähän on varmasti useita, tässä niistä mielestäni kaksi olellisinta. Yksi syy on propagandan saavuttamattomuus tai olemattomuus. Tämän keskustelun aiheena on toinen syy, jota kutsun aivo- ja ikävuodoiksi.
Mitä tarkoitan näillä vuodoilla?
Aivovuoto on käytössä oleva termi, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että hyvinkoulutetut siirtyvät muihin maihin ja vievät tietonsa ja taitonsa mukanaan. Tässä keskustelussa nämä "muut maat" ovat tässä toisia poliittisia liikkeitä. Erityisesti vasemmistoliitto ja vihreät näyttävät vetävän porukkaa antiautoritäärisestä liikkeestä. Toinen kysymys onkin, että onko sellaista liikettä lainkaan olemassa.
Syyt tähän ovat vahvasti toisiinsa sidoksissa. Yhtäältä vaikuttaa vetovoima esimerkiksi puolueisiin päin, toisaalta työntövoima anarkisteista pois päin. Puolueet houkuttavat paitsi näennäisellä realistisuudellaan, myös sillä, että puolueissa vaikuttaa yleensä enemmän ihmisiä kuin anarkisteissa. Anarkisteista pois päin taas vaikuttaa työntövoima, joka sikiää ainakin keskustelukulttuurin puutteesta, sisäänpäin lämpiävyydestä ja tietystä kärsimättömästä irrationaalisuudesta.
Työntövoimaa aiheuttaa myös leima anarkismista nuorten aatteena, liikkeenä ja elämäntapana. En tiedä, monenko kapinallisuus on ainakin alkanut tiettyyn kehitysvaiheeseen kuuluvasta kapinasta. Toisaalta tämä todelta näyttävä oletus, että anarkismi innostaa enemmän nuoria, on itseään toteuttava ennustus. Joku saattaa ajatella: "Jos anarkismi on nuoria varten enkä ole nuori enää, minua varten on varmaan jotain muuta." Nuorisoon leimaantumisesta seuraa siis tämä ns. ikävuoto.
Näin siis anarkistinen liike näyttää olevan tuomittu nuorten ja hurjien, ehkä epärealististen kiivailijoiden salaseuraksi ja pikkupiiriksi.
Minä en kuitenkaan ole valmis luovuttamaan. Siksi kysynkin, miten anarkistit voisivat estää nämä vuodot? Tästä alkaa se varsinainen keskustelu. Vastaukseni kysymykseen ovat luonnoksenomaisia ja tietyiltä osin jopa triviaaleja, itsestäänselviä. Toivonkin niitä kehitettävän.
Yksi ilmiselvä vastaus on, että anarkismista on tehtävä realistinen ja houkutteleva vaihtoehto muihin poliittisiin liikkeisiin nähden. Mutta miten?
Ensinnäkin kysymys realismista. Eikö anarkismi ole realististista? Mielestäni on, mutta se ei ole niin ilmiselvää. Anarkistit näyttäytyvät monille joko uutena "puolueena", jolla on ratkaisu kaikkeen tai sitten vain hörhöporukkana.
Haaste on monipuolinen. Ensinnäkin on selvitettävä, mitä anarkismilla on todella tarjottavana nykyihmisille. On myös pohdittava niitä ikäviä kriisitilanteita, joissa anarkismin ei oleteta toimivan ja joita varten valtiota pidetään tarpeellisena. Edelleen on mietittävä, ihan konkreettisesti, miten asetettuihin tavoitteisiin päästään ja miten mitata etäisyyttä nykyhetkestä utopiaan. Tähän päästään opiskelemalla, kokeilemalla ja keskustelemalla.
Anarkistisen liikkeen on siis sisälleen luotava todellinen tiedonhankkimisen, -jakamisen ja keskustelun kulttuuri.
Opiskelua vastaan anarkisteilla tuntuu olevan jotain todella suurta hampaan kolossa. Ehkä yksi syy on koulujärjestelmän, mutta toinen ehkä vaikuttavampi syy on tietty kammo varsinkin akateemisia marxilaisia kohtaan. Tämän seurauksena anarkisteja on pitkään vaivannut paitsi tietty irrationaalinen toiminnan ja spontaanisuuden palvonta, myös älyllinen laiskuus.
Anarkismi ei silti koskaan ole ollut mikään irrallinen aate aatteiden avaruudessa. Sillä on historiallisen ja vielä nykyäänkin näkyvät suhteensa muihin aatteisiin. Anarkistit ovat aina lainanneet tieteistä ja aatteista ajatuksia; niin pitäisi tehdä nykyisinkin. Pitäisi luoda yhteyksiä myös tiedon ja aatteiden tasolla. Tiede on kehittynyt, mutta onko anarkismi todella siitä paljoa kostunut? Muista on paljon opittavaa.
On tietysti totta, että kaikki eivät voi mennä syvälle kaikkeen. Tästä syystä tarvittaisiin tiettyä työnjakoa ja tukea niille, jotka tätä tutkimus- ja kirjoitustyötä tekevät. Se voi olla rahallista (taas yksi vastustusta aiheuttava ajatus), mutta erityisesti on oltava tietty kunnioittava ilmapiiri, jossa erilaiset ajatukset ja oppineisuus voivat kukoistaa. Tällöin voimme hyötyä poliittisesti toisistamme eniten. Kuka tietää vaikka todella oppisimmekin jotain?
Toinen haaste on pystyä selittämään asia monenlaisille, erilaisista taustoista tuleville ja tietotasoilla oleville ihmisille.
Varmastikaan kaikki eivät niele sellaista paatosta, jota harrastamme omissa piireissämme. On siis oltava erilaisia tapoja esittää sama asia, eri näkökulmia, eri painotuksia. Toki innostusta pitää olla, mutta myös tietty annos kärsivällisyyttä. Joskus on myös osattava jättää juttu silleen.
Tämä on sitten psykologian kysymys. Miten nähdä toisesta ihmisestä, miten asia kannattaa esittää juuri hänelle? Tämä siis syyllistymättä kansan kosiskeluun ja siihen että sanotaan toiselle vain se, mitä hän haluaa kuulla. Kuitenkin taitava keskustelija osaa seurata toisen ajatuksen kulkua ja ohjata keskustelua haluamaansa suuntaan. Tämä on tietynlaista keskustelun judoa, ja tähänkin meidän pitäisi kouluttaa ihmisiä.
Kun tähän vielä lisätään propagandan kehittäminen, tutkiminen ja luominen, saadaan jo estettyä edes muutaman kirkkaan mielen katoaminen puolueiden haaviin. Kyse on siitä, että liikkeessä toimimisesta tulee mielekästä ja haluttavaa.
Tästä toivoisin jatkettavan.
Toveri,
Mika O. Iisakka
