Vastarintaa "kehitystä" vastaan Filippiineillä
Alkuperäisväen vastarinta | perjantai, 8.09. 2006 @ 15:51
Katselukertoja: 1 834
Filippiinien saariryhmien luonto on viime aikoina joutunut kapitalistisen kehityksen rajun ja nopean hyökkäyksen kohteeksi. Vanhat metsät kattavat enää vain 3% pinta-alasta (18,6% kokonaismetsäalasta), ja tästä johtuen saarten biodiversiteetti on yksi maailman uhatuimmista. Tämän seurauksena ne vielä jäljellä olevat ihmiset, jotka elävät osana näitä ekosysteemejä ja niistä riippuvaisina, on pakotettu jatkuvaan selviytymistaisteluun.
Filippiinien väkiluku on noin 126 miljoonaa. Maan hallituksen mukaan heistä "alkuperäiskansoihin" kuuluu noin kolme miljoonaa. Tällä viitataan ihmisiin, jotka ovat onnistuneet säilyttämään jonkinlaisen valtakulttuurista erillisen kulttuuri-identiteetin. Kuitenkin suurimman osan, ellei kaikkien, elämäntavat ovat kokeneet suuria muutoksia vain muutaman sukupolven aikana. Useat heimot ovat perinteisesti eläneet pelkästään metsästyksellä ja keräilyllä, mutta pakkoasutukset ja metsien tuhoaminen ovat tarkoittaneet sitä, että lähes kaikkien on täytynyt kehittää jonkinlaista maanviljelyä.
Yksi monista 450 vuotta kestäneen Espanjan ja Yhdysvaltojen kolonialismin ja uuskolonialismin kielteisistä vaikutuksista on ollut kristinuskon tuominen alueelle. Kristillisen kolonisaation aikana on huomattu lähetyssaarnaajien toiminnan olevan erittäin hyvä tapa paikallisten hallitsemiseksi ja sulauttamiseksi hallitsijan kulttuuriin. Lähetystyötä ei ole koskaan rajoitettu Filippiineillä, ja harvat käännyttämiseltä välttyneet kansat ovat onnistuneet siinä vain jatkuvan vastarinnan ansiosta.
1521 tapahtuneesta ensikohtaamisesta lähtien on valloitus kohdannut jatkuvaa vastarintaa. Paikallinen päällikkö surmasi espanjalainen löytöretkeilijän Ferdinand Magellanin Mactanin saarella. Magellanin retkikunta pakeni takaisin Espanjaan, josta ei lähetetty uutta laivaa neljäänkymmeneen kolmeen vuoteen. Vastarinta jatkui koko 350 vuotta kestäneen espanjalaishallinnon ajan, kunnes vallankumouksellinen sota ajoi kolonialistit ulos 1800-luvun lopulla. Vallankumouksen johtajat kuitenkin pettivät kapinan välittömästi, ja antoivat Yhdysvaltojen kaapata valtajärjestelmän rippeet haltuunsa. Jenkkien puolivuosisatainen valta koostui erittäin väkivaltaisesta tyranniasta - yhdestä kahteen miljoonaa ihmistä tapettiin amerikkalaishallinnon ensimmäisen kymmenen vuoden aikana.
Viime aikoina heimokansojen vastarinta on usein keskittynyt metsiä tuhoavaan ja maata saastuttavaan teolliseen kehitykseen: hakkuisiin, kaivoksiin, plantaaseihin ja suuriin patoihin. 1980-luvun alussa keskisten Cordillera-vuorten ihmiset aloittivat kuuluisan, onnistuneen taistelunsa Maailmanpankin rahoittamaa Chico-joen patohanketta vastaan. Raivostuneet vuoriston ihmiset, jotka eivät olleet koskaan antaneet espanjalaisten alistaa itseään ja ryövätä heidän maansa alla muhineita kultavarantoja, yhdistivät voimansa militanttiin vastarintaan hanketta vastaan. Sortotoimet heitä vastaan olivat julmia, ja johtivat useisiin kuolemiin, mutta lopulta Maailmanpankki vetäytyi hankkeesta. Vastarinta synnytti alueelle erittäin organisoituneen liikkeen, joka on siitä asti taistellut kehityshankkeita vastaan ja poliittisen itsemääräämisoikeuden puolesta.
