Pääsiäissaaren opetukset

ensimmäinen luku Clive Pontingin kirjasta "A Green History of the World: The Environment and the Collapse of Great Civilizations"

Pääsiäissaari on yksi maailman syrjäisimmistä asutuista paikoista. Kooltaan vain neljänsadan neliökilometrin kokoinen saari sijaitsee Tyynellämerellä, 3700 kilometriä Etelä-Amerikan länsirannikolta ja 1800 kilometriä lähimmältä asutulta saarelta, Pitcairnsaarelta. Enimmillään saarella asui vain noin 7000 ihmistä. Näennäisestä merkityksettömyydestään huolimatta Pääsiäissaaren historia on kuitenkin synkkä varoitus muulle maailmalle.

Pääsiäissunnuntaina 1722 'Arena'-nimisellä laivalla liikkunut hollantilainen amiraali Roggeveen oli ensimmäinen saarelle tullut eurooppalainen. Hän löysi alkukantaisen yhteiskunnan, missä noin 3000 ihmistä asui surkeissa kaislamajoissa tai luolissa, kävi lähes jatkuvaa sotaa keskenään ja turvautui ihmissyöntiin epätoivoisissa yrityksissä saaren puutteellisten ravintovarojen täydentämiseksi. Espanjalaiset liittivät saaren muodollisesti kuningaskuntaansa eurooppalaisten seuraavalla käynnillä 1770, mutta saari oli niin syrjäinen, vähäväkinen, ja omasi niin vähän luonnonvaroja ettei minkäänlaista muodollista siirtomaa-asutusta tehty missään vaiheessa. 1700-luvun lopulla tehtiin vielä muutamia pikavisiittejä, muun muassa Kapteeni Cookin käynti 1774. Amerikkalainen laiva viipyi riittävän pitkään voidakseen viedä 22 saaren asukasta orjiksi tappamaan hylkeitä Masafuerasaarille Chilen rannikon kupeeseen. Väestö jatkoi vähenemistään ja saaren olosuhteet heikkenivät: 1877 perulaiset orjuuttivat ja veivät saarelta pois kaikki paitsi 110 lasta ja vanhusta. Lopulta Chile otti saaren itselleen ja muutti sen jättimäiseksi, brittiläisen firman pyörittämäksi 40 000 lampaan karjatilaksi. Harvat jäljelle jääneet asukkaat rajattiin yhteen pieneen kylään.

Ensimmäisiä eurooppalaisia kävijöitä hämmästytti ja kiinnosti, kurjuuden ja barbarismin sijasta, kukoistaneeseen ja kehittyneeseen yhteiskuntaan viitannut todistusaineisto. Saarella oli hajallaan yli 600 massiivista kivipatsasta, keskimäärin yli kuusi metriä korkeita. Antropologien alettua tutkia Pääsiäissaaren historiaa ja kulttuuria 1900-luvulla, he olivat yhtä mieltä yhdestä asiasta: eurooppalaisten ensi kertaa saapuessa köyhyyden vaivaamat takapajuisissa olosuhteissa eläneet alkukantaiset ihmiset eivät olisi voineet suoritutua niin sosiaalisesti kehittyneistä ja teknologisesti monimutkaisista tehtävistä kuin patsaiden veistäminen, kuljettaminen ja pystyttäminen. Pääsiäissaaresta tuli 'arvoitus', ja kaikenlaisia teorioita esitettiin selittämään sen historiaa. Jotkut mielikuvituksellisimmista teorioista pitivät sisällään avaruusolioita, tai kadonneita sivilisaatioita Tyyneenmereen uponneilla mantereilla joista vain Pääsiäissaari on jäänteenä. Suositussa 50-luvulla kirjoitetussa kirjassaan Aku-Aku, norjalainen arkeologi Tor Heyerdahl painotti saaren outoja puolia ja sen historiasta löytyviä arvoituksia. Hän väitti saaren asutetun Etelä-Amerikasta, ja että sieltä ihmiset perivät monumentaalisen kuvanveiston perinteen ja kiven työstämisen (suuria Inkamonumentteja muistuttavan). Selittääkseen taantuman, hän esitti ajatuksen myöhäisessä vaiheessa lännestä tulleista siirtolaisista, jotka aloittivat sotien sarjan niin kutsuttujen 'pitkäkorvien' ja 'lyhytkorvien' välillä. Nämä sodat tuhosivat saaren monimutkaisen yhteiskunnan. Vaikka tämä teoria on kohtuullisempi kuin monet muut esitetyt, se ei ole koskaan saanut yleistä hyväksyntää muilta arkeologeilta.

