Spektaakkelin yhteiskunta (otteita kirjasta elokuvan juonta seuraten)

Tässä kirjoituksessa on suomennettuna Guy Debordin puheraita elokuvasta "Spektaakkelin yhteiskunta". Elokuvan "kertojan äänen", Guy Debordin, puhe koostuu yhtä lausetta lukuunottamatta otteista hänen samannimisestä kirjastaan (julkaistu suomeksi vuonna 2005, ranskankielinen alkuteos vuonna 1967). Guy Debordin puheen ja taustakuvien lisäksi elokuvassa on myös tekstiä ja otteita läntisten sekä niin sanottujen sosialististen maiden elokuvantekijöiden töistä. Elokuva on vuodelta 1973.

Guy Debord oli keskeinen hahmo Kansainväliset situationistit -liikkeessä. Se syntyi 1950-luvulla marxilais-avantgardistiselle pohjalle. Situationistit olivat aktiivisia ranskan toukokuun 1968 tapahtumissa. Liike hajosi lopulta vuonna 1972.
Itse elokuva on saatavilla osoitteesta http://www.ubu.com/film/ (ks. kohta Guy Debord)
---

Spektaakkelin yhteiskunta

(Guy Debordin puheraita samannimisestä elokuvasta. Koostuu yhtä lausetta lukuunottamatta otteista hänen kirjastaan "Spektaakkelin yhteiskunta". Suluissa olevat numerot osoittavat mistä kirjan kappaleesta kyseinen kohta on.)

Yhteiskunnissa, joissa nykyaikaiset tuotanto-olosuhteet vallitsevat, näyttäytyy kaikki elämä suunntattomana spektaakkelien kasautumana. Kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt representaatioksi. (1)

Elämän kaikista piirteistä irtautuneet kuvat sulautuvat yhteiseen virtaan, jossa elämän aiempaa ykseyttä ei voida enää palauttaa. Osittain tarkastelutna todellisuuden yleinen yhteinäisyys ilmenee erillisenä näennäismaailmana, pelkän pohdiskelun kohteena. Maailman kuvien erikoistuminen ilmaantuu uudelleen, täydellistyy, autonomisoituneen kuvan maailmassa, jossa valehtelija on valehdellut itselleen. Spektaakeli yleensä, elämän konkreettisena kääntymisenä ylösalaisin, on elottoman autonomista liikettä. (2)

Spektaakkeli ilmenee samaan aikaan koko yhteiskuntana, yhteiskunnan osana ja yhtenäistämisen välineenä. Yhteiskunnan osana se on limiselvästi sektori, johon keskittyy kaikki huomio ja kaikki tietoisuus. Juuri eristymisestään johtuen tämä sektori on kuvitellun ja väärän tietoisuuden keskus; ja yhtenäisyys, jonka se saavuttaa, ei ole muuta kuin yleistetyn erottamisen virallinen kieli. (3)

Spektaakkeli ei ole kuvien kokoelma vaan ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde, jonka kuvat välittävät. (4)

Totaalisuudessaan ymmärrettynä spektaakkeli on samalla kertaa sekä vallitsevan tuotantotavan tulos että sen päämäärä. Se ei ole mikään reaalimaailman lisäke; ei niin sanoaksemme mikään koriste. Se on todellisen yhteiskunnan epätodellisuuden sydän. Kaikissa erityismuodoissaan - informaationa tai propagandana, mainontana tai suorana viihteen kulutuksena - spektaakkeli on yhteiskuntaelämän vallitsevan muodon perikuva. Se on kaikkialla läsnä olevaa myöntymistä valinnalle, joka on jo tehty tuotannossa, sekä tästä valinnasta välittömästi seuraavaa kulutusta. (6)

Itse erottaminenkin on osa maailman ykseyttä, maailmanlaajuista yhteiskunnallista käytäntöä, joka on jakautunut todellisuuteen ja kuvaan. Yhteiskunnallinen käytäntö, jonka spektaakkelin autonomia kyseenalaistaa, on myös todellinen kokonaisuus, johon spektaakkeli sisältyy. Tämän kokonaisuuden jakautuminen kuitenkin silpoo yhteiskunnallisen käytännön niin pahasti, että spektaakkeli näyttää sen päämäärältä. (7)

Maailmassa, joka todella on mullin mallin, tosi on epätoden momentti. (9)

Omilla käsitteillään ymmärrettynä spektaakkeli on ilmenevän hyväksymistä ja koko ihmiselämän eli yhteiskuntaelämän hyväksymistä pelkkänä ilmentymänä. Mutta kritiikki, joka käy spektaakkelin tarjoaman totuuden kimppuun, paljastaa sen elämän näkyväksi negaatioksi; elämän negaatioksi joka on tullut näkyväksi. (10)

Spektaakkeli ilmenee valtavana myönteisyytenä, joka on kiistatonta ja luoksepääsemätöntä. Ainoa, mitä se sanoo, on: "Se, mikä näkyy, on hyvää; se, mikä on hyvää, näkyy." Asenne, jota se periaatteellisesti vaatii, on sama passiivinen hyväksyntä, jonka se itse asiassa on jo saavuttanut tavassaan ilmetä vailla vastaväitteitä, monopolillaan näkyvään. (12)

Spektaakkeli alistuu ihmisille vain sikäli kuin talous on heidät täydellisesti alistanut. Spektaakkeli on yksinkertaisesti taloutta, joka kasvaa vain itseään varten. Se heijastaa uskollisesti esineiden tuotantoa ja esineellistää uskottomasti tuottajat. (16)

Missä reaalimaailma muuttuu todellisiksi kviksi, siellä muuttuvat pelkät kuvat todellisiksi olennoiksi - käsin kosketeltaviksi kuvitelmiksi, jokta ovat hypnoottisen käyttäytymisen käyttövoima. (18)

Sitä mukaa kuin välttämättömyydestä tulee yhteiskunnassa unelma, tulee unelmasta välttämättömyys. Spektaakkeli on kahlehditun nyky-yhteiskunnan painajainen, joka ei lopulta ilmaise muuta kuin halunsa nukkua. Spektaakkeli on tämän unen vartija. (21)

Sen että kytännön valta on nyky-yhteiskunnassa irtautunut itsestään ja perustanut itselleen itsenäisen alueen spektaakkeliin, voi selittää vain tämän voimakkaan käytännön jatkuva kiinteyden puute ja ristiriitaisuus itsensä kanssa. (22)

Spektaakkelin alku ja juuri on vallan erikoistuminen, tuo yhteiskunnallisen työnjaon muodoista vanhin. Spektaakkelin erikoistunut rooli on olla puhemiehenä kaikelle muulle toiminnalle, eräänlaisena hierarkkisen yhteiskunnan diplomaattisena edustajana sen omassa hovissa sekä ainoana sellaisen puheen lähteenä, jota tämä yhteiskunta suvaitsee kuunnella. Näin spektaakkelin nykyaikaisin piirre on samalla pohjimmiltaan vanhin. (23)