Monet viimeisen vuosikymmenen suurimmista kamppailuista ovat keskittyneet kaivostoiminnan ympärille. 90-luvun puolivälissä Filippiinien hallitus päätti edistää kaivosteollisuutta ulkomaisten investointien toivossa, ja monia kaivoksia sijoitettiin ehdotuksissa alkuperäiskansojen asuttamille alueille. Uusista laeista ja kannustimista huolimatta ovat kaivokset lähes poikkeuksetta jääneet avaamatta paikallisen vastarinnan takia. Cordilleran Igorotit, Mindanaon B'laan-kansa, sekä muut heimo- ja ei-heimoryhmät, ovat kaikki onnistuneet pitämään ulkomaiset kaivosyhtiöt loitolla - ainakin toistaiseksi.
Subanon-kansan taistelu (yhdessä paikallisen kristillisen ja muslimiväestöjen kanssa) ei vahvasta vastarinnasta huolimatta näytä onnistuvan (ja ansaitsee solidaarisuutemme). Heillä on vastassaan Calgaryssa päämajaansa pitävä kanadalainen TVI Pacific -yhtiö, joka paraikaa rakentaa infrastruktuuria kultakaivostaan varten, ja on tuhonnut paikallisten pyhänä pitämän Canatuanvuoren huipun.
Maan ja yhteisön tuhoamista on vastustettu vuosia, ja yhtiön yritykset aloittaa kaivostoiminta ovat saaneet vastaansa myös fyysistä vastarintaa. Maaliskuussa 2004 Subanonit asettivat tiesulun estämään yhtiön raskaiden koneiden pääsemisen mailleen. Tiesulku purettiin muutaman päivän päästä, kun yhtiön vartijoiden avaama tuli haavoitti neljää ihmistä.
Yhtiö ja valtio ovat reagoineet vuosia kestäneeseen kaivokseen kohdistuvaan vastarintaan uusilla hyökkäyksillä Subanon-kulttuuria kohtaan. Alueen läpikotainen militarisointi ja tappouhkaukset ovat luoneet pelon ilmapiirin, jossa ihmiset pelkäävät sanoa ääneen vastustavansa kaivosta. Sen lisäksi yhtiö on petoksella ja lahjonnalla luonut vaihtoehtoisia johtajarakenteita hankkeensa tueksi. Tämä kehittyneiden PR-tekniikoiden käyttö ja ihmisten ostaminen, mikä on tuonut kapitalistiset suhteet heimon keskuteen aiheuttamaan hajaannusta ja kumoamaan perinteiset päätöksentekorakenteet, ei ole yhtään vähemmän vakava hyökkäys heimon olemassaoloa kohtaan kuin heidän maansa tuhoaminen.
Aiemmin Länsi-Papualla solidaarisuustyötä tehnyt brittiryhmä vieraili useissa Filippiinien alkuperäiskansojen kylissä alkuvuodesta 2003. He kävivät muun muassa Manobojen alueella, missä käytiin pitkä, lopulta epäonnistunut kamppailu Filippiinien korkeimmalle vuorelle, Apovuorelle, suunniteltua maalämpövoimalaitosta vastaan. Kaikista kovimman kamppailuvaiheen aikana yhtiö osti erään perinteisen päällikön tuen, muiden jatkaessa kiivasta vastustustaan. Vastapuolet tappelivat toisiaan vastaan rituaalikirousten ja vastakirousten voimalla, oikeusistuimissa, ja jopa fyysistesti, kun joitain lämpövoimalaa kannattavia Manoboja oli värvätty valtion puolisotilaallisiin joukkoihin.
Vierailumme aikaan heimot koittivat jälleenrakentaa yhtenäisyyttä. He yrittivät saada tunnustuksen oikeudelleen esivanhempiensa maihin. He olivat kuitenkin täysin tietoisia siitä, että tämä laillinen prosessi oli lähinnä vain ajanhukkaa, ja halusivat tehdä jotain paljon mielenkiintoisempaa: yrittää säilyttää kulttuuriperintönsä ja kääntää jatkuvasti syvenevän sulauttamisen vuorten toisella puolella olevaan sivilisaatioon päinvastaiseen suuntaan. Perinteisen musiikin, käsitöiden, vaatetuksen, rituaalien ja heimosoturiperinteiden uudelleen löytäminen metsäkamppailun avulla on luonut yhtenäisyyttä, jonka avulla lämpövoimalahankkeen luomasta hajaannuksesta voidaan vähitellen päästä yli.
