"Emme halua modernia elämää"

Vaikka eurooppalaiset astuivat Uuden-Guinean saarelle ensi kerran jo vuonna 1511, se säilyi suurelta osin koskemattomana sivilisaatiolta aina viime aikoihin asti. Sen vuoret ja rehevät viidakot olivat luoneet tilanteen, jossa yhden laakson ihmiset eivät useinkaan olleet edes nähneet viereisen laakson asukkaita. Vielä 1990-luvulla oli tiettävästi ainakin 14 heimoa, joihin ulkopuoliset eivät olleet olleet suorassa yhteydessä; voidaan olettaa että dokumentoimattomia heimoja saattaa olla edelleen olemassa. Mutta modernisaatiota on alettu runnoa läpi, kun laajenevan pääoman lonkerot ovat yrittäneet tavoittaa kaikkein kätketyimpiäkin kulmia saadakseen luonnonvaroja ja ihmisiä hyväksikäytettäväkseen.
Vuonna 1963 Indonesia otti hallintaansa Länsi-Papuan - Uuden-Guinean läntisen osan. Tekaistussa, "Vapaan valinnan aloitteeksi" nimetyssä kansanäänestyksessä, joka toteutettiin vuonna 1969, pakotettiin 1025 heimokansaa julistamaan että he haluavat pysyä osana Indonesiaa - itse asiassa heidät saatiin sanomaan fraaseja kielellä jota he eivät itse ymmärtäneet. Niinpä YK tunnusti Indonesian hallintaoikeuden Länsi-Papuaan vuonna 1969.

Indonesia ei tietenkään ollut odotellut hallintansa virallista tunnustamista aloittaessaan Länsi-Papuan taloudellisen hyväksikäytön. Freeport MacMoRan-yhtiön yhdessä Rio Tinto Zincin ja AMRO-pankin kanssa harjoittama kaivostoiminta on repinyt auki maata ja ajanut Papuan alkuperäisasukkaita mailtaan 1960-luvun alusta asti. Mamberanon jokialueelle, joka virtaa joidenkin maailman kauneimpien ja monimuotoisimpien metsäalueiden läpi, on suunniteltu lukuisia kehitysprojekteja piittaamatta ympäristöstä tai seudun ihmisistä. On suunniteltu useiden vesivoimalapatojen yhdistelmää, joka tarjoaisi energiaa raskaan teollisuuden ja maanviljelyksen kehittämiseen. Muita suunniteltuja kehitysprojekteja ovat mm. nikkelijalostamo, kuparisulatto, ruostumatonta terästä valmistava teollisuuslaitos sekä hanke, jossa pilkotaan sähkön avulla vettä hapeksi ja "vihreissä" autoissa polttoaineena käytettäväksi vedyksi - hyvä esimerkki "vaihtoehtoisen energian" suhteesta industrialismiin sen kaikkein tuhoisimmassa muodossaan. Freeport MacMoRan on jo täydellisesti tuhonnut Aykwa-joen ja pakottanut Amungme-kansan siirtymään kotiylängöiltään alaville maille. Siellä he ovat altistuneet sairauksille joita he eivät koskaan kohdanneet kotilaaksossaan. Muita patoprojektin kehittämiseen ja sitä seuraavaan teolliseen kehitykseen osallisia yhtiöitä ovat mm. Ferrostahl, Siemens ja Hochtief Saksasta. Lukuisia australialaisia yhtiöitä on myös osallisena.