Spektaakkelin laajentamaa hajaannusta ei voi erottaa nykyaikaisesta valtiosta, toisin sanoen yhteiskunnallisen hajaannuksen yleisestä muodosta, joka on yhteiskunnallisen työnjaon tuote ja luokkavallan väline. (24)

Spektaakkeli jakaa maailman kahteen osaan, joista ylempi on se, jota esitetään maailmalle sen itsensä representaationa. Spektaakkeli on juuri tämän erottamisen yhteinen kieli. Katsojat ovat vain yksisuuntaisesti suhteessa siihen keskukseen, joka pitää yllä heidän eristyneisyyttään toisistaan. Näin spektaakkeli yhdistää erillisen, mutta se yhdistää sen vain erillisyydellään. (29)

Työläinen ei tuota itseään: hän tuottaa itsenäisen voiman. Tämän tuotannon menestys, sen runsaus, palaa tuottajalle riiston runsautena. Kaikki hänen maailmansa aika ja tila muuttuvat hänelle vieraiksi hänestä vieraantuvien tuotteiden kasautuessa. Tällä tavoin ne voimat, jotka meiltä on riistetty, ilmenevät meille koko voimakkuudessaan. (31)

Tuotteestaan erotettu ihminen tuottaa itse yhä vahvemmin kaikki maailmansa yksityiskohdat, ja siten hän huomaa olevansa yhä eristetympi omasta maailmastaan. Mitä selvemmin hänen elämänsä alkaa olla hänen oma tuotteensa, sitä selvemmin hänet on erotettu elämästään. (33)

Spektaakkeli on pääomaa, joka on kasautunut siihen pisteeseen saakka, jossa siitä tulee kuva. (34)

Kriittisen teorian on levittävä omalla kielellään. Se on ristiriidan kieltä, jonka on oltava dialektista sekä muodoltaan että sisällöltään. Se on kokonaisuuuden kritiikkiä ja historiallista kritiikkiä. Kyse ei ole mistään "kirjoituksen nolla-asteesta" vaan sen täydellisestä vastakohdasta. Se ei ole tyylin negaatiota vaan negaation tyyli. (204)

Jo dialektisen teorian pelkkä tyyli on hallitsevan kielen sääntöjen ja niiden kultivoiman maun mukaan skandaali ja kauhistus, sillä käyttäessään jo olemassa olevia konkreettisia käsitteitä se tunnustaa samaan aikaan niiden uudelleen löydetyn virtaavuuden, niiden välttämättömän tuhon. (205)

Tämän tyylin, joka sisältää oman kritiikkinsä, on ilmaistava nykyisen kritiikin ylivalta koko menneisyytensä suhteen. Dialektisen teorian koko esitystapa todistaa sisältämästään negatiivisesta hengestä. "Totuus ei ole mikään esine, josta ei löydy enää jälkeäkään sen työstäneestä työkalusta" (Hegel). Tämä teoreettinen tietoisuus liikkeestä, jossa liikkeen oman jäljen on oltava läsnä, ilmenee käsitteiden välisten vakiintuneiden suhteiden kumoutumisena ja kaikkien edeltäneen kritiikin saavutusten detournauksena. (206)

Aatteet paranevat. Sanojen merkitys osallistuu tähän paranemiseen. Plagiarismi on välttämätöntä. Edistys edellyttää sitä. Se pysyttelee lähellä kirjoittajan lauseita, hyödyntää hänen ilmaisujaan, pyyhkii pois väärän aatteen, korvaa sen oikealla aatteella. (207)

Detournaus on anti-ideologian virtaava kieli. Se esiintyy viestinnässä, joka on tietoinen kyvyttömyydestään taata mitään itsessään ja lopullisesti. Se on parhaimmillaan kieli, jota ei voi vahvistaa mikään aiempi tai kritiikin yläpuolella oleva mittapuu. Päinvastoin, juuri sen oma johdonmukaisuus itsessään ja soveltuvien tosiasioiden kanssa, voi vahvistaa aiemman totuuden siemenen, jonka se tuo esiin. Detournaus ei perusta ajamaansa asiaa mihinkään muuhun kuin omaan totuuteensa tämänhetkisenä kritiikkinä. (208)

Se, mikä teoreettisesti muotoiltuna esittäytyy avoimesti detournattuna, kiistää kaiken teoreettisesti ilmaistun kestävän autonomian tuomalla siihen tämän väkivallan avulla toiminnan, joka järkyttää ja kumoaa koko olemassa olevan järjestyksen. Tämä on muistutus siitä, ettei teorian olemassalolo ole itsessään mitään, ja että se voi tuntea itsensä vain historiallisen toiminnan ja sille todellisen vastineen muodostavaien historian nuhteitten kanssa. (209)

Kyse on siitä, miten on mahdollista ottaa todella haltuun vuoropuhelun yhteisö ja leikkisä suhde aikaan, joita runollis-taiteelliset teokset ovat representoineet. (187)

Kun itsenäistynyt taide maalaa maailmansa kirkkailla väreillä, on hetki elämää vanhentunut, eikä se suostu nuorentumaan kirkkailla väreillä. Se suostuu vain palautumaan mieleen. Taiteen suuruus alkaa ilmetä vasta elämän iltaruskossa. (188)

Ilmentymien yhteiskunnallisen järjestymisen ajattelu peittyy itse yleistettyyn aliviestintään, jota se puolustaa. Se ei tiedä, että konflikti on kaikkien sen maailmassa olevien asioiden taustalla. Spektaakkelin vallan - vastaamatta kieltäytyvän kielellisen järjestelmänsä sisällä absoluuttisen vallan - erikoisasiantuntijat korruptoi absoluuttisesti halveksunnan kokemus, jonka vahvistaa heilä oleva tieto siitä halveksuttavasta ihmisestä, joka katsoja on. (195)

Tässä spektaakkelin olennaisessa liikkeessä, joka ottaa haltuun kaiken ihmisten toiminnassa virtaavassa tilassa olleen toistamalla sen jähmettyneessä muodossa - asioina, jotka ovat muuttuneet poissulkevaksi arvoksi eletylle arvolle antamallaan negatiivisella muotoilulla - tunnistamme vanhan vihollisemme, tavaran, joka osaa niin hyvin näyttää ensi silmäyksellä jokapäiväiseltä ja itsestään selvältä, vaikka se päinvastoin on niin kiero ja niin täynnä metafyysistä rikkiviisautta. (35)

Tavarafetisismin periaate, yhteiskunnan hallitseminen "yhtaikaa aistimellisilla ja yliaistimellisilla" olioilla, toteutuu täydellisesti spektaakkelissa, jossa aistimellinen maailma on korvattu sen yläpuolella olevalla kuvavalikoimalla, ja joka samaan aikaan on tunnustettava nimenomaan aistimelliseksi. (36)

Samanaikaisesti läsnä ja poissa oleva maailma, jonka spektaakkeli näyttää, on kaikkea elettyä hallitseva tavaramaailma. Ja tavaramaailma näyttäytyy siis sellaisena kuin se on, koska sen liike on identtistä ihmisten etääntymiselle toisistaan ja globaalista tuotteestaan. (37)

