Vastaan-ja-tuolle-puolen liikkuminen, tai raoissa elävä vallankumous

Julkaistu 30.5.2006 - Lisähuomautus lisätty ja käännöstä tarkistettu 15.2.2008
Teksti tulostusvalmiina pamflettina kirjastossa

John Holloway

1. Miksi olemme täällä Porto Alegressa? Sanoaksemme EI. EI sodalle, EI ympäristön tuhoamiselle, EI epäoikeudenmukaisuudelle ja riistolle, EI uusliberalismille, EI kapitalismille. Me tulemme kokonaisesta kapinoiden, tottelemattomuuksien, kieltäytymisten maailmasta, jossa ihmiset sanovat EI kapitalismille: "EI, me emme aio elää elämäämme kapitalismin määräysten mukaan, me aiomme tehdä mitä pidämme välttämättömänä ja toivottavana, emmekä mitä pääoma käskee meitä tekemään." Nämä kieltäytymiset voidaan nähdä repeäminä, murtumina kapitalistisen herruuden järjestelmässä. Toisinaan ne ovat niin pieniä, etteivät edes niihin osalliset itse näe niitä kieltäytymisinä, mutta joskus ne ovat yhtä isoja kuin Lacandonan viidakko tai argentinazo kolme vuotta sitten, tai Bolivian kansannousu vähän yli vuosi sitten.

2. Kaikkia näitä tottelemattomuuksia luonnehtii pyrkimys itsemääräämiseen, tahdon liikahdus joka sanoo "Ei, te ette määrää mitä tehdä, me päätämme itse puolestamme mitä meidän on tehtävä." Kysymys siitä, kuinka moninkertaistaa ja laajentaa kapinoitamme on samaan aikaan kysymys siitä, kuinka vahvistaa pyrkimystä kohti yhteistä itsemääräämistä [I].

Haluan tässä puheessa sanoa jotain tästä pyrkimyksestä yhteiseen itsemääräämiseen.

a) Sanon yhteinen itsemäärääminen, koska yksilöllistä itsemääräämistä ei ole, eikä voi olla olemassa missään yhteiskunnassa: meidän tekemisemme on niin yhteenkietoutunutta muiden tekemisen kanssa, että tekemisemme yksilöllinen itsemäärääminen on illuusio.

b) Sanon pyrkimys kohti, koska yhteistä itsemääräämistä ei ole, eikä voi olla kapitalistisessa yhteiskunnassa: pääoma, kaikissa muodoissaan, on itsemääräämisen kieltämistä. Pyrkimys kohti itsemääräämistä on vastaan-ja-tuolle-puolen kohdistuvaa liikettä: liikettä sitä yhteiskuntaa vastaan, joka perustuu itsemääräämisen kieltämiselle, ja samaan aikaan tavoittelua olemassa olevan yhteiskunnan tuolle puolen. Tämä on liikettä ulospäin siitä missä nyt olemme, puskemista rajoja vastaan ja niiden yli, kokeilemisen prosessi. Se ei siis seuraa mitään ohjelmaa, vaan utooppista tähteä, ajatusta siitä että määritämme itse tietoisesti omaa elämäämme. Tämä pyrkimys kohti itsemääräämistä on toisenlaisen maailman luomiseksi käytävän kamppailun ytimessä.

c) Pyrkimys kohti itsemääräämistä on juurtunut arkisiin touhuihin. Pyrkimys itsemääräämiseen on tiukasti kiinni arkisissa toimissa ja tottumuksissa, jotka perustuvat itsemääräämisen kieltämiseen. Jos näin ei olisi, niin kamppailussa kommunismin (tai toisenlaisen maailman) puolesta ei olisi mieltä. Itsensä vapauttaminen olisi mahdotonta, ja vallankumouksen ainoa mahdollisuus olisi vallankumous toisten puolesta, eliitin johtama vallankumous joka ei johtaisi mihinkään muuhun kuin luokkavallan uudenlaiseen muotoiluun. Tämä on se valtava poliittis-teoreettinen haaste, jonka zapatistat ovat meille heittäneet, siinä vaatimattomassa toteamuksessaan, että "Me olemme naisia ja miehiä, lapsia ja vanhuksia jotka ovat aivan tavallisia, siis kapinoivia, mukautumattomia, hämillisiä, unelmoijia" (La Jornada, 4 de agosto de 1999).