Luonnonvarojen hyväksikäyttö, ympäristötuho ja ihmisten häätäminen kotisijoiltaan ovat pääoman laajenemisen kannalta välttämättömiä, etenkin kehittämättömillä alueilla. Näiden alueiden ihmiset ovat luoneet sellaisia tapoja elää sovussa ympäristönsä kanssa, jotka tekevät rahasta ja siten myös työpaikoista heidän olemassaolonsa kannalta täysin tarpeettomia. Mutta tässä olomuodossaan tällaiset ihmiset ovat täysin hyödyttömiä pääomalle. Niinpä se tekee aloitteen ja ryhtyy tuhoamaan ympäristöä joka pitää huolta alkuperäiskansojen elämästä. Se pakottaa nämä ihmiset siirtymään tutuista kotimetsistään kaupunkeihin, joissa se yltäkylläisyys, joka oli viidakossa kaikkialla heidän ympärillään, on köyhdytetyssä ("jalostetussa") muodossaan suljettu varastoihin, joihin pääsee vain rahan avulla. Ja kuinka tämän rahan voi saada? Myymällä itsensä rengiksi niihin hankkeisiin, niille isännille, jotka varastivat oman kodin ja elämän. Pakotettuna pääoman sosiaaliseen ympäristöön, pois rattoisan joutilaasta olosta metsässään, he eivät kohtaa ainoastaan sosiaalista rappiota ja vieraantumista, vaan myös lukemattomia sairauksia, joiden kanssa heidän kehojensa ei tarvinnut tulla toimeen heidän syntymälaaksossaan. Niinpä Länsi-Papualla tapahtuvat pakkosiirrot, kuten vastaavat pakkosiirrot kaikkialla, ovat kaikissa käytännöllisissä tarkoituksissaan kuoleman marssi.

"Me emme ole terroristeja!
Me emme halua modernia elämää!
Me vastustamme kaikkea kehitystä:
uskonnollisia ryhmiä, avustusjärjestöjä, kansalaisjärjestöjä.
Pyydämme, jättäkää meidät vain rauhaan!"

Aseellinen taistelu tämän alueen hyväksikäyttöä vastaan voidaan jäljittää aina 1500-luvulle asti, jolloin Biak-saaren väki Länsi-Papuan rannikolla tarttui aseisiin kolonialismia vastaan. Ei ole yllätys, että tämä taistelu alkoi niin pian kolonialistisen vallan kohtaamisen jälkeen. Tämän alueen alkuperäiskulttuureille on ominaista tarttua epäröimättä aseisiin taistellakseen vihaamiaan asioita vastaan. Niinpä aseellinen taistelu on kolonialistisen hallinnon ja riiston kohdanneille ollut täällä jatkuvaa.

Pian sen jälkeen kun Indonesia otti Länsi-Papuan haltuunsa vuonna 1963, alkoi Vapaa Papua -liike (OPM). Tämä vuosisatoja jatkuneen aseellisen taistelun muodollistaminen on ongelmallista. Voiko OPM välttää muodollisen järjestäytymisen heikkouden? Voiko se välttää muuttumasta poliittiseksi kokonaisuudeksi, joka perustuu delegaatioon ja on avoin neuvotteluille ja myönnytyksille? Itse asiassa tästä on vaikea päätellä missä määrin OPM on muodollinen järjestö, ja missä määrin se on yksinkertaisesti huuto taisteluvoiman kohottamiseksi. Väitetään että OPM ja Länsi-Papuan alkuperäiskansat ovat yksi ja sama asia, että OPM ei ole ihmisten yläpuolelle tai eteen asettunut liike. Useiden heimoryhmien äskettäiset toimet, joissa he ottivat valtaansa kaupunkeja ja pysäyttivät taloudelliset ja valtionhallinnon toiminnot päästäkseen määriteltyihin tavoitteisiin, käy yksiin tämän väitteen kanssa, samoin kuin OPM:n kieltäytyminen hierarkkisten, valtion kaltaisten sotilaallisten rakenteiden käytöstä, joiden sijaan suositaan perinteisiä heimosodankäynnin muotoja.

