Jensen & Zerzan: Valtion vihollinen

Derrick Jensen haastattelee John Zerzania

Derrick Jensen on yhdysvaltalainen anarkisti ja kirjailija, joka on kirjoissaan toistuvasti kritisoinut sivilisaatiota ja sen kuolonkulttuuria. Vuonna -98 hän kävi Eugenessa, Oregonissa, Yhdysvaltojen luoteiskulmassa tapaamassa John Zerzania, tämän hetken kenties tunnetuinta sivilisaatiokriitikkoa. Tämä käännös on lyhennelmä tuosta tapaamisesta ja löytyy englanniksi Insurgent Desire -sivustolta. Haastattelu kokonaisuudessaan löytyy Zerzanin kirjasta Running on Emptiness.

-----
Kuullessaan sanan anarkismi, useimmat ihmiset ajattelevat kaaosta, silmitöntä väkivaltaa ja pommien heittelyä. John Zerzanille, kirjailijalle ja yhteiskuntakriitikolle, anarkismi ei kuitenkaan merkitse villinä kaduilla juoksentelevia ihmisiä. Kyse on pikemminkin ylivallan perinpohjaisesta hävittämisestä kaikissa muodoissaan. Tämä pitää sisällään paitsi kansallisvaltion ja yhtiöt, myös patriarkaatin, rasismin ja homofobian kaltaiset sisäistetyt ylivallan muodot.

John Zerzan on repinyt kulttuurimme perustuksia osiin neljännesvuosisadan ajan, mutta parhaiten hänet tunnetaan kirjoistaan Running on Emptiness, Elements of Refusal ja Future Primitive. Lisäksi hän on toimittanut kirjan Against Civilization. Hän on myös julkaissut esseitä varsin laajalta alueelta, Star Trek -inhostaan aina symbolisen kulttuurin epäonnistumiseen. Kaikissa kirjoituksissaan hän yrittää paljastaa kuinka filosofia, uskonto, talous ja muut ideologiset rakennelmat järkeistävät ylivallan, saamalla ne näyttämään darwinistisen luonnonvalinnan, Jumalan tahdon, tai taloudellisen välttämättömyyden luonnolliselta ilmentymältä. Hän rohkaisee meitä katsomaan niitä osatekijöitä, jotka hyväksymme elämän välttämättömyyksinä, ja katsomaan miten myös ne edistävät ylivaltaa. Vielä syvemmällä tasolla hän esittää ajan, numeron ja jopa kielen liittyvän ylivaltaan.

Keskusteluni Zerzanin kanssa hänen kotonaan Oregonin Eugenessa oli juuri niin vapaamuotoinen kuin olisin saattanut kahden anarkistin tapaamiselta odottaakin. (Vaikka kutsunkin itseäni anarkistiksi, en ollut koskaan tavannut anarkistia muuten kuin kirjan sivuilla.) Zerzanin lempeää luonnetta sen sijaan en osannut odottaa. Hänen kirjoituksensa on niin terävää, peräänantamatonta ja lujaa, että ehdin jo hieman pelätä hänen olevan luonteeltaan yhtä vihainen kuin kirjoituksissaan. Jouduin kuitenkin pettymään iloisesti: hän on yksi miellyttävimpiä ja kohteliaimpia ihmisiä mitä koskaan olen tavannut. Minun ei pitäisi olla yllättynyt. Anarkismi, sellaisena kuin hän sen kuvailee, ei ole vain halua vapautua ylivallasta, vaan myös halua olla hallitsematta muita.

Julie Mayeda avusti tässä haastattelussa.

Jensen: Onko koskaan ollut olemassa yhteiskuntaa jonka suhteet eivät ole perustuneet ylivaltaan?

Zerzan: Se on ollut lajimme tila miljoonien vuosien ajan. Muutos tapahtui vasta noin kymmenen tuhatta vuotta sitten, maatalouden keksimisen myötä, joka puolestaan johti sivilisaatioon. Siitä alkaen olemme nähneet paljon vaivaa todistellaksemme itsellemme, ettei kyseisenlaisia olosuhteita ole koskaan ollut olemassa, ja että meidän on hyväksyttävä sorto ja alistaminen välttämättöminä lääkkeinä ihmisluonnon "pahuutta" vastaan. Tämän ajattelutavan mukaan esivalta on hyväntahtoinen vapahtaja, joka on pelastanut meidät sivistystä edeltävän ajan puutteelta, julmuudelta ja tietämättömyydeltä. Ajattele vaikkapa mielikuvia, jotka sanat "luolamies" tai "neandertalilainen" herättävät. Ensin nämä mielikuvat iskostetaan mieliimme, ja sieltä ne sitten tarvittaessa herätetään muistuttamaan meitä siitä, miten kurjia me olisimme ilman uskontoa, valtiota ja kovaa työntekoa. Ne ovat itse asiassa ehkä suurimmat ideologiset perustelut koko sivilisaatiolle.

Noiden mielikuvien ongelma on tietenkin niiden epätarkkuus. Antropologian ja arkeologian saralla on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunut eräänlainen vallankumous, jonka myötä yhä useammat ovat alkaneet nähdä maataloutta ja kesyttämistä - niin eläinten kuin omaammekin - edeltäneen ajan olleen itse asiassa pitkälti vapaa-aikaa, läheisyyttä luonnon kanssa, aistillista viisautta, sukupuolten tasa-arvoa ja hyvää terveyttä.

Jensen: Mistä me tiedämme tämän?