Tapa, jolla tavara alisti talouden ensin ylivaltaansa, oli okkultistinen; talous itse, yhteiskuntaelämän aineellisena perustana, pysyi huomaamattomana ja käsittämättömänä juuri tuttuutensa vuoksi. Yhteiskunnassa, jossa konkreettiset tavarat ovat harvinaisia tai vähemmistönä, rahan ilmeinen ylivalta esittäytyy täysivaltaisena lähettiläänä, joka puhuu tuntemattoman voiman nimissä. Teollisen vallankumouksen, manufaktuurien työnjaon ja maailmanmarkkinoille suunnatun massatuotannon myötä tavara näyttäytyy itse asiassa valtana, joka suorastaan miehittää yhteiskuntaelämän. Tällöin myös poliittisesta taloustieteestä muodostuu sekä hallitseva että hallitsemisen tiede. (41)

Spektaakkeli on jatkuva oopiumisota, jota käydään, jotta ihmiset saataisiin hyväksymään tavaroiden ja hyödykkeiden yhtäläisyys sekä tyytyväisyyden ja omien lakiensa mukaan lisääntyvän hengissä pysymisen yhtäläisyys. Kulutettavan hengissä pysymisen on tosiasiassa aina lisäännyttävä, koska siihen ei ole lakannut sisältymästä riistoa. Jos lisääntyvän hengissä pysymisen tuolla puolen ei ole mitään, jos ei ole kohtaa, jossa se saattaisi lakata kasvamasta, tämä ei tarkoita sen olevan riiston ulkopuolisuutta, vaan rikastunutta riistoa. (44)

Vaihtoarvo ei voinut muotoutua muuten kuin käyttöarvon agenttina, mutta sen voitto omilla aseillaan loi edellytykset sen nousule autonomiseksi vallaksi. Mobilisoimalla kaiken inhimillisen käyttöarvon ja monopolisoimalla sen täyttymyksen pääsi vaihtoarvo ennen pitkää niskan päälle. Vaihtoprosessi samaistui kaikkeen mahdolliseen käyttöön ja alisti sen armoilleen. Vaihtoarvo on käyttöarvon palkkasoturi, joka päätyy käymään sotaa omaan laskuunsa. (46)

Spektaakkelin käänteisessä todellisuudessa käyttöarvoa, joka implisiittisesti sisältyi vaihtoarvoon, on nyt julistettava eksplisiittisesti juuri siksi, että sen todellisuutta nakertaa ylikehittynyt markkinatalous: ja koska tekaistu elämä vaatii näennäisen oikeutuksen. (48)

Taloudellisen yltäkylläisyyden hetkellä yhteiskunnallisen työn keskittynyt tulos muuttuu näkyväksi ja alistaa kaiken todellisuuden ilmenemiselle, joka on nyt sen tuote. Pääoma ei ole enää näkymätön keskus, joka ohjaa tuotantotapaa: kasautuessaan se leviää aistittavien esineiden muodossa periferiaan asti. Yhteiskunta koko laajuudessaan on muotokuva. (50)

Spektaakkeli, kuten nyky-yhteiskuntakin, on samaan aikaan yhtenäinen ja jakautunut. Nyky-yhteiskunnan tavoin se rakentaa yhtenäisyytensä repeytymälle. Mutta spektaakkelissa ilmenevä ristiriita on puolestaan ristiriidassa itsensä kanssa, koska sen oma merkitys muuttuu päinvastaiseksi, jolloin jakautuminen esiintyy yhtenäiseyytenä ja yhtenäisyys jakautumisena. (54)

Saman sosioekonomisen järjestelmän pyörittämiseksi konstituoitujen voimien taistelu esitetään virallisesti ristiriitana, mutta itse asiassa se on osa todellista yhtenäisyyttä; ja se on tätä maailmanlaajuisesti samoin kuin jokaisen kansakunnan sisällä. (55)

Erottavan vallan kilpailevien muotojen spektakulaariset näennäistaistelut ovat kuitenkin todellisia siinä mielessä, että ne kääntävät järjestelmän epätasa-arvoisen ja konfliktihakuisen kehityksen; sellaisten luokkien tai alaluokkien keskenään ristiriitaiset intressit, jotka tunnustavat järjestelmän ja määrittyvät osallisina sen vallasta. Spektaakkelissa nämä eri vastakkainasettelut voidaan esittää, hyvinkin monenlaisten kriteerien mukaisesti, täysin erillisinä yhteiskuntamuotoina. Mutta todellisuudessa kaikkien näiden sektorien ainutlaatuisuus on universaalissa järjestelmässä, johon ne sisältyvät: ainutlaatuisessa liikkeessä, joka on tehnyt planeetasta toimintakenttänsä, eli kapitalismissa. (56)

Banalisoituminen, jota spektaakkelin säkenöivien viihdykkeidne alla hallitsee nyky-yhteiskuntaa kaikkialla maailmassa, hallitsee myös kaikkia niitä paikkoja, joissa hyödykkeiden kehittynyt kulutus on näennäisesti monipuolistanut roolien ja esineiden valikoimaa. Uskonnon ja perheen - joiden muodossa luokkavallan perintö pääosin jatkaa olemassaoloaan - jäänteet voivat sulautua takaamansa moraalisen sorron kanssa tästä maailmasta saatavan nautinnon turhanpäiväiseen kannatukseen - tämän maailman ollessa pelkkää sortoa näennäisnautinnon hahmossa. Olemassa olevan korskea hyväksyminen voi myös sulautua puhtaan spektakulaariseen kapinaan; tämä kuvastaa yksinkertaista tosiseikkaa, että tyytymättömyydestä itsestään tuli tavara niin pian kuin taloudellinen yltäkylläisyys pystyi laajentamaan tuotannon tällaisen raaka-aineen käsittelemiseen. (59)

Tähti, elävän ihmisen spektakulaarinen representaatio, keskittää tämän banaaliuden keskittämällä itseensä mahdollisen roolin kuvan. Tähteys tarkoittaa erikoistumista näennäisesti elettyyn; tähti on samaistumisen kohde, jonka lattean näennäiselämän on korvattava niitä sirpaloituneita tuotannollisia erikoistumisia, jotka todella eletään. Tähtien tehtävänä on näytellä erilaisia elämäntapoja ja yhteiskuntanäkemyksiä, joiden väitetään olevan vapaasti toteutettavissa maailmanlaajuisesti. He ruumiillistavat yhteiskunnallisen työn saavuttamattomissa olevan tuloksen dramatisoimalla sen sivutuotteet, jotka siirretään maagisesti sen yläpuolelle ja sen päämääräksi: vallan ja lomat, päätöksenteon ja kulutuksen, jotka ovat keskustelua vailla olevan prosessin alku ja loppu. Täällä valtiovalta henkilöityy näennäistähtenä; tuolla kulutuksen tähti kalastelee ääniä päästäkseen elettyä hallitsevaksi näennäisvaltiaaksi. Mutta aivan kuten tähden toiminta ei ole todella maailmanlaajuista, se ei myöskään todella vaihtele. (60)