Pääsiäissaaren historiassa ei ole kyse kadonneista sivilisaatioista tai pienen piirin salatiedosta. Kyseessä on pikemminkin merkittävä esimerkki siitä kuinka ihmisyhteiskunnat ovat riippuvaisia ympäristöstä, ja mitä seurauksia siitä voi olla kun ympäristöä vahingoitetaan peruuttamattomasti. Se on tarina ihmisistä, jotka aloittivat äärimmäisen rajallisista luonnonvaroista, ja rakensivat yhden maailman kehittyneimmistä yhteiskunnista suhteessa saatavilla olevaan teknologiaan. Saaren ympäristöön kohdistuvat vaatimukset olivat kuitenkin valtavat. Kun se ei enää voinut kestää siihen kohdistunutta painetta, romahti tuhat vuotta tuskaisesti rakennettu yhteiskunta sen mukana.

Pääsiäissaaren asuttaminen kuuluu viimeiseen vaiheeseen maapallon ihmisasuttamisen pitkässä historiassa. Ensimmäiset ihmiset tulivat joskus 400-luvulla, Rooman imperiumin romahtaessa läntisessä Euroopassa, Kiinan ollessa edelleen kaaoksessa kaksi vuosisataa aiemmin tapahtuneen Han-imperiumin romahtamisen takia, Intian kokiessa lyhytikäisen Guptaimperiumin lopun ja Teotihuacanin suurkaupungin hallitessa suurinta osaa Mesoamerikkaa. Pääsiäissaaren asuttajat olivat polynesialaisia, ja saaren löytäminen oli osa valtavalla Tyynellämerellä tapahtunutta suurta löytöretkeilyn ja uudisasutuksen vaihetta. Alkuperäiset polynesialaiset tulivat Kaakkois-Aasiasta, ja he saavuttivat Tongan ja Samoan saaret arviolta noin vuonna 1000 ennen ajanlaskun alkua. Siitä he siirtyivät kauemmaksi itään Marguesassaarille noin vuoden 300 paikkeilla, ja siitä kahteen suuntaan, kaakkoon Pääsiäissaarelle ja pohjoiseen Hawaijille 400-luvulla. Liikehdinnän viimeiset vaiheet olivat Seurasaarille vuoden 600 tienoilla ja sieltä Uuteen-Seelantiin noin vuonna 800. Kun asutusvaihe oli viety loppuun, Polynesialaiset olivat maailman laajimmin levinnyt kansa, asuttaen suurta kolmiota Hawaijilta pohjoisessa Uuteen-Seelantiin lounaassa ja Pääsiäissaarelle kaakossa : alue mikä on kaksi kertaa nykyisen Yhdysvaltojen mantereella olevan alueen kokoinen. He taittoivat pitkät matkansa tuplakanooteissa, mitkä yhdisti toisiinsa laaja keskitaso ruoan, ihmisten, kasvien ja eläinten kuljettamista ja majoittamista varten. Asuttamisretket olivat harkittuja, ja ne edustivat huomattavia saavutuksia suunnistamisen ja merenkäynnin saralla, sillä tuulet ja merivirrat kulkevat Tyynellämerellä lännestä itään tapahtuvan matkanteon vastaisesti.