Zerzan: Osittain havainnoimalla olemassa olevia keräilijäkansoja - niitä harvoja joita emme ole vielä ennättäneet tuhota - ja seuraamalla heidän tasa-arvoisten tapojensa häviämistä elinympäristöjen tuhoutumisen paineessa, sekä usein suoran pakottamisen tai murhaamisen seurauksena. Aikajanan toisesta päästä taas saamme tietoa tulkitsemalla arkeologisia löytöjä. Muinaisten ihmisten nuotiopaikkoja tutkimalla voimme nähdä, ettei ole niin että suurin osa tavaroista olisi yhdessä paikassa, muiden paikkojen ollessa lähes tyhjiä. Sen sijaan huomaamme kerta toisensa jälkeen kaikilla nuotiopaikoilla olevan suunnilleen saman verran tavaroita. Tämä todistaa, että ihmisten elämäntapa pohjautui tasa-arvoon ja jakamiseen.

Kolmas tiedon lähde ovat varhaisten eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden selvitykset, joissa he toistuvasti kirjoittivat kohtaamiensa ihmisten anteliaisuudesta ja lempeydestä joka puolella maapalloa.

Jensen: Miten vastaat skeptikoille, joiden mukaan tämä on vain hölynpölyä "jaloista villeistä"?

Zerzan: Ehdotan heille kohteliaasti tarkempaa perehtymistä aiheeseen. Kyse ei ole anarkistisesta teoriasta. Kyse on antropologian ja arkeologian valtavirrasta. Yksityiskohdista on erimielisyyksiä, mutta ei perusrakenteesta.

Jensen: Entä sitten pääkallonmetsästäjät ja ihmissyöjät?

Zerzan: Meidän kulttuurimme keksi napalmin ja ydinaseet. Kun otetaan tämä huomioon, niin en ole ihan varma olemmeko sellaisessa asemassa, että voimme tuomita muiden kulttuurien pienemmän tason väkivallan. Mutta on tärkeää panna merkille, ettei yksikään ihmissyöjä- tai pääkallonmetsästäjäryhmistä ollut aitoja mestästäjä-keräilijöitä. He olivat jo alkaneet harjoittaa maataloutta. Nyt on jo yleisesti myönnetty maatalouden johtavan usein työn määrän kasvuun, jakamisen vähenemiseen, väkivallan lisääntymiseen sekä lyhyempään elinikään. Tämä ei tarkoita kaikkien maatalousyhteiskuntien olevan väkivaltaisia, vaan sitä ettei väkivalta ole aitojen metsästäjä-keräilijöiden tunnusmerkki.

Jensen: Jos asiat kerran olivat niin loistavasti aiemmin, niin miksi maatalous sitten syntyi?

Zerzan: Tämä on vaikea kysymys, joka on pitkään askarruttanut antropologeja ja arkeologeja. Satojen tuhansien vuosien ajan - koko varhais- ja keskipaleoliittisen kauden aikana - tapahtui hyvin vähän muutosta. Sitten äkillisesti, myöhäispaleoliittisella kaudella - räjähdyksenomaisesti ja näennäisesti tyhjästä - tulivat taide ja sen kannoilla maatalous, sitten uskonto.

Jotkut ovat teoretisoineet äkillisen muutoksen johtuneen älykkyyden kasvusta, mutta nykyään tiedämme miljoonan vuoden takaisin ihmisen älykkyyden vastanneen nykypäivää. Esimerkiksi äskettäinen kirjoitus Nature-aikakauslehdessä esitti ihmisten purjehtineen ja navigoineen Mikronesian seuduilla (pikkuruinen saariryhmä Tyynellämerellä) noin kahdeksansataa tuhatta vuotta. Joten sillä, miksi sivilisaatio ei syntynyt aiemmin, ei ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Älykkyysteoriassa on aina ollut kyse lohdullisesta ja rasistisesta järkeistämisestä. Lohdullisesta, koska se olettaa jokaisen riittävän älykkään väistämättä rakentavan meidän kaltaisemme elämäntavan. Rasistisesta, koska se olettaa nykyään primitiivisesti elävien ihmisten olevan yksinkertaisesti liian tyhmiä tehdäkseen toisin. Jos he olisivat riittävän viisaita, he tämän järkeilyn mukaan keksisivät asfaltin, moottorisahat ja rangaistuslaitokset.

Tiedämme myös ettei siirtyminen maatalouteen tullut vastauksena väestön paineeseen. Väestökysymys on aina ollut toinen suuri päänvaiva: miten keräilijät pitivät väestönsä niin pienenä ilman syntyvyyden säännöstelyyn tarkoitettua teknologiaa? Historiallisesti on oletettu heidän käyttäneen lapsenmurhia, mutta tämä teoria on kyseenalaistettu. Uskoisin, että erilaisten ehkäisykeinona käytettyjen kasvien lisäksi he olivat myös paljon paremmassa sopusoinnussa kehojensa kanssa.

Jensen: Miksi sitten ihmisen elämäntapa pysyi vakaana niin kauan, ja miksi se muuttui niin nopeasti?

Zerzan: Uskon sen olleen vakaata koska se toimi, enkä usko sen muuttuneen kokonaan kerralla. Vuosituhansien aikana saattoi tapahtua hidas luisuminen työnjakoon. Se on saattanut tapahtua niin - melkein huomaamattomasti - etteivät ihmiset huomanneet mitä he olivat vaarassa menettää. Työnjaon tuoma vieraantuminen - vieraantuminen toisistamme, luonnonmaailmasta, kehoistamme - saavutti lopulta kriittisen pisteen, jossa äkillisesti syntyi se mitä me kutsumme sivilisaatioksi. Kuinka sivilisaatio sitten onnistui vakiinnuttamaan itsensä? Tämän suhteen uskon Freudin osuneen oikeaan sanoessaan, että "sivilisaatio on ilmiö, johon vastaan hangoitteleva enemmistö pakotettiin. Pakottajana oli vähemmistö, joka oivalsi kuinka saada haltuunsa vallan ja pakottamisen välineet." Näemme kuinka tämä tapahtuu nykyään, eikä ole mitään syytä uskoa sen olleen yhtään erilaista alussa.

Jensen: Mitä vikaa on työnjaossa?