Spektakulaariset vastakkainasettelut kätkee kurjuuden yhtenäisyys. Tataalisen valinnanvapauden naamioiden alla saman vieraantumisen eri muodot ottavat yhteen, sillä ne kaikki rakentuvat tukahdutettujen, todellisten ristiriitojen päälle. Spektaakkeli esiintyy keskittyneessä tai diffuusissa muodossa, riippuen sen kieltämän ja tukeman kurjuuden tason välttämättömistä ehdoista. Kummassakaan tapauksessa spektaakkeli ei ole muuta kuin onnellisen yhdistymisen kuva, jota ympäröi epätoivo ja kauhu kurjuuden tyynessä keskuksessa. (63)

Keskittynyt spektakulaarisuus kuuluu olennaisesti byrokraattiseen kapitalismiin, vaikka se voidaankin tuoda valtiovallan tekniikkana kaikkein takapajuisimpiin sekataloudksiin tai tiettyinä kriisin hetkinä jopa edistyneeseen kapitalismiinkin. Itse asiassa byrokraattinen omaisuuskin on niin keskittynyttä, että yksittäinen byrokraatti on suhteessa maailmantalouden hallintaan vain välittäjän, byrokraattisen yhteisön, kautta sekä sen jäsenenä. Lisäksi tavaratuotantoa, joka on byrokraattisessa kapitalismissa vähemmän kehittynyttä, esiintyy myös keskittyneessä muodossa: tavara, jossa byrokratia pitäytyy, on yhteiskunnallisen työn kokonaisuus, jonka se myy tukkukaupalla takaisin yhteiskunnalle hengissäpysymisenä. Byrokraattisen talouden diktatuuri ei voi jättää massoille mitään merkittävää valinnanvaraa, sillä byrokratian itsensä on valittava kaikki, ja mikä tahansa muu ulkoinen valinta, koskipa se sitten ruokaa tai musiikkia, on jo valinta byrokratian täydelliseksi tuhoamiseksi. (64)

Diffuusi spektaakkeli seuraa hyödykkeiden yltäkylläisyyttä, modernin kapitalismin häiriintymätöntä kehitystä. Kukin siihen kuuluva tavara oikeutetaan sen mahtipontisuuden nimissä, jota esineiden totaalinen tuotanto on, ja spektaakkeli on vain sen anteeksipyytelevä luettelo. Yhteen sovittamattomat vakuuttelut törmäilevät spektaakkelin näyttämöllä, jonka yltäkylläinen talous yhdenmukaistaa. Erilaiset tähtitavarat antavat samaan aikaan tukensa ristiriitaisille hankkeille yhteiskunnan järjestämiseksi: autojen spektaakkeli edellyttää täydellistä liikenneverkkoa, joka tuhoaa vanhat kaupungit, kun taas kaupungin spektaakkeli edellyttää museoituja kortteleita. Näin jo valmiiksi ongelmallinen tyydytys, joka on tarkoitus saada kokonaisuuden kuluttamisesta, vääristyy välittömästi, koska todellinen kuluttaja voi suoraan koskettaa vain tämän tavaraonnen sirpaleiden sarjaa, sirpaleiden, joista kokonaisuuteen liittyvä laatu loistaa silminnähtävästi poissaolollaan. (65)

Jokainen yksittäinen tavara taistelee omasta puolestaan, on kykenemätön tunnustamaan toisia tavaroita ja yrittää asettaa itsensä kaikkialle ikään kuin se olisi yksin. Spektaakkeli on siis eepos tästä taistelusta, eepos, jota ei voi päättää minkään harhan tuho. Spektaakkeli ei ole ihmisten ja heidän aseidensa vaan tavaroiden ja niiden intohimojen ylistyslaulu. Tässä sokeassa taistelussa jokainen intohimoaan seuraava tavara toteuttaa tiedostamattomasti jotakin korkeampaa: tavaran maailmaksi-tulemisen, joka on myös maailman tavaraksi-tulemista. Näin tavaran logiikan viekkaus kuluttaa tavaran eiryisyyden pois taistelussa tavaramuodon liikkuessa samaan aikaan kohti absoluuttista toteutumistaan. (66)

Kulutuksen onnellisesti yhdistämän yhteiskunnan kuvassa todellinen jakautuminen on vain lykkäytynyt kulutettavan seuraavaan epätapahtumaan saakka. Jokainen yksittäinen tuote, joka joutuu edustamaan toivoa salamannopeasta oikotiestä totaalisen kulutuksen luvattuun maahan, esitetään vuorollaan ratkaisevana erikoisuutena. Mutta aivan kuten lähes kaikilla tietyn ikäluokan ihmisillä on näennäisen aristokraattinen etunimi, voidaan ainutlaatuisia voimia lupaavia esineitä suositella massojen palvottaviksi vain, jos niitä tuotetaan massiiviseen kulutukseen sopivia määriä. Tuote saa arvovaltaa, kun se sijoitetaan yhteiskuntaelämän keskelle tuotannon päämäärän paljastavana mysteerinä. Mutta esine, jolla oli arvovaltaa spektaakkelissa, muuttuu rahvaanomaiseksi heti kuluttajan - ja kaikkien muiden kuluttajien - viedessä sen kotiinsa. Se paljastaa liian myöhään olennaisen kurjuutensa, joka luonnollisestikin johtuu sen tuottamisen kurjuudesta. Mutta tällöin on jo jokin toinen esine oikeuttamassa järjestelmää ja vaatimassa tunnustusta. (69)

Tyydytyksen huijaus paljastaa itsensä korvautumalla., seuraamalla tuotteiden ja tuotannon yleisten ehtojen muuttumista. Se, mikä julisti määritelmällistä erinomaisuuttaan täydellisen röyhkeästi, muuttuu silti sekä diffuusissa että keskittyneessä spektaakkelissa, ja vain järjestelmän itsensä on jatkuttava: Stalinin, aivan kuten vanhentuneen tavarankin, tuomitsevat juuri ne, jotka olivat nostamassa näitä valtaan. Jokainen mainonnan uusi valhe on edellisen valheen tunnustamista. Totaalisen vallankäyttäjän kukistuminen paljastaa aina harhaisen yhteisön, joka oli hyväksynyt hänet yksimielisesti, mutta olikin vain harhattomien yksinäisyyksien kasautuma. (70)

Se, minkä spektaakkeli esittää ikuisena, perustuu muutokseen, ja sen on muututtava perustansa mukana. Spektaakkeli on absoluuttisen dogmaattinen, mutta samaan aikaan kyvytön johtamaan mihinkään kiinteään dogmiin. Mikään ei pysäytä spektaakkelia; tämä asiaintila on sille luonnollinen, mutta silti täysin vastakkainen sen taipumuksille. (71)