Kun ensimmäiset ihmiset saapuivat Pääsiäissaarelle, he löysivät maailman missä oli vain vähän luonnonvaroja. Saari on vulkaanista alkuperää, mutta sen kolme tulivuorta olivat olleet sammuksissa ainakin 400 vuotta ennen polynesialaisten saapumista. Ilma oli lämmintä ja kosteaa, ja vaikkakin maaperä oli laadultaan riittävän hyvä, maan kuivuminen oli erittäin vakavaa eikä saarella ollut pysyviä vesivirtoja; makeaa vettä sai vain sammuneiden tulivuorten sisällä olleista järvistä. Saaren eristyneisyydestä johtuen siellä oli vain vähän kasvi- ja eläinlajeja. Kotoperäisiä kasvilajeja saarella oli kolmekymmentä, ei nisäkkäitä, muutamia hyönteisiä ja kahta eri tyyppiä pieniä liskoja. Saarea ympäröivissä vesissä oli vain vähän kaloja. Ensimmäisten ihmisten saapuminen ei paljoa auttanut asiaa. Polynesialaisten toimeentulo oli heidän kotisaarillaan riippuvaista hyvin rajallisesta määrästä kasveja ja eläimiä: ainoat kesytetyt eläimet olivat kana, sika, koira ja polynesialainen rotta, ja merkittävimmät satokasvit olivat jamssi, taaro, leipäpuu, banaani, kookospähkinä ja makea peruna. Pääsiäissaaren asuttajat toivat mukanaan vain kanoja ja rottia, ja huomasivat pian ilmaston olevan liian ankara puolitrooppisille kasveille kuten leipäpuulle ja kookospähkinälle, sekä äärimmäisen epävarma ruokavalion normaaleille tukipilareille: taarolle ja jamssille. Asukkaat joutuivat siksi tyytymään pääosin kanasta ja makeasta perunasta koostuvaan ruokavalioon. Tämän yksitoikkoisen, vaikkakin ravinnollisesti riittävän, ruokavalion ainoa hyöty oli siinä että makean perunan viljely ei ollut kovin vaativaa, ja se jätti paljon aikaa muille toimille.

Ei tiedetä kuinka paljon ihmisiä saapui 400-luvulla, mutta heitä tuskin tuli enempää kuin 20-30 henkeä. Väestön hitaasti kasvaessa se omaksui muualla Polynesiassa yleisiä yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoja. Yhteiskunnan perusyksikkö oli suurperhe, mikä yhdessä omisti ja viljeli maata. Toisilleen lähisukua olleet taloudet muodostivat sukulinjoja ja klaaneja, millä jokaisella oli omat keskuksensa seremonioille ja uskonnollisille toimituksille. Jokaista klaania johti päällikkö, joka pystyi organisoimaan ja ohjaamaan ihmisten puuhia, sekä olemaan keskipisteessä ruoan jakamisen ja muiden klaanin välttämättömyyksien suhteen. Tämä organisaation ja kilpailun (ja todennäköisesti selkkauksien) perinne klaanien välillä aiheutti sekä Pääsiäissaaren merkittävimmät saavutukset, että lopulta sen romahtamisen.