Zerzan: Ei yhtään mitään, jos ensisijainen päämäärä elämässä on massatuotanto. Työnjako on keskeistä elämäntavallemme. Jokaisen täytyy toimia pienen pienenä rattaana suuressa koneessa. Jos taas ensijainen päämäärä on eheä kokonaisuus, tasa-arvoisuus, itsenäisyys ja vahingoittumaton maailma, niin sitten siinä on aika paljonkin vikaa.

Työnjakoa pidetään yleisesti - silloin kun sitä edes huomataan - "itsestäänselvyytenä" modernille elämälle. Kaikki, mitä ympärillämme näemme, olisi täysi mahdottomuus ilman sitä. Tässä onkin ongelman ydin: sivilisaation aiheuttaman sotkun siivoaminen tarkoittaa väistämättä työnjaon purkamista.

Uskoisin, ettei kukaan ole pohjimmiltaan eheä tai vapaa niin kauan kuin hänen elossapysymisensä riippuu siitä, että hän on vain pieni osa prosessia - vain murto-osa siitä. Jakautunut elämä heijastaa yhteiskunnan perustavia jakoja. Hierarkia, vieraantuminen, kaikki saavat alkunsa niistä. Kukaan tuskin kiistää sitä, että erikoisosaajat ja asiantuntijat käyttävät todellista valtaa nyky-yhteiskunnassa, tai sitä että tämä kontrolli lisääntyy yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Jensen: Kuten ruuantuotannossa. Joka vuosi aina vain harvemmat yritykset hallitsevat yhä suurempaa prosenttiosuutta ruuanlähteistämme. Tämä on mahdollista vain, koska niin harva meistä osaa itse kasvattaa oman ruokansa.

Zerzan: Eikä kyse ole vain ruuasta. Siitä ei ole pitkä aika kun jokainen pystyi rakentamaan oman radionsa. Ihmiset tekivät sitä jatkuvasti. Kymmenen vuotta sitten pystyi vielä itse korjailemaan omaa autoaan, mutta nyt siitäkin on tulossa yhä vaikeampaa. Olemme koko ajan yhä pahemmin erikoistaitoja omaavien ja erikoisteknologioita hallitsevien ihmisten panttivankeja. Kun täytyy turvautua liikaa toisiin ihmisiin; kun omat taidot eivät riitä siihen mitä jokapäiväisessä elämässä tarvitsee, silloin muuttuu mitättömäksi.

Jensen: Mutta eikö toisiin ihmisiin turvautuminen ole välttämätöntä?

Zerzan: Tottakai. Anarkismin päämäärä ei ole eristää ihmisiä pienille saarille ilman yhteyksiä toisiin - aivan päin vastoin. On kuitenkin tärkeää ymmärtää ero keskinäisen ja yksipuolisen riippuvuuden välillä. Terve keskinäisriippuvuus on ominaista toimivalle yhteisölle. Yksipuolisessa riippuvuudessa ihminen sen sijaan on kaikkien elämän perustarpeidensa suhteen riippuvainen erikoistaitojen omaajista, jolloin erikoisosaajat ovat valta-asemassa yksilöön nähden. On sivuseikka, ovatko nämä spesialistit hyväntahtoisia vallankäyttäjiä vai eivät.

Vallassa pysyäkseen erikoistaitojen omaajien täytyy vaalia ja mystifioida taitojaan. Perimmäisen ajatuksen mukaan yksilö olisi täysin hukassa ilman erikoisosaajia; hän ei osaisi tehdä kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, vaikkapa ruokkia itseään. No, ihmiset ovat ruokkineet itse itsensä viimeisen muutaman miljoonan vuoden ajan, ja ovat onnistuneet siinä paljon paremmin ja tehokkaammin kuin me nykyään. Globaali ruokajärjestelmä on järjetön, epäinhimillinen ja tehoton. Tuhoamme planeetan tuholaismyrkyillä, kasvimyrkyillä ja fossiilisten polttoaineiden päästöillä. Silti miljardit ihmiset elävät koko elämänsä saamatta koskaan riittävästi syödäkseen. Harvat asiat ovat kuitenkin niin yksinkertaisia kuin oman ruokansa kerääminen ja kasvattaminen.

Jensen: Haastattelin Tupac Amaru Revolutionary Movementin jäsentä. Kyseinen ryhmä valtasi viime vuonna Japanin suurlähettilään asunnon Perussa. Kysyin häneltä, mitä hänen liikkeensä oikein haluaa. Hän vastasi: "Haluamme kasvattaa ja jakaa oman ruokamme itse. Tiedämme jo miten se tehdään; haluamme ainoastaan saada tehdä niin."

Zerzan: Juuri näin.

Jensen: Kirjoituksissasi olet esittänyt ajan ja ylivallan olevan suhteessa toisiinsa.

Zerzan: Aika on kulttuurin luomus. Sitä ei ole olemassa kulttuurin ulkopuolella. Se miten aika hallitsee kulttuuria on aika hyvä mittari kyseisen kulttuurin vieraantuneisuudelle. Katso meitä. Kaikki elämässämme mitataan ajassa. Aika ei ole koskaan ollut näin käsin kosketeltavaa, näin materiaalista, kuin se on nyt.

Jensen: Kellon tikitys on juuri niin aineellista kuin aika vain voi olla.

Zerzan: Aivan, se tekee ajasta konkreettista; se reifioi sen. Reifikaatio tapahtuu kun abstraktia käsitettä kohdellaan kuin aineellista asiaa. Sekunti aikaa ei ole mitään, ja sen pitäminen itsenäisesti olemassa olevana asiana on vastoin elämänkokemustamme. Antropologi Lucien Levy-Bruhl kirjoitti: "Käsityksemme ajasta vaikuttaa luonnolliselta ihmismielen ominaisuudelta, mutta tämä on harhaluulo. Kyseinen käsitys on primitiiviselle mielenlaadulle lähes täysin vieras."