Filippiinien poliittinen tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, ja tämä täytyy ottaa huomioon yritettäessä ymmärtää sikäläisiä vastarintaliikkeitä. Maassa on 35-vuotias (pääosin maolainen) kommunistiliike ja sissiarmeija, mikä yrittää ottaa hallintaansa kaiken vastarinnan ja sulauttaa sen 'yhtenäiseksi rintamaksi'. Sen lisäksi on alati kasvava määrä kansalais- ja joukkojärjestöjä, jotka ovat myötämielisiä maanalaiselle vasemmistolle ja tekevät sen kanssa yhteistyötä vaihtelevin tavoin. Tämän lisäksi Filippiineiltä löytyy vahva 'edistyksellinen' katolisen kirkon siipi, joka on myös osallistunut eri kamppailuihin Marcosin diktatuurista lähtien.
Nämä moninaiset järjestöt tukevat ja osallistuvatkin usein alkuperäiskansojen fyysiin ja kulttuurisiin selviämistaisteluihin, ja tämä osallistuminen muuttaa selkeästi vastarinnan luonnetta. Erään filippiiniläisen anarkistin mukaan syy siihen miksi viimeaikainen taistelu San Roquen patoa vastaan epäonnistui, siinä missä Chico Riverin patotaistelu 20 vuotta aiemmin voitettiin, oli valtavasti kasvanut kamppailun byrokraattinen hallinta, mikä tuhosi aiemmin hyvin toimineen spontaanin militanttiuden. Oli tämä totta tai ei, on alkuperäiskansojen ihmisten - jotka eivät ole kovinkaan hyvin perehtyneet autoritaarisen politiikan monimutkaisuuteen - epäilemättä vaikea ymmärtää milloin näiden ryhmien organisoidut infrastruktuurit pyrkivät auttamaan heidän kamppailujaan, ja milloin taas manipuloimaan heitä ohjelmansa taakse. Toki löytyy myös paljon sellaisia alkuperäiskansojen ihmisiä, jotka ymmärtävät nämä asiat erittäin hyvin ja ovat varsin iloisia saadessaan edistää vasemmistolaisia ideologioita.
Pitää muistaa että suurin osa maailmalle tulevasta informaatiosta on peräisin näistä institutionalisoituneista järjestöistä, ja siksi ei useinkaan ole mahdollista ymmärtää vastarintaan ryhtyneiden todellisia motiiveja olematta itse paikalla yhteisössä vastarinnan aikaan. Tästä syystä niiden meistä, jotka eivät sulata näiden ryhmien ideologioita, ei pidä yksinkertaisesti olettaa näiden järjestöjen edustavan kaikkia taistelevia ihmisiä. Samoin meidän on varottava pyrkimyksiä tulkita vastarintaa niin, että se vahvistaa omaa poliittista linjaamme.
Olemme ymmärtäneet ja kuulleet kerta toisensa jälkeen Filippiinien alkuperäiskansoilta sen, että motivaatio vastarintaan syntyi maan tuhoamisesta. Maan, joka ylläpitää heitä - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tapasimme monia äärimmäisessä materiaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, jotka olivat kuitenkin täysin tietoisia heitä ympäröivästä ekologisesta rikkaudesta, siitä kuinka he ovat riippuvaisia ympäristöstään, ja siitä mitä sen menettäminen tarkoittaa. Olimme yhteisöissä jotka jatkoivat suoraa toimintaa hakkuuteollisuuen koneiden pysäyttämiseksi tai laittomia metsureita vastaan, kuten myös yhteisöissä jotka harjoittivat perinteisiä rituaalejaan salaa, siitä huolimatta että esittivät ulospäin kristittyjä. Tapasimme monia ihmisiä jotka olivat ylpeitä perinteisistä elämäntavoistaan, ja määrätietoisia näiden elämäntapojen säilyttämisessä. Mutta tapasimme myös ihmisiä jotka olivat ilmiselvästi loppuunkuluneita stressistä, mikä on syntynyt jatkuvasta tarpeesta vastustaa uusia tunkeutumisyrityksiä heidän elinalueilleen, ja jotka ovat luovuttaneet taistelun, luopuneet toivosta ja uskosta siihen että heidän metsiinsä ja elämiinsä kohdistuva kasvava tuho olisi voitu pysäyttää.