Asumukset olivat hajallaan pitkin saarta pienissä talonpoikaismajojen rykelmissä, viljelysten ollessa avopelloilla. Sosiaaliset toiminnot keskittyivät erillisten temppeleiden ympärille, joita asutettiin vain osan aikaa vuodesta. Merkittävimmät monumentit olivat suuria kivikorokkeita, samanlaisia mitä on löydetty muualta Polynesiasta ja jotka tunnetaan nimellä ahu. Niitä käytettiin hautajaisiin, esi-isien palvontaan ja kuolleiden klaanijohtajien juhlistamiseen. Pääsiäissaarella oli kuitenkin erilaista se, että viljely vaati erittäin vähän vaivaa ja jätti näin runsaasti vapaa-aikaa, minkä klaanipäälliköt pystyivät ohjaamaan seremonioihin. Lopputuloksena syntyi kaikista kehittynein Polynesian yhteiskunnista, ja yksi maailman monimutkaisimmista kun otetaan huomioon saaren rajalliset luonnonvarat. Pääsiäissaarelaiset harjoittivat monimutkaisia rituaaleja ja suurten monumenttien rakentamista. Joihinkin seremonioista liittyi tarinankerrontaa ainoasta tiedetystä polynesialaisesta kirjoituksesta, rongorongosta, mikä oli aidon merkkikirjoituksen sijasta pikemminkin sarja kuvaavia symboleja. Yksi monimutkaisten rituaalien sarja perustui lintukulttiin Orongossa, missä on jäänteitä neljästäkymmenestäseitsemästä erikoistalosta yhdessä lukuisten korokkeiden ja syvien kivikaiverruksten kanssa. Ahut olivat seremonioiden kannalta elintärkeitä keskuksia. Saarella rakennettiin yli kolmesataa tällaista koroketta, pääosin rannikolla. Älyllisten saavutusten taso ainakin jossain saaren osissa voidaan päätellä siitä että lukuisat näistä ahuista on tarkan astronomisessa linjassa. Jokaisella paikalla he pystyttivät yhdestä viiteentoista suunnattoman suurta kivipatsasta, jotka ovat säilyneet nykypäivään ainutlaatuisina muistomerkkeinä Pääsiäissaaren kadonneesta yhteiskunnasta. Nimenomaan nämä patsaat vaativat suunnattoman määrän talonpoikaistyövoimaa. Patsaat veistettiin Rano Rarakun louhoksessa käyttämällä vain obsidiaanikivestä tehtyjä työkaluja. Ne muotoiltiin edustamaan erittäin tyyliteltyä miehen päätä ja keskivartaloa. Pään päälle laitettiin toisessa louhoksessa punakivestä tehty noin kymmenen tonnia painava 'nuttura'. Kivenhakkaus oli monimutkaisen sijasta pikemminkin lähinnä vain aikaavievää hommaa. Vaativin ongelma oli noin kuusi metriä pitkien ja useita kymmeniä tonneja painavien patsaiden siirtäminen saaren halki ja pystyttäminen ahulle.

Pääsiäissaarelaisten ratkaisu kuljetusongelmaan on avainasemassa heidän yhteiskuntansa myöhemmässä kohtalossa. Koska heillä ei ollut vetojuhtana käytettäviä eläimiä, heidän täytyi turvata ihmisvoimaan vetääkseen patsaat saaren halki puunrunkojen toimiessa teloina. Saaren väestö kasvoi tasaisesti alkuperäisestä 400-luvun pienporukasta noin seitsemään tuhanteen sen ollessa huipussaan vuoden 1550 tienoilla. Ajan myötä klaanien lukumäärä tulisi lisääntymään, kuten myös kilpailu niiden välillä. 1500-luvulle mennessä oli rakennettu satoja ahuja, ja niiden päälle pystytetty yli 600 suunnattoman suurta kivipatsasta. Sitten, yhteiskunnan ollessa huipussaan, se romahti yht'äkkiä, jättäen yli puolet patsaista vain osittain valmiiksi Rano Rarakun louhokselle. Romahduksen syy, ja avain Pääsiäissaaren 'arvoitusten' ymmärtämiseen, oli koko saaren kattavien metsähakkuiden aiheuttama erittäin vakava ympäristön heikkeneminen.

Ensimmäisten eurooppalaisten vieraillessa saarella 1700-luvulla, se oli täysin puuton lukuunottamatta kourallista puita eristyksissä Rano Kaon syvimmän sammuneen tulivuorikraaterin pohjalla. Kuitenkin, viimeaikaiseen siitepölytutkimukseen pohjautuva tieteellinen työ todistaa että asuttamisen aikoihin saari oli tiheän kasvuston, myös laajojen metsien, peittämä. Väestön kasvaessa hitaasti, hakattiin puita jotta saataisiin tilaa viljelyyn, polttoainetta lämmitykseen ja ruoanlaittoon, rakennusmateriaaleja huonekaluihin, paalu- ja kaislamajoihin, sekä kanootteihin kalastusta varten. Kaikista vaativinta oli tarve siirtää suuria määriä äärimmäisen painavia patsaita seremoniapaikoille pitkin saarta. Tämä voitiin tehdä ainoastaan suuren määrän ihmisiä kuljettaessa ja liu'uttaessa niitä maahan laitettujen puunrunkojen muodostamaa rataa pitkin louhokselta ahulle. Klaanien kilpailun kasvaessa patsaiden pystyttämisessä, kasvoi myös puun tarve suunnattomiin mittoihin. Sen seurauksena saari oli lähes täysin hakattu puista vuoteen 1600 mennessä, patsaiden pystyttämisen loppuessa niin että monet patsaista jäivät louhokselle ja sen lähiympäristöön.