"Primitiiviset" ihmiset elävät hetkessä, kuten me kaikki silloin kun meillä on hauskaa. Eteläisessä Afrikassa asuvien Mbutien on sanottu uskovan, että kun nykyhetki toteutuu oikein, pitävät menneisyys ja tulevaisuus itse huolen itsestään. Pohjois-Amerikan Pawnee-intiaaneille elämällä on rytmi, sen sijaan että se kulkisi suoraviivaisesti eteenpäin. Primitiivisiä ihmisiä eivät yleensä kiinnosta syntymäpäivät tai iän määrittäminen. Mitä tulevaisuuteen tulee, heillä ei juurikaan ole halua hallita jotain sellaista mitä ei vielä ole olemassa - aivan kuten heillä on vähän halua hallita luontoakaan. He kiinnittävät toki huomiota vuodenaikoihin, mutta se ei millään tavalla vie heiltä pois nykyhetkeä. Tätä näkökulmaa meidän on vaikea käsittää. Ajan käsite on niin syvälle juurtunut meihin, että on lähes mahdotonta kuvitella ettei sitä olisi olemassa.

Jensen: Eli puhut jostain vähän enemmästä kuin vain sekuntien laskemisen lopettamisesta.

Zerzan: Puhun siitä, että aikaa ei ole olemassa. Ei ole olemassa aikaa; aikaa jatkuvana lankana, joka purkautuu koko ajan edetessään ja liittää toisiinsa kaikki tapahtumat, pysyen samalla niistä riippumattomana. Tapahtumajärjestys on olemassa. Rytmi on olemassa. Aika ei ole. Tämä ajan reifikaatio liittyy massatuotantoon ja työnjakoon. Tik, tik, tik, kuten sanoit: identtiset sekunnit. Identtiset ihmiset. Identtiset paskahommat loputtomasti toistettuna. Mutta kun tajuaa etteivät mitkään kaksi tapahtumaa ole identtisiä, ja käsittää jokaisen hetken olevan erilainen kuin hetki aiemmin, aika katoaa. Jos tapahtumat ovat aina uudenlaisia, ei vain rutiini ole mahdotonta, vaan myös ajan käsite menettää merkityksensä.

Jensen: Ja päinvastainen on yhtä totta.

Zerzan: Aivan. Ilman aikaa emme voi suorittaa rutiineja. Freud huomautti kerta toisensa jälkeen, että jos sivilisaatio tahtoo vakiinnuttaa asemansa, sen täytyy pystyä ensin rikkomaan varhainen ajattomuuden ja tuottamattomuuden tuoma mielihyvä.

Tämä tapahtui uskoakseni kahdessa vaiheessa. Ensin maatalouden synty moninkertaisti ajan - tarkalleen ottaen kehämäisen ajan - merkityksen, kylvämiseen ja sadonkorjuuseen liittyvine raskaan työn jaksoineen ja kalentereita pitäneille papeille omistettuine sadon ylijäämineen. Tämä piti paikkansa Babylonialaisten ja Mayojen kohdalla. Sitten, sivilisaation nousun myötä, jaksoittainen aika - mikä sentään antoi vähän myöten luonnonmaailmalle ollessaan sidoksissa vuodenaikojen rytmiin - teki tilaa suoraviivaiselle, lineaariselle, ajalle. Lineaarisen ajan myötä sai alkunsa historia, sitten Edistys, sitten tulevaisuuden jumalointi. Nyt olemme valmiita uhraamaan lajeja, kulttuureja ja varsin mahdollisesti luonnonmaailman kokonaisuudessaan jonkun kuvitteellisen tulevaisuuden alttarille. Joskus se oli sentään utooppista tulevaisuutta, mutta tässä yhteiskunnassa emme voi enää uskoa edes siihen.

Sama muutos tapahtuu omissa elämissämme; lakkaamme elämästä hetkessä toivoen olevamme onnellisia joskus tulevaisuudessa - ehkä sitten kun jäämme eläkkeelle, tai sitten kun kuolemme ja menemme taivaaseen. Taivaan painottaminen itsessään syntyy suoraviivaisessa ajassa elämisen ikävyydestä.

Jensen: Minusta näyttää siltä, että suoraviivainen aika ei vain johda elinympäristöjen tuhoutumiseen, vaan myös syntyy siitä. Kun olin nuori, luonnossa oli paljon sammakoita. Nyt niitä on vähemmän. Silloin oli paljon laululintuja. Nyt niitä on vähemmän. Se on suoraviivaista aikaa.

Zerzan: Kyllä, ja otettaessa käyttöön kellot, muokattiin suoraviivainen aika mekaaniseksi ajaksi. Kristillisellä kirkolla oli keskeinen rooli tässä pyrkimyksessä. Benediktiinit, jotka pyörittivät neljääkymmentä tuhatta luostaria keskiajalla, auttoivat valjastamaan ihmisten ponnistelut koneen luonnottomaan, kollektiiviseen rytmiin pakottamalla ihmiset työskentelemään kellon mukaan. 1300-luvulla tulivat ensimmäiset julkiset kellot, ja tuolloin alettiin myös jakaa tunnit minuutteihin ja minuutit sekunteihin.