Tämä ei tarkoita sitä, että jokainen olisi sydämeltään radikaali antikapitalisti, vaan yksinkertaisesti sitä, että antikapitalismi on osa kapitalistisen sorron arkista kokemusta. Järjestäytymisen ongelmana ei ole tuoda ulkopuolelta tietoisuutta luonnostaan rajallisille ihmisille, vaan vetää esiin se tieto, joka on jo läsnä, vaikkakin tukahdutetussa ja ristiriitaisessa muodossa. Tehtävä on samanlainen kuin psykoanalyytikon, joka saattaa tietoisuuteen sen mikä on alitajuista ja tukahdutettua. Mutta ei ole olemassa mitään psykoanalyytikkoa joka olisi subjektin ulkopuolella: "psykoanalyysi" voi olla ainoastaan yhteistä itse-analyysiä - itse yhdessä oppimista. Tämä tarkoittaa, että puhumisen sijaan tarvitaan kuuntelemisen, tai paremminkin puhumisen ja kuuntelemisen politiikkaa. Vallankumouksellinen prosessi on tukahdutettujen tulivuorten yhteinen purkautumispisteeseen kehittyminen.

On syytä huomata että tätä lähestymistapaa ei millään lailla luonnehdi romanttinen oletus siitä, että ihmiset ovat "hyviä", vaan yksinkertaisesti oletus siitä, että luokkajakoon perustuvassa yhteiskunnassa tämä jako läpäisee meidät kaikki, että olemme sisäisesti ristiriitaisia. Käsitys siitä, että me kaikki olemme kapinallisia, että vallankumous on ihan tavallinen juttu, voidaan säilyttää vain jos näemme ihmiset ristiriitaisina, sisäisesti jakautuneina subjekteina. Yhtenä hetkenä olemme kapinallisia, jotka taistelevat ihmiskunnan säilymisen puolesta, ja sitten menemme supermarketiin ja osallistumme aktiivisesti prosessiin jonka tiedämme johtavan ihmiskunnan tuhoon. Pyrkimys kohti itsemääräämistä ei ole ominaista yksinomaan tietylle ihmisryhmälle, vaan ristiriitaisissa muodoissaan se on läsnä meissä kaikissa.

Hieman toisin sanoen: me kaikki muodostumme erilaisista, usein ristiriitaisista osista. Kysymys on siitä, kuinka nämä osat niveltyvät toisiinsa. Kapitalismi on organisaatiomuoto, joka edistää ristiriitojemme niveltymistä tavalla, joka on hyvin tuhoisa, niin yhteisöjen kannalta kuin henkilökohtaisestikin [II]. Vallankumouksellisen organisaation ongelmana on edistää näiden osien niveltymistä toisella tavalla, niveltymistä joka edistää luovuuden tihentymistä ja pyrkimystä yhteiseen itsemääräämiseen.

d) Pyrkimys kohti yhteistä itsemääräämistä sisältää edustamisen kritiikin, liikkeen joka vastustaa edustuksellisuutta ja pyrkii sen tuolle puolen. Edustamisesta seuraa ulos sulkeminen ja eronteko. Ulos sulkeminen siitä syystä, että valitessamme edustajan me suljemme itsemme ulos. Vaaleissa valitsemme jonkun puhumaan puolestamme, ottamaan paikkamme. Me luomme eron edustajien ja edustettujen välille, ja jähmetämme tuon eronteon ajassa, antaen sille keston, sulkien itsemme ulos subjekteina siihen asti kunnes meillä on mahdollisuus vahvistaa tuo eronteko jälleen seuraavissa vaaleissa. Syntyy yhteiskunnan arkielämästä erillinen politiikan maailma, politiikan maailma jota kansoittaa erityinen, omaa kieltään puhuva poliitikkojen kasti, jolla on oma logiikkansa, vallan logiikka.

e) Pyrkimys kohti itsemääräämistä ei sovi yhteen valtiovallan ottamisen tavoitteen kanssa. Valtio organisaatiomuotona on itsemääräämisen vastakohta, sen kumoaminen.