Spektaakkelin julistama epätodellinen yhtenäisyys kätkee luokkajaon, johon kapitalistisen tuotantotavan todellinen yhtenäisyys perustuu. Se, mikä velvoittaa tuottajat osallistumaan maailman rakentamiseen, myös erottaa heidät siitä. Se, mikä tuo yhteen paikallisista ja kansallisista rajoituksista vapautuneet ihmiset, myös vetää heidät erilleen. Se, mikä edellyttää syvempää rationaalisuutta, ruokkii myös hierarkkisen hyväksikäytön ja sorron irrationaalisuutta. Se, mikä luo yhteiskunnan abstraktin vallan, luo myös sen konkreettisen vapauden puutteen. (72)

Kapitalistinen tuotanto on yhdistänyt tilan, jota ulkopuoliset yhteiskunnat eivät enää rajaa. Tämä yhdistyminen on samaan aikaan ekstensiivinen ja intensiivinen banalisoitumisen prosessi. Markkinoiden abstraktia tilaa varten sarjatuotantona valmistettujen tavaroiden, joiden oli kasautuessaan murrettava kaikki käsityöläisten tuotannon laatua keskiajalla ylläpitäneet korporatiiviset rajoitukset, oli samalla tuhottava myös seutujen autonomia ja laatu. Tämä valta homogenisoida on se raskas tykistö, joka mursi kaikki Kiinan muurit. (165)

Tavaran vapaa tila muovautuu ja rekonstruoituu tästedes alinomaa, jotta se tulisi aina vain identtisemmäksi itsensä kanssa; jotta se pääsisi mahdollisimman lähelle liikkumatonta monotonisuutta. (166)

Tämä yhteiskunta, joka tukahduttaa maantieteellisen etäisyyden, toistaa etäisyyden sisäisesti spektakulaarisena erottamisena. (167)

Kulutuksena tarkasteltuna matkailu eli turismi, tuo tavaraliikenteen sivutuote, on pohjimmiltaan vapaa-aikaa, jolloin matkataan katselemaan sitä, mikä on muuttunut banaaliksi. Eri paikkoihin kohdistuvien vierailujen taloudellinen järjestäminen takaa jo itsessään näiden paikkojen samuuden. Sama modernisaatio, joka poisti matkasta ajan, poisti siitä myös tilan todellisuuden. (168)

Kaiken ympäristönsä muovaava yhteiskunta on kehittänyt oman tekniikan muokatakseen tämän tehtäväjoukon kiinteää perustaa: omaa aluettaan. Tämä tekniikka on kaupunkisuunnittelu. Sen avulla kapitalismi ottaa haltuunsa kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä kehittyy loogisesti absoluuttiseksi ylivallaksi, joka voi luoda - ja jonka on nyt luotava - tilan totaalisuus uudelleen omaksi lavasteekseen. (169)

Jos kaikki kapitalistisen talouden tekniset voimat tulee ymmärtää erottamista tuottaviksi, kaupunkisuunnittelun tapauksessa olemme tekemisissä näiden voimien yleisenä perustana olevien välineiden kanssa sekä niiden käsiteltäväksi sopivan maaperän valmistelemisen kanssa; sanalla sanoen itse erottamisen tekniikan kanssa. (171)

Uusi arkkitehtuuri, joka kaikkina aikaisempina aikakausina oli varattu hallitsevien luokkien tyydytykseksi, on nyt ensi kertaa suunnattu suoraan köyhille. Tämän uuden asumiskokemuksen muodollinen kurjuus ja jättiläismäinen laajentuminen ovat kumpikin peräisin sen massaluonteesta, jota edellyttävät niin sen päämäärät kuin modernit rakennusolosuhteetkin. Autoritaarinen päätös, joka tekee alueista abstraktisti abstraktion alueita, on selvästi näiden modernien rakennusolosuhteiden keskipisteessä. Yhteiskunnan materiaalisten voimien kasvu on ristiriidassa niiden tietoiseen kontrolliin suuntautuvan kehityksen jatkuvan puutteen kanssa. Tämän ristiriidan yksi räikeimmistä ilmaisuista on urbanismi. (173)

Historia, joka uhkaa tätä hämärää maailmaa, on myös voima, joka voi alistaa tilan eletylle ajalle. Proletaarinen vallankumous on tämä kulttuurimaantieteen kritiikki, jonka kautta yksilöiden ja yhteisöjen on rakennettava paikkoja ja tapahtumia, jotka sopivat paitsi heidän työnsä myös koko heidän historiansa haltuunottoon. Tässä leikin muuttuvassa tilassa ja sen sääntöjen vapaavalintaisessa vaihtelussa seudun autonomia on löydettävissä uudelleen palauttamatta yksinomaista liitosta maaperään. Näin on mahdollista palauttaa todellisuus matkalle ja elämälle, joka ymmärretään koko oman merkityksensä sisältäväksi matkaksi. (178)

Tuotannon aika, tavara-aika, on samanpituisten jaksojen ääretön kasautuma. Se on palautumattoman ajan abstraktio, jonka kaikkien lohkojen on todistettava kellolla pelkästään määrällinen tasa-arvonsa. Tämä aika on todellisuudessa sitä, mitä se on vaihdettavuudessaan. (147)

Inhimillisen kehittymättömyyden yleinen aika on olemassa myös täydentävässä kulutettavan ajan muodossa, joka palaa näennäissyklisenä aikana tähän determinoituun tuotantoon perustuvan yhteiskunnan arkielämään. (148)

Näennäissyklinen aika on nykyaikaisen taloudellisen hengissä pysymisen, lisääntyneen hengissä pysymisen, kulutettavaa aikaa, jossa arkielämä pysyy vailla päätäntävaltaa ja alisteisena, ei enää luonnonjärjestykselle, vaan vieraantuneessa työssä kehittyneelle näiennäisluonnolle; ja näin tämä aika löytää aivan luonnollisesti uudelleen vanhan syklisen rytmin, joka sääteli esiteollisten yhteiskuntien hengissä pysymistä. Näennäissyklinen aika nojaa syklisen ajan luonnollisiin jäännöksiin ja koostaa niistä uusia homologisia yhdistelmiä: yön ja päivän, viikon työn ja viikonlopun levon, lomakausien paluun. (150)

Kulutettava näennäissyklinen aika on spektakulaarista aikaa sekä kapeassa merkityksessä kuvien kulutuksen aikana että laajassa merkityksessään ajan kulutuksen kuvana. Kuvien kulutuksen aika, kaikkien tavaroiden väline, on erottamattomasti kenttä, jolla spektaakkelin välineet käyttävät itseään täysin, ja samalla se on niiden päämäärä, kaiken yksittäisen kulutuksen paikka ja keskeinen muoto. Ajan kulutuksen yhteiskunnallista kuvaa hallitsevat puolestaan vain vapaa-ajan ja lomailun hetket, jotka esitetään etäällä olevina ja jo määritelmän mukaan tavoiteltavina, kuten kaikki spektakulaariset tavarat. Nämä tavarat näyttäytyvät tässä eksplisiittisesti todellisen elämän hetkenä, jonka syklistä paluuta on tarkoitus odottaa. Mutta näissä elämälle varatuissa hetkissäkin spektaakkeli on yhä se, mikä nähdään ja jäljennetään, ja aina vain intensiivisemmin. Se, mikä esitettiin aitona elämänä, paljastuu yksinkertaisesti aidommin spektakulaariseksi elämäksi. (153)