Aika on kuitenkin kohdannut vastarintaa jokaisella askeleella matkansa varrella. Esimerkiksi Ranskan Heinäkuun vallankumouksessa 1830 ihmiset ympäri Pariisia alkoivat spontaanisti ampua julkisia kelloja. 1960-luvulla monet ihmiset (itseni mukaan lukien) lakkasivat pitämästä rannekelloja. Vielä nykyäänkin täytyy murtaa lasten vastarinta aikaa kohtaan. Tämä oli yksi tärkeimmistä syistä sille, että määrättiin pakollinen koulujärjestelmä rahvaalle, joka oli laajalti haluton siihen suostumaan; koulu opettaa olemaan tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja valmistaa näin työpaikalla vietettävää loppuelämää varten. Raoul Vaneigem, joka oli radikaalin Kansainvälisten Situationistien jäsen, puki asian loistavasti sanoiksi: "Lasten päivät välttyvät aikuisten ajalta; heidän aikansa täyttää omatoimisuus, mielihalut, mielikuvitus ja unelmat joissa todellisuus kummittelee. Ulkopuolella opettajat katsovat sivusta, odottaen kello kädessä, kunnes lapsi sopeutuu ja liittyy tuntien kiertokulkuun."

Jensen: Olet sanonut myös numeroiden itsensä vieraannuttavan meidät.

Zerzan: Kun suuren perheen jäsenet kokoontuvat päivälliselle, he tietävät välittömästi, laskematta, puuttuuko joku porukasta. Laskemisesta tulee tarpeellista vasta sitten, kun asioista tulee yhdenmukaistettuja. Kaikki ihmiset eivät käytä numerojärjestelmiä. Amazonilla asuvat Yanomamot eivät esimerkiksi laske kahta pisemmälle. On ilmiselvää etteivät he ole liian tyhmiä laskemaan pisemmälle; heillä on yksinkertaisesti vain erilainen suhde ympäröivään maailmaan.

Ensimmäinen numerojärjestelmä kehtitettiin lähes epäilemättä laskemaan kesytettyjä eläimiä, kun villit otukset orjuutettiin ja kerättiin kasaan. Seuraavaksi näemme matematiikkaa käytetyn Sumerissa, noin viisi tuhatta vuotta sitten, liike-elämän helpottamiseksi. Myöhemmin Euklid kehitti geometrian - kirjaimellisesti "maan mittauksen" - peltojen omistusoikeutta, verotusta ja orjien työtehtävien jakamista koskevia mittauksia varten. Sama pakottavuus ohjaa tiedettä yhä edelleen, erotuksena ainoastaan se, että nyt pyritään mittaamaan ja alistamaan koko maailmankaikkeus. Tässäkään ei kyseessä ole mikään hämärä anarkistinen teoria. Rene Descartes, jota monet pitävät modernin tieteen isänä, julisti tieteen tarkoituksen olevan "tehdä meistä luonnon valtiaita ja omistajia." Hän julisti myös maailmankaikkeuden olevan suuri kellokoneisto, ja sitoi näin näppärästi yhteen nämä kaksi ylivallan muotoa: numerot ja ajan.

Jensen: Mutta eikö uusi teknologia synny silkasta uteliaisuudesta?

Zerzan: Tuota kuulee sanottavan koko ajan: "Ei tilannetta voi muuttaa ennalleen"; "pyydät ihmisiä unohtamaan." Mutta tämäkin on vain yksi yritys järkeistää mielettömyys kutsumalla sitä ihmisluonnoksi. Ja se on muunnelma vanhasta rasistisesta älykkyysteoriasta: koska Hopi-intiaanit eivät keksineet kaivinkonetta, he eivät varmaankaan ole uteliaita. Tottakai ihmiset ovat luonnostaan uteliaita, mutta minkä suhteen? Haluaisiko jompikumpi meistä luoda neutronipommin? Ei tietenkään. Mutta se tosiasia, etten halua luoda neutronipommia, ei tarkoita ettenkö olisi utelias. Uteliaisuus ei ole arvovapaata. Erilaisista ajattelutavoista viriää erilaista uteliaisuutta, ja meidän kulttuurimme uteliaisuus seuraa vieraantumisen logiikkaa, ei pelkkää ihmettelyä tai halua oppia.

Jensen: Mitä vieraantuminen merkitsee sinulle?

Zerzan: Karl Marx määritteli vieraantumisen olevan erkaantumista tuotannon välineistä; sen sijaan että tuottaisimme asioita omaan käyttöömme, järjestelmä käyttääkin työmme tuloksia meitä itseämme vastaan. Haluaisin viedä tämän askelta pisemmälle ja sanoa vieraantumisen tarkoittavan vieraantumista omista kokemuksistamme, irroittautumista luonnollisesta olemisen tavastamme. Mitä teknologisemmaksi ja keinotekoisemmaksi maailma tulee, sitä tyhjemmäksi tulee luonnollinen maailma, ja sitä vieraantuneempia meistä tulee.

Uskon että kesyttämistä edeltävän ajan ihmiset tunsivat itsensä, esimerkiksi aistien tasolla, tavoilla joita me emme voi edes käsittää. Laurens Van der Postin kertomien mukaan Sanit, heimokansa eteläisessä Afrikassa, pystyvät kuulemaan yksimoottorisen lentokoneen seitsemänkymmenen mailin päästä ja näkemään neljä Jupiterin kuuta paljaalla silmällä. Hänen mukaansa Sanit tuntuivat tietävän miltä itse asiassa tuntuu olla elefantti, leijona tai antilooppi. Ja kaiken lisäksi eläimet ilmeisesti vastasivat tähän ymmärrykseen. Varhaisilta eurooppalaisilta tutkimusmatkailijoilta on jäänyt lukemattomia merkintöjä, joissa nämä kuvaavat villien eläinten pelottomuutta ihmistä kohtaan.

Jensen: Viime vuonna törmäsin 1700-luvun tutkimusmatkailijan, Samuel Hearnsin, kirjoitukseen. Hän oli ensimmäinen valkoinen mies joka tutki pohjoista Kanadaa. Hän kuvasi intiaanilasten leikkiä sudenpentujen kanssa. Lapset tapasivat maalata pentujen kasvoja sinooperilla tai punamullalla, ja tarpeeksi leikittyään, palauttaa pennut vahingoittumattomina pesään. Sen koommin pentuja kuin täysikasvuisia susia tämä ei tuntunut haittaavan ollenkaan.

