Mellakka

Bibliotheque des Emeutes

Tällä hetkellä ei käydä minkäänlaista tietoista keskustelua ihmiskunnan lopullisesta kohtalosta. Ihmiskunnan päämääränä on väistämättä tulla johonkin lopputulokseen. Tästä syystä kaiken keskustelun olemattomuus toimii tätä päämäärää vastaan.

Keskustelu ihmisyyden lopullisesta muodosta on historian keskeisintä sisältöä. Tämä keskustelu myös yksin määrittää sen mikä on historiallista ja mikä ei. Nykyään vallitseva keskustelun puute ei ole lainkaan sattumaa, sillä ihmisyhteiskunta on järjestetty ilman keskustelua, ja tämän todellisen puutteen täyttäminen näennäiskeskustelulla on osa nykyistä järjestystä. Tästä syystä ne jotka taistelevat tätä järjestystä vastaan, taistelevat myös tätä puutetta vastaan. Kyseinen taistelu on nyt ajettu tietoisuuden ulkopuolelle. Niin täydellisesti on vieraantuminen tunkeutunut tietoisuuteemme, että tietoisuus itse näyttää vieraantumisen momentilta.

Mutta vaikka tämä historiattomuuden ilmiö yleistyy historiassa, se ei voi tehdä loppua historiasta. Päin vastoin, ihmisyydestä käytävä keskustelu syrjäyttää tämän ilmiön. Tämä keskustelu ihmisyydestä löytää itsensä tietoisuuden ulkopuolelta, ja vieraantumista vastaan asettuneena. Vieraantuminen on epäilemättä tunkeutunut kaikkeen välilliseen ja kaikkeen järjestäytymiseen, mutta se ei voi kahlita välittömyyttä ja spontaanisuutta. Juuri täältä todellinen keskustelu ihmisyydestä, maailmasta ja niiden loppuratkaisusta on löytänyt turvapaikan ja tiivistynyt. Se on käytännöllinen keskustelu, jossa sanoista tulee jälleen onomatopoeiaa ja ajatuksista tulee iskuja. Mutta tämä karkea, raaka, brutaali negatiivisuus on nykyään ainoa jäljellä oleva negatiivisuuden muoto.

Mellakka on ainoa käytännöllinen ja julkinen hetki, jossa vieraantumista kritisoidaan siitä, että sen tuottama ja sen tuottava yhteiskuntajärjestys estää kaiken keskustelun ihmisyyden lopullisesta olemuksesta. Jos mellakka järjestetään, se ei enää ole mellakka. Tämä on mellakan vahvuus, mutta myös sen heikkous silloin kun se tarjoaa ainoan puhujakorokkeen heille, jotka tahtovat hallita ihmisiä. Tällaisena korokkeena mellakka on vain tietoisuutta vailla olevan elämän kuohahdus. Ajatuksen toimintana mellakka on tällä hetkellä kuitenkin ainoa, joka liikkuu vieraantumista nopeammin.

Mellakat on helppo kääntää palvelemaan järjestystä, saattaa huonoon valoon tai murskata, paitsi siellä ja silloin kun niitä todella ilmenee. Näissä ajan syvissä syövereissä, joista nyt löydämme itsemme, on jokainen mellakka kuin kömpelö, vihainen raapaisu piikiveen, mutta se mitä tästä raapaisusta seuraa, muuttaa kylmyyden ja hämäryyden vastakohdikseen. Vaikka mellakat aina tukahdutetaan tai hukutetaan aivan liian nopeasti, ne ovat kuitenkin elävä kieltäytyminen alistumisesta ja vieraantumisesta, sorkkarauta joka avaa uusia näkymiä. Ja niiden rajoitukset ovat luonteeltaan sellaisia, että on houkuttelevaa kutsua niitä rajattomiksi. Tällaisiin rajoihin tietoisuuden avain on ruostunut sopimattomaksi.

Rooman plebeijien mellakat, keskiajan talonpoikaiskapinat tai 1800-luvun työläismellakat ovat hyvin erilaisia kuin nykyiset, toisin kuin yleensä oletetaan. Ne ovat erilaisia sisällöltään: roomalainen senaattori, keskiaikainen lääninherra tai edes 1800-luvun keinotteleva prinssi ei olisi voinut kuvitellakaan sitä minkä nykypäivä paljastaa - että ihmisyyden rikkaus on löytänyt turvapaikan näistä köyhien kehnoista kapinoista. Olosuhteet, joista ne nousevat, ovat myös erilaiset: ne uhkaavat aina valtiota maailmassa joka on kauttaaltaan jaettu valtioihin; ne ovat aina kaupunkilaisia kauttaaltaan kaupunkilaistuneessa maailmassa. Ne ovat taistelu ajattelusta maailmassa, jossa ajattelu on vapauttanut itsensä ihmisen otteesta; siellä missä on johtajia, jäävät johtajat alakynteen; siellä missä on kauppatavaraa, tuhotaan tavara-arvo. Nämä toimijat ovat toisenlaisia kuin aiemmin: he ovat kasvottomia. Toisin kuin yleensä oletetaan, ei enää ole olemassa mellakoita joiden langat olisivat joidenkin käsissä. Mahdolliset ohjailijat ovat itse hylänneet maailman herruuden, ja johdettuaan joukkoja harhaan ovat myös menettäneet herruuden ihmisten silmissä. Riippumatta osallisten määrästä on mellakka nykyään vertaansa vailla. Mellakan vastustajat - joten kuten lukutaitoisina, köyhinä ja tyytymättöminä - muistuttavat enemmän mahdollisia mellakoitsijoita kuin mahdollisia järjestyksenpalauttajia. Mutta myös käänteinen on totta: nykyiset mellakoitsijat ovat halkeamaisillaan ideologiasta, pelosta ja tyydytyksestä. Ja heidän erillisyytensä, josta tämä ainutlaatuinen moderni festivaali uhkaa tehdä lopun, muodostaa ensimmäisen poliisin joka heidän on kohdattava, mutta myös lopun kaikille poliisin muodoille. Viimeiseksi, enemmän kuin heidän herättämänsä pelko, on heidän paljastamansa suunnaton häpeä se syy joka tekee mahdottomaksi yhdistää heitä mihinkään puolueeseen. Toisaalta tämä hiljaisuuden verho myös toimii heidän arvostustaan vastaan.