Syklisen ajan kulutus antiikin yhteiskunnissa oli sopusoinnussa näiden yhteiskuntien todellisen työn kanssa, mutta kehittyneiden talouksien näennäissyklinen kulutus on ristiriidassa niiden tuotantoon kuuluvan abstraktin, palautumattoman ajan kanssa. Siinä, missä syklinen aika oli muuttumattoman, todella eletyn harhan aikaa, on spektakulaarinen aika muuttuvan, harhaisesti eletyn todellisuuden aikaa. (155)

Se, mikä on alinomaa uutta esineiden tuotantoprosessissa, ei ole kulutuksessa, joka pysyy saman laajennettuna toistona. Koska kuollut työ hallitsee yhä elävää työtä, spektakulaarisessa ajassa menneisyys hallitsee nykyhetkeä. (156)

Yleisen historiallisen elämän puutteellisuuden toisena puolena on se, ettei yksilöiden elämällä ole vielä historiaa. Spektakulaariseen dramatisoimiseen tunkeutuvia näennäistapahtumia eivät ole eläneet ne, jotka ovat niistä tietoisia; lisäksi ne katoavat kiireisen korvaamisensa inflaatioon joka kerran, kun spektakulaarinen koneisto sykähtää. Lisäksi todella eletyltä puuttuu suhde yhteiskunnan viralliseen, palautumattomaan aikaan, ja se vastustaa suoraan tämän ajan kulutettavan sivutuotteen näennäissyklistä rytmiä. Tämä erotetun arkielämän yksilöllinen kokemus pysyy vailla kieltä, vailla käsitettä, vailla kriittistä pääsyä omaan menneisyyteensä, jota ei ole kirjattu mihinkään. Se ei viestity. Sitä ei ymmärretä ja se painuu unohduksiin muistamattomasta kertovan spektakulaarisen valemuiston hyväksi. (157)

Nykyisenä historian ja muistin halvaantumisen, historialliselle ajalle rakentuvan historian hylkäämisen yhteiskunnallisena järjestyksenä spektaakkeli on ajan väärää tietoisuutta. (158)

Niiden muotien alta, jotka katoavat ja ilmestyvät pohdiskellun näennäissyklisen ajan huteralla pinnalla, löytyy aikakauden suuri tyyli aina siitä, mitä ohjaa vallnakumouksen ilmeinen ja salainen tarve. (162)

Järkeily historiasta on väistämättä järkeilyä vallasta. Kreikka oli momentti, jolloin vallasta ja sen vaihdoksista keskusteltiin ja niitä ymmärrettiin - yhteiskunnan herrojen demokratia. Kreikan olot olivat vastakohta despoottisen valtion oloille, joissa valta selvittää välinsä vain itsensä kanssa tiheimmän pisteensä luoksepääsemättömässä hämäryydessä: palatsivallankaappauksilla, joista on mahdotonta keskustella, onnistuivatpa ne tai eivät. (134)

Jotta palvelijoilleen puhuvan pyhän vallan kuiva, selittämätön kronologia, joka haluaa tulla ymmärretyksi vain myytin käskyjen maallisena toimeenpanemisena, voidaan ylittää ja muuttaa tietoiseksi historiaksi, on suurten ihmisryhmien koetettava todellinen osallisuutensa historiaan. Tästä käytännöllisestä viestinnästä toisensa yksilöllisen nykyhetken omistajiksi tunnistaneiden ihmisten kesken, jotka kokivat tapahtumien laadullisen rikkauden toimintanaan ja asuinpaikkanaan - aikakautenaan - syntyy historiallisen viestinnän yleinen kieli. Ne, joille palautumaton aika on ollut olemassa, löytävät siitä muistamisen arvoisen samoin kuin unohtamisen uhan: "Halikarnassolainen Herodotos tarjoaa tässä esityksen tutkimuksistaan, jotteivät ihmisten toimet aikojen kuluessa hälvenisi..." (133)

Porvariston voitto on syvästi historiallisen ajan voitto, sillä tämä aika on yhteiskuntaa jatkuvasti ja ylhäältä alas muuttavan taloudellisen tuotannon aikaa. Niin pitkään kuin maataloustuotanto pysyy keskeisenä toimintana, ruokkii yhteiskunnan perusrakenteessa pysyvä syklinen aika perinteen keskenään liittoutuneita voimia, jotka estävät liikkeen. Mutta porvarillisen talouden palautumaton aika hävittää nämä jäänteet kaikista maailman kolkista. Historia, joka tähän asti oli näyttänyt vain hallitsevan luokan yksilöiden liikkeeltä ja jota siksi kirjoitettiin tapahtumien historiana, ymmärretään nyt yleiseksi liikkeeksi, joka uhraa yksilöt ankaruudelleen. Historia, joka löytää perustansa poliittisesta taloustieteestä, tiedostaa nyt netisen tiedostamattomansa, mutta itse tätä seikkaa ei vieläkään voida tuoda päivänvaloon, vaan se pysyy tiedostamattomana. Tämä sokea esihistoria, uusi kohtalo, jota kukaan ei hallitse, on kaikki, minkä markkinatalous demokratisoi. (141)

Näin porvaristo esitteli yhteiskunnalle, ja pakotti sen omaksumaan, palautumattoman historiallisen ajan, mutta esti yhteiskuntaa hyödyntämästä sitä. "Historiaa oli, mutta ei ole enää", koska talouden omistavan luokan, joka ei voi vapautua taloushistoriasta, on jatkuvasti tukahdutettava kaikki muut palautumattomat ajan käyttötavat, jotka muodostavat sille välittömän uhan. Hallitsevan luokan, joka koostuu esineiden omistamisen spesialisteista, jotka ovat siksi itse esineiden omistamia, on liitettävä kohtaloonsa tämän esineellistyneen historian säilyttäminen uuden historian sisäisen liikkumattomuuden pysyvyydellä. Työläinen, yhteiskunnan perusrakenteessa, on historialle ensi kertaa muutakin kuin muukalainen, sillä perusrakenne liikuttaa nyt yhteiskuntaa peruuttamattomasti. Vaatimuksessaaan saada elää sitä historiallista aikaa, jota se luo, työväenluokka löytää vallankumouksellisen projektinsa yksinkertaisen ja unohtumattoman keskustan; ja jokainen, toistaiseksi epäonnistunut, yritys tämän projektin toteuttamiseksi on mahdollinen lähtökohta uudelle historialliselle elämälle. (143)

Kapitalismin kehityksen myötä peruuttamaton aika on yhdistynyt maailmanlaajuiseksi. Yleisestä historiasta tulee todellisuus, sillä koko maailma on kerääntynyt tämän ajan kehityksen alaiseksi. Mutta tämä historia, joka on kaikkialla samaan aikaan sama, on edelleenkin vain historian sisällä tapahtuvaa historian itsensä kieltämistä. Se, mikä ilmenee kaikkialla maailmassa samana päivänä, on taloudellisen tuotannon aika, joka on leikattu samanarvoisiksi abstrakteiksi suikaleiksi. Yhdistynyt, palautumaton aika on maailmanmarkkinoiden aikaa ja sen seurauksena maailmanspektaakkelin aikaa. (145)