Solidarity South Pacific
http://www.eco-action.org/ssp
Alkuteksti: Green Anarchy #19, Kevät 2005
Filippiinien väkiluku on noin 126 miljoonaa. Maan hallituksen mukaan heistä "alkuperäiskansoihin" kuuluu noin kolme miljoonaa. Tällä viitataan ihmisiin, jotka ovat onnistuneet säilyttämään jonkinlaisen valtakulttuurista erillisen kulttuuri-identiteetin. Kuitenkin suurimman osan, ellei kaikkien, elämäntavat ovat kokeneet suuria muutoksia vain muutaman sukupolven aikana. Useat heimot ovat perinteisesti eläneet pelkästään metsästyksellä ja keräilyllä, mutta pakkoasutukset ja metsien tuhoaminen ovat tarkoittaneet sitä, että lähes kaikkien on täytynyt kehittää jonkinlaista maanviljelyä.
Yksi monista 450 vuotta kestäneen Espanjan ja Yhdysvaltojen kolonialismin ja uuskolonialismin kielteisistä vaikutuksista on ollut kristinuskon tuominen alueelle. Kristillisen kolonisaation aikana on huomattu lähetyssaarnaajien toiminnan olevan erittäin hyvä tapa paikallisten hallitsemiseksi ja sulauttamiseksi hallitsijan kulttuuriin. Lähetystyötä ei ole koskaan rajoitettu Filippiineillä, ja harvat käännyttämiseltä välttyneet kansat ovat onnistuneet siinä vain jatkuvan vastarinnan ansiosta.
1521 tapahtuneesta ensikohtaamisesta lähtien on valloitus kohdannut jatkuvaa vastarintaa. Paikallinen päällikkö surmasi espanjalainen löytöretkeilijän Ferdinand Magellanin Mactanin saarella. Magellanin retkikunta pakeni takaisin Espanjaan, josta ei lähetetty uutta laivaa neljäänkymmeneen kolmeen vuoteen. Vastarinta jatkui koko 350 vuotta kestäneen espanjalaishallinnon ajan, kunnes vallankumouksellinen sota ajoi kolonialistit ulos 1800-luvun lopulla. Vallankumouksen johtajat kuitenkin pettivät kapinan välittömästi, ja antoivat Yhdysvaltojen kaapata valtajärjestelmän rippeet haltuunsa. Jenkkien puolivuosisatainen valta koostui erittäin väkivaltaisesta tyranniasta - yhdestä kahteen miljoonaa ihmistä tapettiin amerikkalaishallinnon ensimmäisen kymmenen vuoden aikana.
Viime aikoina heimokansojen vastarinta on usein keskittynyt metsiä tuhoavaan ja maata saastuttavaan teolliseen kehitykseen: hakkuisiin, kaivoksiin, plantaaseihin ja suuriin patoihin. 1980-luvun alussa keskisten Cordillera-vuorten ihmiset aloittivat kuuluisan, onnistuneen taistelunsa Maailmanpankin rahoittamaa Chico-joen patohanketta vastaan. Raivostuneet vuoriston ihmiset, jotka eivät olleet koskaan antaneet espanjalaisten alistaa itseään ja ryövätä heidän maansa alla muhineita kultavarantoja, yhdistivät voimansa militanttiin vastarintaan hanketta vastaan. Sortotoimet heitä vastaan olivat julmia, ja johtivat useisiin kuolemiin, mutta lopulta Maailmanpankki vetäytyi hankkeesta. Vastarinta synnytti alueelle erittäin organisoituneen liikkeen, joka on siitä asti taistellut kehityshankkeita vastaan ja poliittisen itsemääräämisoikeuden puolesta.