Zerzan: Nykyään me ammumme niitä lentokoneista. Siinä sulle edistystä.

Jensen: Mitä edistys on laajemmin tarkoittanut?

Zerzan: Edistys on tarkoittanut ekologista romahdusta ja lähes täydellistä yksilön epäinhimillistämistä. Uskoisin nykyään olevan vähemmän edistykseen uskovia ihmisiä kuin koskaan aiemmin, mutta monet silti mieltävät sen väistämättömäksi. Meidät on selvästi ehdollistettu hyväksymään sen väistämättömyys; olemme kahlittuja siihen. Edistyksen ajatushan on saada jokainen yhä enemmän riippuvaiseksi teknologiasta. Tarvitsemme esimerkiksi korkean teknologian lääkkeitä pysyäksemme terveinä, mutta meidän halutaan unohtavan teknologian olevan terveyspulmiemme perimmäinen lähde. Eivät ainoastaan kemikaalien aiheuttamat syövät, vaan lähes kaikki sairaudet ovat seurausta joko sivilisaatiosta, vieraantumisesta tai törkeästä elinympäristöjen tuhoamisesta.

Jensen: Minulla on Crohnin tauti, krooninen ruuansulatusjärjestelmän sairaus, joka on teollistumattomissa maissa käytännössä tuntematon, ja yleistyy teollistumisen myötä. Teollinen sivilisaatio syö minua sisältä, kirjaimellisesti.

Zerzan: Uskoisin monien alkavan ymmärtää edistysmyytin onttouden. Itse asiassa järjestelmää pyörittävät eivät enää juurikaan edes käytä sanaa edistys. He puhuvat jatkuvuudesta, jolla he tarkoittavat että "tässä tämä nyt on, tule toimeen sen kanssa tai kärsi." Nykypäivänä ei enää kuule puhuttavan Amerikkalaisesta Unelmasta tai "uudesta uljaasta huomisesta." Nyt siinä on kyse globaalista kilpajuoksusta pohjalle, ylikansallisten suuryhtiöiden kilpaillessa siitä kuka pystyy parhaiten riistämään työläisiä ja tuhoamaan ympäristöä. Kilpailu yksilötasolla toimii samalla tavalla. Jos et ymmärrä tietokoneita, et saa töitä. Tähän edistys on meidät tuonut.

Tästä kaikesta huolimatta olen toiveikas, koska ensimmäistä kertaa elämäntapamme kokonaisuudessaan paljastaa luonteensa, ainakin niille jotka haluavat nähdä huijauksen sellaisena kuin se on.

Jensen: Vaikka näkisimmekin valheiden läpi, niin mitä voimme tehdä?

Zerzan: Ensimmäinen asia on kyseenalaistaa vallitseva tila, pitää huoli siitä että julkinen keskustelu käsittelee näitä elämän ja kuoleman kysymyksiä sen sijaan, että se pyrkisi väistämään ja kieltämään ne. Tämä kieltäminen ei voi jatkua enää pitkään, koska todellisuus, etenkin tässä maassa, on niin räikeän vastakkainen siihen nähden mitä meille kerrotaan.

Tai ehkä olen väärässä. Ehkä voimme jatkaa nykyistä elämäämme loputtomiin tämän ristiriidan tiedostaenkin. Unabomber oletti manifestissaan ihmisten olevan loppujen lopuksi niin ehdollistettuja, etteivät he edes huomaa, ettei enää ole luonnollista maailmaa, ei vapautta, ei täyttymystä. He vain ottavat jokapäiväisen Prozacinsa, ontuvat eteenpäin vatsa sekaisin, neuroottisina ja kuvittelevat että tässä on kaikki mitä voi olla.

Unabomber on täydellinen esimerkki siitä, miksi meidän täytyy määritellä uudelleen hyväksyttävän keskustelun rajat tässä yhteiskunnassa. Hänen näkökulmansa oli niin tukahdutettu, että hän ajatteli ihmisten tappamisen olevan ainoa keino tuoda se esiin. Tuo kertoo jotain siitä, miten paljon kieltäminen ja sorto rajoittavat julkista keskusteluamme. Tämä kieltäminen ei tule muuttumaan pienillä uudistuksilla, yhtään sen enempää kuin planeetta tulee pelastumaan kierrättämisellä. Niin uskominen ei ole vain hölmöä, se on suorastaan rikollista. Meidän täytyy kohdata se mitä on meneillään. Ja kun me olemme kohdanneet todellisuuden, on meidän löydettävä yhdessä keinot sen muuttamiseen.

Henkilökohtaisesti löisin vetoa sen puolesta, että nähtävissä oleva kaikinpuolinen köyhtyminen yllyttää ihmiset kyseenalaistamaan järjestelmän ja lietsomaan kokoon riittävästi tahtoa sen haastamiseksi. Ehkäpä juuri nyt olemme hämärässä ennen aamunkoittoa. Muistan kuinka Herbert Marcusen Yksiulotteinen ihminen julkaistiin 1964. Siinä hän sanoi modernin kulutusyhteiskunnan manipuloineen ihmisiä niin pahasti, ettei muutoksesta ollut enää mitään toivoa. Ja sitten ihmiset heräsivät muutamassa vuodessa.

Kuusikymmenluku auttoi toiveikkuuteni muotoutumisessa. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan: ensin yliopistossa Stanfordissa, sitten asuin Haight-Ashburyssa, josta heti lahden toisella puolella oli Berkeleyn yliopisto. Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka sanovat ettei kuusikymmenluku edes raapaissut pintaa siihen nähden mikä olisi ollut tarpeen, mutta silloin saattoi saada tunteen mahdollisuudesta, tunteen siitä että jos asiat menisivät siihen suuntaan minne ne tuntuivat olevan menossa, yhteiskunta saattaisi lähteä aivan eri polulle.