Tuotannon palautumaton aika on ennen kaikkea tavaroiden mitta. Virallisesti koko maailmassa yhteiskunnan yleiseksi ajaksi luonnehdittu aika viittaa siten ainoastaan niihin erikoistuneisiin intresseihin, jotka muodostavat sen itsensä; eikä se siis ole mitään yleistä aikaa, vaan tiettyä aikaa. (146)

Porvariston nousun aloittaman pitkän vallankumouksellisen kauden luokkataistelut kehittyivät samassa sysäyksessä kuin historiallinen ajattelu; tämä dialektiikka on ajattelua, joka ei enää pysähdy etsimään olevan merkitystä, vaan tulee tietoiseksi kaiken olevaisen hajoamisesta ja tässä liikkeessään hajottaa kaiken erottamisen. (75)

Tämä historiallinen ajattelu on toistaiseksi vain tietoisuutta, joka saapuu aina liian myöhään ja joka julistaa oikeutuksen post festum. Näin se on ylittänyt erottamisen vain ajatuksissa. Paradoksi, jonka muodostavat kaiken todellisuuden merkityksen alistaminen historialliselle täyttymykselleen sekä tämän merkityksen samaan aikaan tapahtuva paljastaminen sen tehdessä itsestään historian täyttymyksen, johtuu yksinkertaisesta tosiasiasta, että 1600- ja 1700-luvun provarillisten vallankumousten ajattelija pyrki vain sovittamaan filosofiansa näiden vallankumousten tuloksiin. (76)

Vaikka proletariaatti jo pelkällä toimintansa olemassaololla osoittaa, ettei tämä historiallinen ajattelu ole vaipunut unholaan, johtopäätöksen torjuminen on kuitenkin menetelmän vahvistamista. (77)

Marxin teorian heikkous on luonnollisestikin hänen aikansa proletariaatin vallankumouksellisen taistelun heikkoutta. Työväenluokka ei aloittanut jatkuvaa valankumousta vuoden 1848 Saksassa; kommuuni kukistui eristyksissä. Siten vallankumouksellinen teoria ei kyennyt vielä saavuttamaan omaa totaalista olemassaoloaan. (85)

Kaikki proletaarisen vallankumouksen tieteellistä puolustusta vaivaavat teoreettiset puutteet, niin sisällölliset kuin esitystapaankin liittyvät, voidaan palauttaa proletariaatin ja porvariston samaistamiseen, joka suoritetaan vallanpitäjien vallankumouksellisen pakkoluovutuksen näkökulmasta. (86)

Ainoat kaksi Marxin teoriaa todellisuudessa vastaavaa luokkaa, kaksi puhdasta luokkaa, joihin koko Pääoman analyysi johtaa, nimittäin porvaristo ja proletariaatti, ovat myös ainoat kaksi vallankumouksellista luokkaa historiassa, mutta ne ovat sitä hyvin erilaisissa oloissa. Porvarillinen vallankumous on ohi; proletaarinen vallankumous on hanke, joka syntyy edellisen vallankumouksen perustalle, mutta joka eroaa siitä laadullisesti. Kun porvariston historiallisen roolin omalaatuisuus unohdetaan, peitetään proletaarisen hankkeen konkreettinen omalaatuisuus, joka ei voi saavuttaa mitään, ellei sitten kantamalla omia lippujaan ja tuntemalla "tehtävänsä valtavuuden". Porvaristo pääsi valtaan, koska se on kehittyvän talouden luokka. Proletariaatti puolestaan voi saada valtaa vain, jos siitä tulee tietoisuuden luokka. Tuotantovoimien kypsyminen ei voi taat atällaista valtaa edes riistämällä enenevässä määrin omia aikaansaannoksiaan. Jakobiininen valtiokaappaus ei voi olla sen väline. Mikään ideologia ei voi auttaa proletariaattia naamioimaan osittaiset päämääränsä yleisiksi päämääriksi, koska proletariaatti ei voi säilyttää mitään todellisuuden osaa, joka olisi todellisuudessa sen oma. (88)

Yhtenäisen historiallisen ajattelun tultua petetyksi tämä ideologinen vieraantuminen teoriasta ei voi enää tunnustaa historiallisen ajattelun käytännöllistä todentamista, joka nousee työläisten spontaaneista taisteluista; se voi vain tukahduttaa kaikki tämän todentamisen ilmentymät ja muistot. Silti nämä taistelussa ilmenneet historialliset muodot ovat juuri se käytännöllinen ympäristö, jonka teoria olisi tarvinnut ollakseen tosi. Ne ovat teorian edellytyksiä, mutta niitä itseään ei ole muotoiltu teoreettisesti. Neuvosto ei ollut teorian löydös. Silti sen olemassaolo käytännön tasolla oli jo Kansainvälisen työväenyhdistyksen korkein teoreettinen totuus. (90)

Historiallinen hetki, jolloin Bolševismi tarjosi voittoisasti omasta puolestaan Venäjällä, ja jolloin sosiaalidemokratia taisteli voittoisasti vanhan maailman puolesta, merkitsi nykyaikaisen spektaakkelin ylivallan sydämessä olevan asiaintilan syntyä: sitä että työväenluokan representaatio on radikaalisti vastakkainen työväenluokalle itselleen. (100)

Stalinin kauden teollistuminen paljasti byrokratian viheliäisimmän todellisuuden: talouden vallan jatkumisen, joka varjelee markkinatalouden ydintä, työn muuttamista tavaraksi. Tämä on todistus itsenäisestä taloudesta, joka hallitsee yhteiskuntaa siinä määrin, että se palauttaa omien tarpeittensa edellyttämän luokkavallan: porvaristo toisin sanoen loi autonomisen vallan, joka voi jopa tulla toimeen ilman porvaristoa niin kauan kuin sen autonomia kestää. Totalitaarinen byrokratia ei ole "historian viimeinen omistava luokka" Bruno Rizzin tarkoittamassa mielessä; se on vain korvike hallitsevalle luokalle markkinataloudessa. Rappeutuva kapitalistinen yksityisomaisuus korvautuu yksinkertaistetulla, vähemmän monipuolisella sijaisella, joka keskittyy byrokraattisen luokan kollektiiviseksi omaisuudeksi. Tämä hallitsevan luokan alikehittyneisyyden muoto on taloudellisen alikehittyneisyyden ilmaus, eikä sillä ole muuta näkökulmaa kuin tämän kehityksen hidastumisen ylittäminen tietyillä maailman alueilla. Porvarillisen erottamisen mallin mukaan järjestynyt työväenpuolue varusti hierarkkis etatistisen kaaderin tälle hallitsevan luokan täydennysosalle. (104)