Mellakka kestää vain lyhyen aikaa, yleensä se jatkuu muutaman tunnin, harvoin muutamaa päivää. Mellakka on hyvin paikallinen, se tapahtuu aina kaupungissa, usein syrjäytettyjen kaupunginosassa. Nykyään aktiiviset mellakoitsijat ovat vain häviävän pieni vähemmistö maailmassa. Erillisinä toisistaan he jättävät jopa omien tunteidensa ja motiiviensa kuvailemisen niille, jotka eivät ottaneet osaa mellakkaan - elleivät sitten sitä vastaan taistellen. Nykyään on tuskin tavatonta, että mellakoitsijat luottavat enemmän siihen mitä he näkevät uutisissa, kuin siihen mitä he omakohtaisesti muistavat. Jouduttuaan lähes joka kerta tappiolle kaduilla (jopa niin ahtaalle, että monet pitävät jo rähinän syntymistä sinänsä voittona itsessään - käsitys joka toisinaan on osaltaan syynä heidän tappioonsa), he jäävät alakynteen myös tämän heidän oman keskustelunavauksensa teoreettisessa kehystämisessä, ja avustavat siten tämän keskustelun täydellisessä hävittämisessä.

Ammattimaisia mellakoitsijoita, joita toisinaan manataan esiin näiden hävityskampanjoiden aikana, on olemassa; mutta he ovat aina virka-asuisia tai siviilipukuisia poliiseja ja ilmiantajia. Keillekään muille ei makseta paikallaolosta. Mellakoitsijat ovat amatöörejä: ilman hierarkiaa, ilman spesialisteja. Ja jos törmäät samoihin mellakoitsijoihin eri mellakoissa, on tämä merkki siitä että he ovat tosi amatöörejä.

Mellakoitsija vaarantaa elämänsä. Kuka tahansa, joka arvostelee mellakkaa jossa ei itse ole ollut osallisena, on vaarassa ainoastaan joutua häpeään. Häpeän nykyiseen käypään kurssiin nähden ei mellakkaan osallistuvien ja siihen osallistumattomien välillä ole vertailukohtaa heidän ilmaistessaan itseään. Jokaisessa mellakassa rohkeus ja pelko yltyvät kohtauksiksi, jotka elokuvissa ja kirjallisuudessa yhä edelleen yhdistetään valtioiden välisiin sotiin. Mellakan ulkopuolella ne ovat aina abstrakteja, ja tämä antaa poissaolleille - tarkkailijalle, viholliselle - mahdollisuuden vähätellä ja hyssytellä asiaa. Mutta kun rohkeus ja pelko vapautuvat rajattomasti, myös muut rajut tunteet vapautuvat. Ja saadakseen selvää mitä nämä tunteet ovat, silloin kun on kyse mellakoista eikä valtioiden välisistä sodista, on välttämätöntä saada lukemisensa luettua ja ryhtyä toimeen. Siinä on alku keskustelulle keskustelun lopettamisesta.

Bibliotheque des Emeutes ("Mellakoiden kirjasto") ei tule toista kertaa yllyttämään mellakkaan. Käytännössä, koska mellakka on spontaani, on siihen yllyttäminen käsittääksemme ristiriitaista. Tietoisuus ei voi yllyttää tiedostamatonta. Mellakkaan ei mennä, mellakassa ollaan. Nykyään tunteiden tuominen käytäntöön, toisin sanoen se että pitää tunteiden käytännöllisen ilmaisun ainoana rajana niiden ammentamista tyhjiin, on joko vääristetty spektaakkeliksi¹, tai se on langennut välittömyyteen joka ei löydä toimintatapaa. Mellakka ja elämisen tunne eivät sen sijaan enää ole ennalta harkittuja, ja tässä on niiden runollisuus. Toisaalta mellakkaan yllyttäminen on vastoin lakia useimmissa maailman valtioissa. Tämä on eräs valtioiden vähäisemmistä ristiriidoista: nykyään ennen kaikkea ne itse ovat koko ajan yllyttämässä mellakkaan, kun ne totuuden tukahduttaessaan saavat sen räjähtämään.

Mellakka itsessään on vain kiihkeä hetki joka on sekä painoton että syvällinen. Sen luonnollinen päämäärä on levitä. Mellakka joka leviää yhdestä kaupunginosasta kaupunkiin, ja yhdestä kaupungista valtion jokaiseen kaupunkiin, yhdestä päivästä toiseen ja sitten kokonaiseen viikkoon, halveksunnasta arvostukseen, ja tuntemattomuudesta yleiseen tietoisuuteen, tunnetaan kapinana. Kapina joka tulvii yli valtion rajojen, joka ottaa päämääräkseen elämän kokonaisuuden ja paljastaa ihmisen kiistojen perustan, on vallankumous. Ei ole olemassa yhtäkään tunnettua esimerkkiä vallankumouksesta joka ei olisi alkanut mellakasta.

huhtikuu 1990

-

1. Kulutuskulttuurin propagandan, siis mainonnan ja viihteen elottomiksi (irvi)kuviksi - suom. huom.