Asiat eivät tietenkään jatkaneet kulkuaan siihen suuntaan, mutta nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, minulla on yhä tuo sama mahdollisuuden tunne, ja se lämmittää minua, vaikka tilanne nyt onkin karmea ja pysähtynyt. Joskus minua ällistyttää se, että nuorilla ihmisillä voi nykyään olla jonkunlaista toivoa, koska en ole varma, ovatko he koskaan nähneet minkään liikkeen onnistuvan edes osittain.

Jensen: Jotkut sanovat kuusikymmenluvun olleen viimeinen suuri yhteiskunnallisen muutoksen purkaus, ja että siitä lähtien on ollut pelkkää alamäkeä.

Zerzan: Joskus ajattelen samalla tavalla, ikään kuin se olisi ollut alkuräjähdys, jonka jälkeen kaikki olisi vähitellen vain jäähtynyt. Punk-räjähdys vuonna 1976 oli erittäin jännittävä, mutta siitä ei syntynyt sellaista tunnetta että se potkaisisi käyntiin uuden muutoksen ajan.

Uskoisin kuitenkin, että olemme menossa kohti jotain paljon kuusikymmenlukua suurempaa - ei vain siitä syystä, että se on selviytymisemme kannalta väistämätöntä, vaan siksi että meillä on nyt vähemmän harhakuvitelmia. Silloin olimme valtavan idealistisia, suurelta osin perusteettomasti. Uskoimme ettei muutokseen tarvittaisi paljoakaan vaivaa. Meillä oli perusteetonta uskoa insituutioihin, emmekä ajatelleet asioita loppuun asti. Emme nojanneet todellisuuteen. Jos se sama vallankumouksellinen energia on nyt palaamassa, se tulee olemaan paljon tehokkaampaa.

Jensen: Kirjassasi Elements of Refusal kuvailet kuinka vuosisadan alkupuolella oli suunnattomasti vallankumouksellista energiaa ilmassa. Sanojesi mukaan ensimmäinen maailmansota oli monella tapaa valtion rahoittama yritys tuhota tämä energia väkivallalla.

Zerzan: Sota tarvitsee tietenkin aina hyvän tekosyyn - varsinkin silloin kun valtion todellisia vihollisia ovat sen omat asukkaat. Arkkiherttua Ferdinandin salamurha sopi kuolevan Itävälta-Unkarin hallinnon tarpeisiin, muttei millään tavalla aiheuttanut sotaa.

Todellinen syy sodalle oli uskoakseni valtavat levottomuudet eri puolilla Eurooppaa. Vuosina 1913 ja 1914 oli valtavia lakkoja pitkin Venäjää. Itävalta-Unkari oli sisällissodan partaalla. Vallankumoukselliset liikkeet ja radikaalit ammattiliitot olivat nousussa Yhdysvalloissa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja Englannissa. Jopa Englannin kuningas Yrjö V myönsi tämän sanoessaan kesällä 1914, juuri ennen sotaa, että "sisällissodan sotahuuto on kansani vastuullisimpien ja vakavamielisimpien ihmisten huulilla." Tilanteen täytyi päästä räjähtämään, mutta miten ja ketä kohtaan räjähdys suuntautuisi? Onko olemassa parempaa tapaa kontrolloida tämän energian purkautumista kuin pitkä ja merkityksetön sota?

Ja se toimi. Useimmat ammattiliitot ja vasemmistopuolueet tukivat sotaa. Ne jotka eivät tukeneet - kuten Wobbliet täällä USA:ssa - valtio yksinkertaisesti tuhosi. Sodan jälkeen harvalla oli enää sisua toteuttaa vallankumousta, ja ne jotka niin tekivät, kuten Mussolini ja bolshevikit, eivät olleet aitoja vallankumouksellisia vaan opportunisteja, jotka käänsivät sodanjälkeisen valtatyhjiön omaksi edukseen.

Jensen: Mihin uskot kaiken tämän vieraantumisen johtavan? Tuleeko se räjähtämään vallanpitäjien käsiin?

Zerzan: En tiedä. Tiedän varmasti, ettemme ole niitä onnellisia, aivottomia kuluttajia joita meidän halutaan olevan. Saatamme kuvitella olevamme, mutta kehomme tietävät paremmin. Vähän aikaa sitten arvioin Elaine Showalterin kirjan "Hystories: Hysterical Epidemics and Modern Culture". Siinä hän puhuu yhdeksänkymmenluvun "hysterioista": kroonisen väsymisen oireyhtymästä, Persianlahden oireyhtymästä, muistitakaumista, saatanallisista kulteista jne... Jotkut ovat loukkaantuneet hänen kirjastaan, koska vaikuttaa siltä kuin hän väittäisi näiden kaikkien ongelmien olevan yksinomaan ihmisten päiden sisällä. Minusta näyttää kuitenkin siltä, että hän esittää jotain paljon syvällisempää: hän sanoo näiden kriisien syntyvän niin fyysisistä syistä kuin ilmankin niitä. Voidaan esimerkiksi väittää, että Persianlahden syndrooman tapauksessa hänen näkökantansa päästää hallituksen pälkähästä. Mutta itse asiassa hänen teoriansa on paljon radikaalimpi kuin se, jonka mukaan hallitus myrkytti amerikkalaisia - jonka se on tehnyt jo niin monta kertaa että se alkaa olla melkein klisee. Kun väittää modernin elämän olevan niin rampauttavaa, vieraantunutta ja nyrjähtänyttä, että se aiheuttaa psykogeenisiä häiriöitä, ei silloin syytä vain hallitusta, vaan koko järjestelmää.