Valtio ei ole asia, se ei ole neutraali esine: se on yhteisten suhteiden järjestämisen muoto [III], tapa tehdä asioita, joka on kehitetty useiden vuosisatojen aikana pääoman määräysvallan ylläpitämisen tai kehittämisen tarkoitusta varten, tarkoituksena sulkea meidät ulos omien elämiemme yhteisestä määrittämisestä. Valtio haluaa pakottaa meidät erottamaan kamppailumme yhteiskunnasta, muuntamaan meidän kamppailumme kamppailuksi jonkun puolesta, jonkun nimissä. Se tekee eron johtajiin ja massoihin, edustajiin ja edustettuihin, se johtaa meidät erilaiseen tapaan puhua ja ajatella. Se johtaa meidät myös selkeitä eroja tekevään tilan määrittämiseen, ja selkeään erontekoon kansalaisten ja ulkomaalaisten välillä. Valtio sulkee meidät ulos ja pirstaloi meidät.

Pyrkimys kohti itsemääräämistä liikkuu yhteen suuntaan, yritys valtion vallan voittamiseksi täysin päinvastaiseen suuntaan. Edellinen alkaa kutoa itsemääräävää yhteisöä, jälkimmäinen purkaa tuon kudelman.

f) Pyrkimys kohti itsemääräämistä liikkuu edustamista vastaan ja sen tuolle puolen, valtiota vastaan ja sen tuolle puolen, ja ennen kaikkea työtä vastaan ja sen tuolle puolen.

Vaikka kysymys demokratiasta, samoin kuin kaupunginosa- tai kyläkokousten järjestäminen vetävät enemmän huomiota, niin olennainen kysymys, johon kaikki yritykset kehittää pyrkimystä kohti itsemääräämistä nojaavat, on tekemisen liike työtä vastaan. Jos työllä tarkoitetaan vieraantunutta työtä, työtä jota me emme hallitse, niin selvästikin pyrkimys itsemääräämiseen on pyrkimys työtä vastaan, pyrkimys yhteisesti itsemääräytyvän tekemisen vapauttamiseksi, ponnistus kohti tekemisen yhteisen virran tietoista hallintaa.

Riippumatta siitä kuinka "suoria" sen rakenteet ovat, on demokratialla varsin vähän vaikutusta, ellei se osaltaan haasta kapitalistista tekemisen järjestämistä työksi. Juuri tästä syystä on tärkeää ajatella ei vain demokratiaa vaan kommunismia, ei vain ihmisiä vaan luokkaa, ei vain kapinaa vaan vallankumousta, jolla ei tarkoiteta ammattimaisten vallankumouksellisten ylhäältäpäin käynnistämää yhteiskunnallisen muutoksen prosessia, vaan sellaista yhteisten suhteidemme muutosta, joka perusteellisesti muuttaa tekemisen järjestämisen muotoa yhteiskunnassa. Se, että erotetaan kamppailu radikaalin demokratian puolesta siitä kamppailusta, jota tekeminen käy työtä vastaan, merkitsee sen suuttumuksen ja vastarinnan väheksymistä, joka on osa työväenliikkeen kokemusta ja perinnettä. Jos kommunismilla tarkoitetaan itsemääräytyvää yhteiskuntaa, niin demokratia tarkoittaa kommunismia: se on yksinkertaista, päivänselvää, ja pitäisi tuoda selkeästi ilmi.

Tämä on epäilemättä vaikein osa käsittää. Kuinka voimme vapauttaa itsemme työstä? Tekeminen on olemassa jatkuvassa kapinassa työtä vastaan. Yhdessä tai yksilöllisesti, me kaikki olemme luultavasti osallisina jonkinlaisessa kamppailussa toimintamme vierasta määrittämistä vastaan - kieltäytymällä työnteosta, saapumalla myöhään, sabotaasin muodossa, yrittämällä muovata elämäämme sen mukaan mitä me haluamme tehdä emmekä vain rahan sanelun mukaan, yrittämällä valaa merkitystä toimiimme, kerääntymällä yhteen muodostaaksemme vaihtoehtoisia projekteja tekemisemme järjestämiseksi, valtaamalla tehtaita tai muita työpaikkoja.

Se, että tekeminen on olemassa jatkuvassa kapinassa työtä vastaan, on selvää. Vaikeampi kysymys on, onko tekemisen mahdollista liikkua työn tuolle puolen ennen kuin kapitalismi hylätään vallankumouksessa.