Liike on myös puhunut hallituksen, kapitalismin ja kansallisvaltion luonteesta selkeydellä, joka on harvinaista tämänkaltaisissa vapaustaisteluissa. Liikkeen tiedotuslehti ilmaisee selkeästi että kamppailevia ihmisiä ei kiinnosta korvata yhtä hallitusta toisella, koska he eivät itse ole kiinnostuneita kapitalistisen hyväksikäytön hallinnoimisesta. Sen sijaan he haluavat lopettaa hyväksikäytön. He toteavat etteivät halua Länsi-Papuaksi kutsuttua kansallisvaltiota. Sen sijaan "me haluamme... että meidät jätetään rauhaan sellaisina kuin olemme olleet ja yhä edelleen olemme. Sillä ei ole väliä pidetäänkö meitä primitiivisinä. Meitä ei vaivaa vaikka meitä pidettäisi ihmissyöjinä. Meidän kannaltamme kaikki on luonnollisestikin aivan hyvin, jos pukedummekin vain lannevaatteisiin ja olemme lukutaidottomia. Kyseessä on oma elämämme, ja se on yksin meidän oma asiamme. Ja me haluamme elää samalla tavoin kuin aina. Me haluamme käydä taisteluja keskenämme, ja niin on hyvin. Se ei aiheuta yhtä paljon tuhoa kuin moderni yhteiskunta... Me emme halua että toiset pitävät meitä hyödyttöminä ja myyvät meidät sitten kapitalisteille. Me olemme ihmisiä ja me taistelemme takaisin hyväksikäyttöä vastaan." Länsi-Papualla taisteleville kyse on yrityksestä suojella sellaista elämänmuotoa, jossa valtio ja pääoma eivät koskaan ole päässeet kehittymään, ulkopuolelta tulevaa näiden samojen instituutioiden hyökkäystä vastaan. Tätä vasten on selkeää, että pitkälle kehittyneiden kapitalististen ja valtiovallan rakenteiden keskellä vastarintaan nousevilta puuttuu usein selkeys, joka perustuu suoraan tietoon ja kokemukseen siitä mitä on menetetty kun valtio ja pääoma on juntattu valtaan.

Mutta on myös viitteitä siitä, että OPM ei ole täysin vapaa kansallistunnosta. Eikä neuvotteluvalmiudesta. Eräs viimeisimmistä protesteista siellä oli Länsi-Papuan lipun nostaminen julkisten rakennusten salkoon - teko joka taatusti näyttäisi symboloivan toivoa yhtenäisestä kansakunnasta, ei perinteisesti elävistä heimoista. Voidaanko tällä tavalla luotu keinotekoinen yhtenäisyys helposti hylätä sitten kun se ei enää ole hyödyksi liikkeelle? Mutta vielä merkittävämpää on se, että OPM:n delegaatiot ovat alkaneet Indonesian hallituksen, YK:n ja muiden valtojen virkailijoiden kanssa neuvotteluihin Länsi-Papuan itsenäisyydestä. Uskovatko he todella, että nämä vallat sallisivat länsi-papualaisten palata heimo-elämäänsä metsissä ilman hallitusta, joka hallitsisi tätä elämää, tekisi myönnytyksiä muille valloille, ja ryhtyisi lopulta myyjäksi samaan tapaan kuin Indonesia on toiminut 38 vuoden ajan?

Länsi-Papuan vapausliike on vaikeassa asemassa. Sen vaatimukset eivät ole neuvoteltavissa kapitalismin kehyksessä, joten OPM:n neuvotteluyritykset ovat turhia. Valtiottomilla yhteisöillä ilman rahaa ja tavaravaihtoa, ilman kehitystä tai teollista hyväksikäyttöä, ei ole paikkaa kapitalismin kehyksessä, ja nykyään koko maailma on venytetty tähän kehykseen. Ainoastaan sellaisessa maailmassa, josta tämä kehys on poistettu, voivat äärettömän moninaiset mahdolliset elämänmuodot, myös länsi-papualaisten, kukoistaa ja menestyä. Tämän johdosta käy selväksi, että solidaarisuuden näiden ihmisten vapautta kohtaan on otettava selkeän kapinallisten hyökkäysten muoto, joiden päämääränä on valtion ja pääoman sekä sivilisaation rakenteiden tuhoaminen kokonaisuudessaan. Nämä hyökkäykset saattavat hyvinkin kohdistua nimettyihin Länsi-Papuan ihmisten ja maan hyväksikäyttäjiin, osana yritystä tehdä loppu kaikesta hyväksikäytöstä.

--
Käännetty pamfletista johon on koottu Wilful Disobedience -lehden vol.2 #1-6 valittuja tekstejä.