Monet viimeisen vuosikymmenen suurimmista kamppailuista ovat keskittyneet kaivostoiminnan ympärille. 90-luvun puolivälissä Filippiinien hallitus päätti edistää kaivosteollisuutta ulkomaisten investointien toivossa, ja monia kaivoksia sijoitettiin ehdotuksissa alkuperäiskansojen asuttamille alueille. Uusista laeista ja kannustimista huolimatta ovat kaivokset lähes poikkeuksetta jääneet avaamatta paikallisen vastarinnan takia. Cordilleran Igorotit, Mindanaon B'laan-kansa, sekä muut heimo- ja ei-heimoryhmät, ovat kaikki onnistuneet pitämään ulkomaiset kaivosyhtiöt loitolla - ainakin toistaiseksi.
Subanon-kansan taistelu (yhdessä paikallisen kristillisen ja muslimiväestöjen kanssa) ei vahvasta vastarinnasta huolimatta näytä onnistuvan (ja ansaitsee solidaarisuutemme). Heillä on vastassaan Calgaryssa päämajaansa pitävä kanadalainen TVI Pacific -yhtiö, joka paraikaa rakentaa infrastruktuuria kultakaivostaan varten, ja on tuhonnut paikallisten pyhänä pitämän Canatuanvuoren huipun.
Maan ja yhteisön tuhoamista on vastustettu vuosia, ja yhtiön yritykset aloittaa kaivostoiminta ovat saaneet vastaansa myös fyysistä vastarintaa. Maaliskuussa 2004 Subanonit asettivat tiesulun estämään yhtiön raskaiden koneiden pääsemisen mailleen. Tiesulku purettiin muutaman päivän päästä, kun yhtiön vartijoiden avaama tuli haavoitti neljää ihmistä.
Yhtiö ja valtio ovat reagoineet vuosia kestäneeseen kaivokseen kohdistuvaan vastarintaan uusilla hyökkäyksillä Subanon-kulttuuria kohtaan. Alueen läpikotainen militarisointi ja tappouhkaukset ovat luoneet pelon ilmapiirin, jossa ihmiset pelkäävät sanoa ääneen vastustavansa kaivosta. Sen lisäksi yhtiö on petoksella ja lahjonnalla luonut vaihtoehtoisia johtajarakenteita hankkeensa tueksi. Tämä kehittyneiden PR-tekniikoiden käyttö ja ihmisten ostaminen, mikä on tuonut kapitalistiset suhteet heimon keskuteen aiheuttamaan hajaannusta ja kumoamaan perinteiset päätöksentekorakenteet, ei ole yhtään vähemmän vakava hyökkäys heimon olemassaoloa kohtaan kuin heidän maansa tuhoaminen.
Aiemmin Länsi-Papualla solidaarisuustyötä tehnyt brittiryhmä vieraili useissa Filippiinien alkuperäiskansojen kylissä alkuvuodesta 2003. He kävivät muun muassa Manobojen alueella, missä käytiin pitkä, lopulta epäonnistunut kamppailu Filippiinien korkeimmalle vuorelle, Apovuorelle, suunniteltua maalämpövoimalaitosta vastaan. Kaikista kovimman kamppailuvaiheen aikana yhtiö osti erään perinteisen päällikön tuen, muiden jatkaessa kiivasta vastustustaan. Vastapuolet tappelivat toisiaan vastaan rituaalikirousten ja vastakirousten voimalla, oikeusistuimissa, ja jopa fyysistesti, kun joitain lämpövoimalaa kannattavia Manoboja oli värvätty valtion puolisotilaallisiin joukkoihin.
Vierailumme aikaan heimot koittivat jälleenrakentaa yhtenäisyyttä. He yrittivät saada tunnustuksen oikeudelleen esivanhempiensa maihin. He olivat kuitenkin täysin tietoisia siitä, että tämä laillinen prosessi oli lähinnä vain ajanhukkaa, ja halusivat tehdä jotain paljon mielenkiintoisempaa: yrittää säilyttää kulttuuriperintönsä ja kääntää jatkuvasti syvenevän sulauttamisen vuorten toisella puolella olevaan sivilisaatioon päinvastaiseen suuntaan. Perinteisen musiikin, käsitöiden, vaatetuksen, rituaalien ja heimosoturiperinteiden uudelleen löytäminen metsäkamppailun avulla on luonut yhtenäisyyttä, jonka avulla lämpövoimalahankkeen luomasta hajaannuksesta voidaan vähitellen päästä yli.