Osuuskuntien luominen ei ratkaise mitään, ellei eri tekijäryhmien niveltymistä yhteen käsitellä samaan aikaan. Siirtymää kohti itsemääräämistä ei voida nähdä vain tiettyinä toimina, vaan sen pitää väistämättä sisältää myös noiden toimien niveltyminen yhteen, tekemisen yhteisen virran (ei vain tuotannon, vaan tuotannon ja jakelun) uudelleen niveltäminen. Pyrkimystä itsemääräämiseen ei voida ymmärtää omaehtoisten projektien [IV] luomisena, vaan se väistämättä sisältää liikkeen noiden omaehtoisten projektien tuolle puolen. Tehtaiden valtaukset tai osuuskuntien luominen ovat riittämättömiä elleivät ne ole osa liikettä, elleivät ne toisin sanoen samaan aikaan kurkota edemmäs, uudenlaisien nivellysten luomiseksi niiden ihmisten välille jotka ovat kyseisen yhteistoiminnallisen projektin tuolla puolen.

Voimme alkaa vastamaan tähän kysymykseen ainoastaan ajattelemalla sitä liikkeenä, jatkuvana liikkeenä työtä vastaan ja sen tuolle puolen.

3. On selvää että vallankumous on sekä välttämätön että kiireellinen. On selvää myös että voimme ajatella vallankumousta ainoastaan raoissa elävänä, toisenlaisten yhteisten suhteiden kasvuna ja leviämisenä kapitalismin ahtaissa raoissa. Kaikki nämä raot ovat erilaisia, mutta niille on yhteistä pyrkimys kohti itsemääräämistä. On selvää että tie eteenpäin on täynnä ongelmia, mutta juuri siitä syystä olemme täällä - keskustelemassa näistä ongelmista.

Lisähuomautus: Tarkoittaako tämä ettei meidän pitäisi olla minkäänlaisessa yhteydessä valtioon? Onko joissain tilanteissa järkevää sanoa: "me rakennamme itsemääräämisen muotoja ja tiedämme että valtio on itsemääräämisen kieltämisen prosessi, mutta mielestämme juuri tässä erityisessä tilanteessa voimme valtion kautta kamppailemalla saada mahdollisuuden vahvistaa tai suojella kamppailuamme itsemääräämisen puolesta"? Tämä kysymys on ainakin aluksi aivan eri kuin kysymys valtiovallan ottamisesta. Monet, jotka torjuvat hyvin selkeästi ajatuksen valtiovallan ottamisesta, pitävät joihinkin valtiokoneiston osiin vaikuttamista tai niiden hallinnan saavuttamista kuitenkin kamppailunsa kannalta tärkeänä.

Tämä on vaikea kysymys. Useimmat meistä eivät voi välttää yhteyttä valtioon. Olemme ikäänkuin "tilanteen sanelemassa" yhteydessä valtioon: tilanteemme, elämänolosuhteemme saattavat meidät yhteyteen valtion kanssa, meidän on pakko olla jollain tavalla tekemisissä valtion kanssa. Tämä saattaa johtua työstämme, tai siitä että olemme riippuvaisia valtion työttömyyskorvauksesta, tai siitä että käytämme julkisia kulkuneuvoja, tai mistä tahansa. Kysymys kuuluukin mitä teemme tämän yhteyden ja siihen väistämättä liittyvien ristiriitojen ratkaisemiseksi. Minä työskentelen professorina valtion laitoksessa: tämä kanavoi toimintaani muotoihin, jotka edistävät pääoman uusintamista: esimerkiksi autoritaarisiin opettamisen ja arvosanojen antamisen muotoihin. Työskentelemällä valtiossa (tai missä tahansa työssä) osallistun aktiivisesti pääoman uusintamiseen, mutta siitä huolimatta yritän kamppailla valtion muotoa vastaan vahvistaakseni pyrkimystä kohti itsemääräämistä. Pääomassa eläminen tarkoittaa että me elämme keskellä ristiriitaa. On tärkeää tunnustaa nämä ristiriidat sen sijaan että lakaisisi ne maton alle sanomalla "mutta sen lisäksi". Näissä tilanteissa siteemme valtioon on tärkeä ymmärtää liikkeeksi valtion-sisällä-ja-sitä-vastaan, liikkeenä samanaikaisesti sekä sellaisissa sosiaalisten suhteiden muodoissa joita valtion olemassaolo väistämättä tarkoittaa että näitä muotoja vastaan ja niiden tuolle puolen.