Vallassa oleva totalitaaris-ideologinen luokka edustaa mullin mallin olevan maailman valtaa: mitä vahvempaa se on, sitä kiivaammin se kiistää olevansa olemassa, ja sen voima on ennen kaikkea sen olemattomuuden vahvistamisessa. Se on vaatimaton vain tässä suhteessa, koska sen virallisen olemassaolon on käytävä yksiin historiallisen kehityksen non plus ultran kanssa, joka on samaan aikaan sen erehtymättömän komennon ansiota. Kaikkialle laajentuneena byrokratian on oltava tietoisuudelle näkymätön luokka, jonka tuloksena kaikesta yhteiskuntaelämästä tulee mielipuolista. Absoluuttisen valheen yhteiskunnallinen järjestäytyminen on peräisin tästä perustavasta ristiriidasta. (106)

Stalinismi edustaa terroria byrokraattisessa luokassa itsessään. Terrorin, johon tämän luokan valta perustuu, on iskettävä myös siihen itseensä, koska sillä ei ole mitään juridisia takuita tai sellaista tunnustusta omistavana luokkana, jonka se voisi ulottaa kaikkiin jäseniinsä. Sen todellisen omaisuuden ollessa piilossa tuli byrokratiasta omistaja väärän tietoisuuden kautta. Väärä tietoisuus voi ylläpitää absoluuttista valtaansa vain absoluuttisella terrorilla, johon kaikki todelliset motiivit lopulta hukkuvat. Vallassa olevan byrokraattisen luokan jäsenillä on omistusoikeus yhteiskuntaan vain kollektiivisesti, osanottajina fundamentaaliseen valheeseen: heidän on näyteltävä sosialistista yhteiskuntaa johtavaa proletariaattia ja oltava näyttelijöinä uskollisia ideologisen uskottomuuden käsikirjoitukselle. Mutta tehokas osallistuminen tähän valheeseen edellyttää, että se tunnustetaan todelliseksi osallistumiseksi. Yksikään byrokraatti ei voi tukea oikeuttaan valtaan yksilöllisesti, koska hänen todistamisensa sosialistiseksi proletaariksi tarkoittaisi hänen esittämistään byrokraatin vastakohtana, ja hänen todistamisensa byrokraatiksi taas on mahdotonta, koska byrokratian virallinen totuus on, ettei sitä ole olemassa. Näin jokainen byrokraatti on täysin riippuvainen ideologiansa keskeisestä takuusta, joka tunnustaa oman "sosialistisen valtansa" osanottajiksi kaikki byrokraatit, joita se ei likvidoi. Jos kaikkien byrokraattien yhteisö päättääkin kaikesta, voidaan heidän oman luokkansa yhtenäisyys taata vain keskittämällä heidän terrorivaltansa yhteen henkilöön. Tässä henkilössä asuu vallassa olevan valheen ainoa käytännöllinen totuus: sen jatkuvasti muutellun rajan kiistämätön pysyvyys. Stalin päättää ilman valitusoikeutta, kuka on lopulta omistava byrokraatti; kuka toisin sanoen nimitetään "vallassa olevaksi proletaariksi" ja kuka "Mikadon tai Wall Streetin palkkaamaksi petturiksi". Byrokraattiset atomit löytävät oikeutensa yhteisen olemuksen vain Stalinin henkilössä. Stalin on maailmanvaltias, joka tällä tavoin tuntee itsensä absoluuttisena henkilönä, jonka tietoisuutta korkeampaa henkeä ei ole olemassa. "Maailmanvaltiaalla on todellinen tietoisuus siitä, kuka hän on - tehokkuuden universaalinen voima - siinä tuhoisassa väkivallassa, jota hän käyttää hänen vastakohtansa muodostavien alamaistensa minää vastaan." Aivan kuten hän on voima, joka määrittää ylivaltansa alueen, hän on samoin "voima, joka runtelee tätä aluetta". (107)

Kun proletariaatti huomaa oman ulkoistetun valtansa tekevän yhteistyötä kapitalistisen yhteiskunnan jatkuvaksi vahvistamiseksi - ei vain työnsä vaan myös liittojen, puolueiden ja sen omaksi vapauttajakseen rakentaman valtiovallan muodossa - huomaa se konkreettisen historiallisen kokemuksen vuoksi olevansa luokka, joka vastustaa totaalisesti kaikkea jähmettynyttä ulkoistamista ja vallan erikoistumista. Se kantaa vallankumousta, joka ei voi jättää mitään itsensä ulkopuolelle; vaatimusta nykyhetken pysyvästä ylivallasta menneisyyteen nähden, sekä erottamisen totaalista kritiikkiä. Juuri tämän on löydettävä sopiva toimintamuoto. Mikään kurjuuden määrällinen parantaminen tai harha hierarkkisesta yhdistymisestä ei ole pysyvä lääke sen tyytymättömyyteen, sillä proletariaatti ei voi todella tunnistaa itseään mistään kärsimästään yksittäisestä vääryydestä sen enempää kuin sellaisen oikaisemisestakaan. Se ei voi tunnistaa itseään edes suuren vääryyksien määrän oikaisemisesta, vaan yksinomaan absoluuttisesta vääryydestä, josta se kärsii joutuessaan karkotetuksi elämän marginaaliin. (114)

Negaation uudet merkit, jotka lisääntyvät taloudellisesti kaikkein kehittyneimmissä maissa, ja joita spektakulaarinen järjestely ymmärtää väärin ja vääristää, mahdollistavat jo nyt johtopäätöksen, että uusi aikakausi on alkanut: työläisten ensimmäisen kumousyrityksen jälkeen kärsii epäonnistumisesta nyt kapitalistinen yltäkylläisyys. Kun länsimaiden työläisten ammattiliittojen vastaiset taistelut joutuvat ennen kaikkea liittojen itsensä tukahduttamiksi, ja kun nuorison kapinallisten virtausten aloittamat ensimmäiset muodottomat protestit hylkäävät suoraan vanhan erikoistuneen politiikan, taiteen ja arkielämän, näemme kaksi puolta uudesta ja spontaanista taistelusta, joka ilmenee aluksi rikollisessa hahmossa. Nämä ovat enteitä toisesta proletaarisesta hyökkäyksestä luokkayhteiskuntaa vastaan. (115)

Kun jatkuvasti kaikilla tasoilla kasvava kapitalistinen vieraantuminen tekee järjestäytymisen ja oman kurjuutensa nimeämisen työläisille yhä vaikeammaksi, pakottaen heidät valitsemaan joko koko kurjuutensa hylkäämisen tai ei mitään, on vallankumouksellisen organisaation opittava, ettei se voi enää taistella vieraantumista vastaan vieraantunein muodoin. (122)

Luokkayhteiskunnan kehitys tälle elottoman, spektakulaarisen järjestäytymisen tasolle johtaa siis vallankumouksellisen projektin tulemaan näkyväksi siksi, mitä se jo on olemuksellisesti. (123)

Vallankumouksellinen teoria on nyt kaikkien vallankumouksellisten ideologioiden vihollinen, ja se myös tietää olevansa sitä. (124)