Saaren metsähakkuut eivät olleet vain kuolinisku monimutkaiselle yhteiskunnalliselle ja seremonialliselle elämälle, vaan sillä oli myös muita äärimmäisiä vaikutuksia väestön arkeen. Vuodesta 1500 lähtien puiden vähyys pakotti monet hylkäämään puusta rakennetut talot ja muuttamaan luoliin. Ja puun loputtua kokonaan sata vuotta myöhemmin, joutuivat kaikki tyytymään niihin materiaaleihin mitä oli jäljellä. He turvautuivat rinteisiin hakattuihin kiviasumuksiin, sekä huteriin kraaterijärvien ympärillä kasvaneesta kasvillisuudesta leikattuihin kaislamajoihin. Kanootteja ei voitu enää rakentaa, ja jäljelle jäi ainoastaan suuriin matkoihin kykenemättömiä kaislaveneitä. Kalastus kävi myös vaikeammaksi, sillä verkkoja oli tavattu aiemmin tehdä paperimulperipuusta (mistä voitiin tehdä myös vaatteita), eikä sitä ollut enää saatavilla. Puupeitteen poistaminen vaikutti pahasti myös saaren maaperään, mikä oli jo aiemmin kärsinyt sopivan eläinlannan puutteesta viljelykasvien ottamien ravinteiden korvaajana. Kasvanut maaperän paljastuminen aiheutti eroosiota ja välttämättömien ravinteiden häviämistä. Sen seurauksena viljelysadot vähenivät. Kanat oli ainoa ravinnon lähde, mihin nämä ongelmat eivät vaikuttaneet. Niiden tullessa yhä tärkeämmiksi, niitä piti suojella varkauksilta ja kivestä rakennettujen kanaloiden synty voidaan jäljittää tähän vaiheeseen saaren historiassa. Seitsemän tuhannen ihmisen ruokkiminen jatkuvasti vähenevillä luonnonvaroilla kävi mahdottomaksi, minkä seurauksena saaren väkimäärä romahti nopeasti.