Voimmeko laajentaa tätä argumenttia itse valittuihin, siis muihin kuin tilanteen sanelemiin yhteyksiin valtion kanssa? Voimmeko sanoa esimerkiksi että: "me tässä sosiaalikeskuksessa kamppailemme yhteisen itsemääräämisen kehittämisen puolesta; me tiedämme että valtio on kapitalistinen valtio ja siksi itsemääräämisen vastainen muoto; tästä huolimatta ajattelemme että hallitsemalla paikallista valtuustoamme voimme vahvistaa liikettämme kapitalismia vastaan"?(1) Tällainen on pohjimmiltaan argumentti, jonka jotkut sosiaalikeskukset Italiassa sekä liikkeet Brasiliassa, Argentiinassa ja muualla ovat esittäneet.

Tällaisten pakotonta, itse valittua yhteyttä valtioon koskevien argumenttien pätevyys riippuu kaiketi aina erityisistä olosuhteista: ei ole kultaista sääntöä, ei puhtautta johon pyrkiä. Siten esimerkiksi Chiapasin zapatistit pitävät tärkeänä periaatteenaan sitä ettei valtiolta oteta vastaan mitään tukea, kun taas monet kaupunkilaiset zapatisteja kannattavat ryhmät eri puolilla maailmaa tunnustavat etteivät he voi selvitä ilman jonkinlaista tukea valtiolta (tulipa se sitten työttömyyskorvauksen tai opintotuen muodossa tai - joissain tapauksissa - laillisena tunnustuksena heidän oikeudelleen pitää hallussaan sosiaalikeskusta). Tärkeää on kenties se ettei maalata piiloon ristiriitoja, ei kätketä hankkeen vastahankaista luonnetta sellaisilla sanoilla kuin "osallistuva demokratia", ei sanota 'mutta sen lisäksi' kun kyseessä on 'mutta siitä huolimatta'.(2) Se että "siitä huolimatta" kääntyy muotoon "mutta sen lisäksi" liittyy kuitenkin juuri meidän yhteyksiimme valtion kanssa. Valtioon kytkeytyminen ei koskaan ole seurauksiltaan viatonta: siihen liittyy aina toiminnan tai järjestäytymisen suuntautumista kohti tiettyjä muotoja (johtajuus, edustaminen, byrokratia) jotka liikkuvat itsemääräämisen pyrkimystä vastaan.(3) Institutionalisoinnin murskaavaa voimaa ei pitäisi koskaan aliarvioida, kuten kokemus kaikkialla maailmassa on kerta toisensa jälkeen osoittanut.

--
(1) Eräs vaikuttavimmista kokemuksistani keskustellessani tästä kirjasta [Change the World Without Taking Power] oli keskustelu joka käytiin Garbatellan sosiaalikeskuksessa Roomassa. Yksi sosiaalikeskuksen johtavista jäsenistä (Massimiliano Smeriglio) on myös paikallisen valtuuston (Rooman Municipio XI) puheenjohtaja.

(2) Juuri tällaisten tilanteiden käytännöllisen vaikeuden vuoksi on tärkeää painottaa että valtio on nimenomaan kapitalistinen sosiaalisten suhteiden muoto. Tämä voi hyvin helposti kadota analyyseissä jotka nostavat esiin valtion ristiriitaisen luonteen: ks. Mabel Thwaites Rey. Se tosiasia että valtio (kuten mikä tahansa ilmiö vastakkainasettelevassa yhteiskunnassa) on ristiriitainen ei tarkoita etteikö se (kuten pääoma, kuten arvo, kuten raha) ole nimenomaan kapitalistinen sosiaalisten suhteiden muoto, organisaation muoto joka estää pyrkimystä kohti yhteistä itsemääräämistä.

(3) Armando Bartran (2003, 134) vertaus kondomin käyttämisestä yhteyksissä valtion kanssa on vetoava, mutta aliarvioi institutionalisoinnin voiman.

Tämä paperi julkaistiin Maailman Sosiaalifoorumissa, Porto Alegressa 2005.

Alkuperäinen essee:
John Holloway: Moving Against-and-Beyond or Interstitial Revolution [pdf]

Suomentajan selvennyksiä:

[I] "social self-determination". Käsitteen social olen tällä kertaa monessa kohtaa kääntänyt yhteiseen ja yhteisöön viittaavilla sanoilla, vaikka tämä ei täsmälleen ottaen olekaan aivan oikea käännös. Pidän sitä kuitenkin suomen kieleen vahvemmin juurtuneena ja uskon että se avaa Hollowayn ajatusta paremmin suomenkieliselle lukijalle kuin "sosiaalinen", tai järjestelmäkeskeinen "yhteiskunnallisen" käsite.

[II] "socially and personally"

[III] "is a form of social relations, a form of organization"

[IV] "autonomies"