Jensen: Mutta mitä tarkoittaa se, että oma hallituksemme haluaisi myrkyttää meidät? Se on ongelma jota emme ole vielä käsitelleet: jos opimme - tai opimme uudestaan - elämään kestävästi, saatamme joutua kohtaamaan voimat, jotka yrittävät tuhota uuden tapamme elää. Me kaikki tiedämme mitä tulisi tapahtumaan, jos kehittäisimme kestäviä yhteisöjä, ja valtakulttuuri haluaisi voimavaramme: yhteisömme tuhottaisiin, ja voimavaramme ja luonnonvaramme varastettaisiin.

Zerzan: Niinhän se menee. Haluaisimme uskoa ettei väkivalta ole välttämätöntä, mutten ole ihan varma. Totta kai, jos kumoukset ovat riittävän laajoja, ei siinä tarvitse olla paljoa väkivaltaa. Toukokuussa 1968 kymmenen miljoonaa ranskalaista työläistä - astronomeja, tehdastyöläisiä, mitä vain - menivät laittomaan lakkoon ja alkoivat vallata työpaikkojaan. Opiskelijamielenosoitukset toimivat laukaisijana, mutta tilanteen päästyä vauhtiin ryntäsivät kaikki vääryyttä kokeneet esiin. Poliisi ja armeija olivat täysin avuttomia, koska lähes koko maa oli mukana kapinassa. Hetken aikaa hallitus suunnitteli NATO-joukkojen lähettämistä hätiin. Valitettavasti kapina saatiin hallintaan, pääosin niiden ammattiliittojen ja vasemmistolaisten avulla, jotka halusivat kaapata vallankumouksellisen energian omien, vähemmän radikaalien tavoitteidensa tueksi. Mutta hetken aikaa ihmisillä oli oikeasti hallussaan kokonainen maa. Ja se oli täysin väkivallatonta.

Jensen: Mutta kapina ei johtanut muutoksiin pidemmällä ajalla.

Zerzan: Ei, mutta se paljasti miten mahdottoman haurasta valtion pakkovalta oikeasti on. Tuonkaltaista joukkokapinaa vastaan valtio on avuton. Näimme sen tapahtuvan uudestaan valtiokapitalismin romahtaessa Neuvostoliitossa ja itäblokissa. Siellä ei ollut paljoakaan väkivaltaa. Kaikki vain levisi käsiin. En sano, että romahdus olisi johtanut minkäänlaiseen radikaaliin muutokseen, totean vain että historiassa on ollut verettömiä kumouksia - jopa meidän aikanamme.

Jensen: Miten voi vastata järkevästi ja tehokkaasti väkivaltaan? Miten tulet toimeen sen tosiasian kanssa, että tehdäkseen lopun pakkovallasta joutuu ehkä pakottamaan pakottajia?

Zerzan: Pistit pahan. Kun Kristoffer Kolumbus saapui näille rannoille, ottivat rauhanomaiset alkuperäisasukkaat hänet avosylin vastaan. Olisi luullakseni ollut fiksumpaa leikata häneltä kurkku auki. En usko kovin monen olevan eri mieltä tästä, tai jos onkin, niin he eivät todennäköisesti ole kokeneet väkivaltaa itseään, perhettään tai yhteisöään kohtaan. Mutta se nostattaa uuden kysymyksen: mistä nämä rauhalliset ihmiset olisivat saaneet ajatuksen käyttää väkivaltaa? Se ei ollut heidän tapansa.

Ehkä meidän täytyy olla itse sitä minkä haluamme nujertaa. Saksalainen filosofi Theodore Adorno puhuu vieraantumisen voittamisesta vieraantumisella. Miten se toimii? En tiedä, mutta olen ajatellut sitä. Olen miettinyt paljon miten voisin parhaiten olla avuksi - ja tiedostan minulla olevan etuoikeutetun runsaasti vaihtoehtoja moniin muihin nähden - mutta tällä hetkellä tyydyn kulttuurikritiikkiin. Minulle sanat ovat parempi ase kuin pyssy.

Jensen: Olen selvästikin tehnyt saman valinnan. Mutta silti, joka aamu herätessäni kysyn itseltäni, pitäisikö minun kirjoittaa vai räjäyttää pato, koska sanojen puute ei tapa lohia näillä seuduilla, vaan patojen olemassaolo. Tapamme toimettomuudella yhtä varmasti kuin toimimalla.

Zerzan: Tuosta muistuu mieleeni Exene Cervenkan, punkrockbändi X:n laulajan, eräs lausahdus. Hän sanoi, "olen tappanut paljon enemmän ihmisiä kuin [Unabomber Ted] Kaczynski, koska olen maksanut paljon veroja viimeisen viidentoista vuoden aikana - hän ei." Se oli muistutus siitä, kuinka me kaikki olemme osasyyllisiä.

Puhuin paljon tästä aiheesta äsken pitämässäni puheessa Oregonin yliopistossa. Loppupuolella sanoin, "tiedän että kehotus järjestelmän kaatamiseen kuulostaa naurettavalta, mutta ainoa asia jonka voin ajatella olevan vielä naurettavampaa, on antaa järjestelmän jatkaa kulkuaan."

Jensen: Mistä tiedämme kaikkialla ympärillämme näkyvän vieraantumisen johtavan romahdukseen ja elpymiseen?

Zerzan: Kyse on siitä miten peruuttamatonta jo tapahtunut vahinko on. Joissain tapauksissa historiassa, kun fyysinen maailma suistaa meidät tasapainostamme, kääntyy tilanne päinvastaiseksi hetkessä. Eräs ihastuttava tositarina antaa minulle suunnattomasti toivoa: koirat Pavlovin laboratoriossa olivat tunnetusti ehdollistettuja reagoimaan tiettyihin ärsykkeisiin. He olivat täysin koulutettuja ja kesytettyjä. Mutta kun heidän asuttamaansa kellariin tulvi vettä, he unohtivat kaiken koulutuksensa silmänräpäyksessä. Kyllä meidän pitäisi pystyä vähintäänkin samaan.