Vuoden 1600 jälkeen Pääsiäissaaren yhteiskunta lähti alamäkeen ja taantui yhä vain alkukantaisempaan tilaan. Ilman puita, ja näinollen ilman kanootteja, saarelaiset olivat jumissa kaukaisessa kodissaan, kyvyttöminä pakenemaan itseaiheutettua ympäristökatastrofiaan. Metsähakkuiden yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset olivat myös yhtä tärkeitä. Kyvyttömyydellä pystyttää uusia patsaita täytyi olla tuhoisa vaikutus uskomusjärjestelmiin ja yhteiskunnalliseen organisaatioon, ja se kyseenalaisti koko monimutkaisen yhteiskunnan perustukset. Vähenevät luonnonvarat synnyttivät lähes pysyvään sodankäyntiin johtaneita selkkauksia. Orjuudesta tuli yleistä, ja saatavilla olevan proteiinin määrän romahtaessa alettiin turvautua ihmissyöntiin. Yksi sodankäynnin päätarkoituksista oli vihollisklaanien ahujen tuhoaminen. Muutamat säilyivät hautapaikkoina, mutta suurin osa hylättiin. Valtavat kivipatsaat olivat liian suuria tuhottavaksi, joten ne vedettiin nurin. Ensimmäiset eurooppalaiset löysivät saapuessaan 1700-luvulla vain muutaman pystyssä olleen patsaan, ja kaikki oli kaadettu 1830-luvulle mennessä. Vierailijoiden kysyessä miten patsaat siirrettiin louhokselta, alkukantaiset saarelaiset eivät kyenneet enää muistamaan mitä heidän esi-isänsä olivat saavuttaneet, ja sanoivat patsaiden 'kävelleen' saaren halki. Eurooppalaisetkaan eivät pystyneet puuttomasta maastosta keksimään loogista selitystä, ja olivat yhtä hämillään patsaiden alkuperästä.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti saarelaiset rakensivat huolellisesti, vuosisatojen ajan, yhden maailman kehittyneimmistä yhteiskunnista lajissaan. Tuhannen vuoden ajan he ylläpitivät elämäntapaa sopusoinnussa monimutkaisten yhteiskunnallisten ja uskonnollisten tapojen kanssa, mikä mahdollisti selviytymisen lisäksi myös yhteiskunnan kukoistamisen. Se oli monella tapaa ihmisen nerokkuuden riemujuhla, sekä ilmeinen voitto vaikeasta ympäristöstä. Mutta lopulta kasvava väestö ja saarelaisten kulttuuriset päämäärät osoittautuivat liian suuriksi saatavilla olleille rajallisille luonnonvaroille. Kun paine tuhosi ympäristön, yhteiskunta romahti hyvin nopeasti, ajautuen lähelle raakalaisuutta.

Pääsiäissarelaisten, tietoisina lähes täydellisestä eristyneisyydestään muusta maailmasta, on täytynyt varmasti tajuta olemassaolonsa riippuneen pienen saaren rajallisista luonnonvaroista. Loppujen lopuksi se oli niin pieni, että koko saaren ympäri käveli päivässä tai parissa, joten he pystyivät selvästi näkemään mitä metsille tapahtui. Silti he eivät kyenneet kehittämään järjestelmää, mikä olisi auttanut heitä löytämään oikean tasapainon ympäristön kanssa. Sen sijaan elintärkeitä luonnonvaroja kulutettiin tasaisesti, kunnes lopulta mitään ei ollut enää jäljellä. Todellakin, juuri silloin kun saaren rajoitusten on täytynt tulla ilmiselväksi, kilpailu klaanien välillä jäljellä olevasta puusta näyttää lisääntyneen, kun aina vain enemmän ja enemmän patsaita hakattiin ja kuljetettiin ympäri saarta yrityksissä turvata arvovalta ja asema. Tosiasia siitä että niin monia patsaita jätettiin keskeneräisinä louhokselle, antaa ymmärtää ettei saarella olleiden puiden vähyyttä otettu millään tavalla huomioon.

Pääsiäissaaren kohtalolla on myös laajempia seurauksia. Kuten Pääsiäissaarella, myös maapallolla on vain rajallinen määrä luonnonvaroja ihmisyhteiskuntien ja niiden vaatimuksien tukemiseksi. Kuten saarelaisilla, maan ihmisväestöllä ei ole mitään käytännön keinoja paeta. Miten maapallon ympäristö on muovannut ihmisen historiaa, ja kuinka ihmiset ovat muovanneet ja muuttaneet sitä maailmaa missä he elävät? Ovatko muutkin yhteiskunnat kompastuneet samaan ansaan kuin saarelaiset? Viimeiset kaksi miljoonaa vuotta ihmiset ovat onnistuneet hankkimaan enemmän ruokaa ja luonnonvaroja, minkä avulla on voitu ylläpitää kasvavaa ihmisväestöä ja alati monimutkaisempia ja teknologisesti kehittyneempiä yhteiskuntia. Mutta ovatko he olleet yhtään saarelaisia onnistuneempia sellaisen elämäntavan löytämisessä mikä ei köyhdytä saatavilla olevia luonnonvaroja kohtalokkaasti, eikä vahingoita peruuttamattomasti heidän peruselämää tukevia järjestelmiään?