Filippiinien poliittinen tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen, ja tämä täytyy ottaa huomioon yritettäessä ymmärtää sikäläisiä vastarintaliikkeitä. Maassa on 35-vuotias (pääosin maolainen) kommunistiliike ja sissiarmeija, mikä yrittää ottaa hallintaansa kaiken vastarinnan ja sulauttaa sen 'yhtenäiseksi rintamaksi'. Sen lisäksi on alati kasvava määrä kansalais- ja joukkojärjestöjä, jotka ovat myötämielisiä maanalaiselle vasemmistolle ja tekevät sen kanssa yhteistyötä vaihtelevin tavoin. Tämän lisäksi Filippiineiltä löytyy vahva 'edistyksellinen' katolisen kirkon siipi, joka on myös osallistunut eri kamppailuihin Marcosin diktatuurista lähtien.
Nämä moninaiset järjestöt tukevat ja osallistuvatkin usein alkuperäiskansojen fyysiin ja kulttuurisiin selviämistaisteluihin, ja tämä osallistuminen muuttaa selkeästi vastarinnan luonnetta. Erään filippiiniläisen anarkistin mukaan syy siihen miksi viimeaikainen taistelu San Roquen patoa vastaan epäonnistui, siinä missä Chico Riverin patotaistelu 20 vuotta aiemmin voitettiin, oli valtavasti kasvanut kamppailun byrokraattinen hallinta, mikä tuhosi aiemmin hyvin toimineen spontaanin militanttiuden. Oli tämä totta tai ei, on alkuperäiskansojen ihmisten - jotka eivät ole kovinkaan hyvin perehtyneet autoritaarisen politiikan monimutkaisuuteen - epäilemättä vaikea ymmärtää milloin näiden ryhmien organisoidut infrastruktuurit pyrkivät auttamaan heidän kamppailujaan, ja milloin taas manipuloimaan heitä ohjelmansa taakse. Toki löytyy myös paljon sellaisia alkuperäiskansojen ihmisiä, jotka ymmärtävät nämä asiat erittäin hyvin ja ovat varsin iloisia saadessaan edistää vasemmistolaisia ideologioita.
Pitää muistaa että suurin osa maailmalle tulevasta informaatiosta on peräisin näistä institutionalisoituneista järjestöistä, ja siksi ei useinkaan ole mahdollista ymmärtää vastarintaan ryhtyneiden todellisia motiiveja olematta itse paikalla yhteisössä vastarinnan aikaan. Tästä syystä niiden meistä, jotka eivät sulata näiden ryhmien ideologioita, ei pidä yksinkertaisesti olettaa näiden järjestöjen edustavan kaikkia taistelevia ihmisiä. Samoin meidän on varottava pyrkimyksiä tulkita vastarintaa niin, että se vahvistaa omaa poliittista linjaamme.
Olemme ymmärtäneet ja kuulleet kerta toisensa jälkeen Filippiinien alkuperäiskansoilta sen, että motivaatio vastarintaan syntyi maan tuhoamisesta. Maan, joka ylläpitää heitä - niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tapasimme monia äärimmäisessä materiaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, jotka olivat kuitenkin täysin tietoisia heitä ympäröivästä ekologisesta rikkaudesta, siitä kuinka he ovat riippuvaisia ympäristöstään, ja siitä mitä sen menettäminen tarkoittaa. Olimme yhteisöissä jotka jatkoivat suoraa toimintaa hakkuuteollisuuen koneiden pysäyttämiseksi tai laittomia metsureita vastaan, kuten myös yhteisöissä jotka harjoittivat perinteisiä rituaalejaan salaa, siitä huolimatta että esittivät ulospäin kristittyjä. Tapasimme monia ihmisiä jotka olivat ylpeitä perinteisistä elämäntavoistaan, ja määrätietoisia näiden elämäntapojen säilyttämisessä. Mutta tapasimme myös ihmisiä jotka olivat ilmiselvästi loppuunkuluneita stressistä, mikä on syntynyt jatkuvasta tarpeesta vastustaa uusia tunkeutumisyrityksiä heidän elinalueilleen, ja jotka ovat luovuttaneet taistelun, luopuneet toivosta ja uskosta siihen että heidän metsiinsä ja elämiinsä kohdistuva kasvava tuho olisi voitu pysäyttää.
Solidarity South Pacific
http://www.eco-action.org/ssp
Alkuteksti: Green Anarchy #19, Kevät 2005
