Jäähyväiset armeijalle

Eli mitä haluan sanoa, jos joudun vankilaan marraskuussa 2005 kutsunnoista kieltäytymisestä.

Suomalaisen totaalikieltäytyjän 13.11.2005 kirjoittama julistus.

Kieltäydyin kaikesta asepalveluksesta, kutsunnat mukaanlukien marraskuussa 1997. Ensimmäisen kerran minut määrättiin saapumaan kutsuntoihin 12.11.1997, yhdeksästoista kutsuntapäiväni oli 14.3.2005 ja kahdeskymmenes 15.7.2005. En ole koskaan osallistunut kutsuntoihin, kerran tosin saavuin kolmen muun anarkistitotaalikieltäytyjän kanssa kutsuntapaikalle soittaaksemme siellä torvifanfaarin ja lukeaksemme armeijan vastaisen julistuksen. Sotilasviranomaiset kuitenkin poistivat meidät tuosta tilaisuudesta, eivätkä he katso minun suorittaneen siellä "kutsuntavelvollisuuttani".

Olen ollut etsintäkuulutettuna suurimman osan viimeisestä kahdeksasta vuodesta. Miltei joka kerta joutuessani tekemiseen poliisien tai rajavartioiden kanssa minulle annetaan sakkoja kutsunnoista poissaolosta, ja määrätään uusi kutsuntapäivä. Sakkoja annetaan yleensä 15-20 päiväsakkoa, mikä tarkoittaa minun tuloillani 90-120 euroa. Sakkoja en maksa, koska aseistakieltäytymisoikeuden ei pitäisi olla kaupan - näin ollen sakot muunnetaan vankeudeksi, 7-10 päivää jokaista kutsunnoista poissaoloa kohden. Usein valitan rangaistusvaatimuksista käräjäoikeuteen, eihän samasta "rikoksesta", eli aseistakieltäytymisestä saisi rangaista kymmeniä kertoja.

Suomen oikeusasteet eivät kuitenkaan ole nähneet ketjurangaistuksessa mitään ongelmaa, ja minun omat rahkeeni eivät riitä kansainvälisiin oikeusasteisiin valittamiseen. Ylipäätänsä uusi asianajolaki, joka riisti harrastelijoilta oikeuden toimia oikeusavustajina on johtanut tilanteeseen, jossa minun on mahdotonta saada ilmaista oikeusapua - vaikka kaikkiaan minulle on jaettu kakkua kuukausikaupalla, ei yksikään oikea asianajaja ota juttujani hoitaakseen, koska erikseen rikokset ovat "vain" sakkorangaistuksia joista asianajokorvauksien saanti on kiven takana. Joskus olen myös joutunut jättämään väliin käräjäoikeuden istuntoja, mistä voi saada vielä 400 euroa ylimääräistä sakkoa - mikä taas muunnetaan 15 lisäpäiväksi vankeutta.

Tähän mennessä olen suorittanut muuntorangaistuksia vain kerran, heinä-syyskuussa 2001 olin kaksi kuukautta vangittuna.

Kutsunnoista kieltäytyminen on osoittautunut hankalimmaksi mahdolliseksi tavaksi välttää asevelvollisuus Suomessa. Viimeisen kahdeksan vuoden ajan en ole voinut tehdä itselleni mitään pitkän tähtäimen elämänsuunnitelmia - mikä ei tietysti välttämättä ole pelkästään huono asia. Puolustusvoimat ymmärtävät, että armeijaan en tule koskaan menemään - siispä heille on edullisempaa pelata kanssani aikaa, kun määrätä minulle mielivaltaisesti palvelusluokka ja palvelukseenastumispäivä, mikä oli käytäntö aikaisemmin. Enemmän kun heitä, tapaukseni on työllistänyt poliisi-, rajavartio- ja käräjälaitosta. Ja mikäpä siinä, kiusa se on pienikin kiusa valtion väkivaltakoneistoille.

Motivaationi taistella valtion väkivaltakoneistoja vastaan on vain kasvanut vuosi vuodelta. Mitä jääräpäisemmin puolustusvoimat ja valtiollinen oikeuslaitos asettuvat tielleni, sitä enemmän tahdon niiden tuhoa.

En vastusta väkivaltaa aina ja kaikkialla. Mielestäni vapauden ja tasa-arvon puolustaminen, tarpeen vaatiessa väkivalloin on jokaisen ihmisen oikeus ja velvollisuus. Mutta valtio tarkoittaa väkivallan monopolia, hallitsevan luokan yksinoikeutta ratkaista moraaliset kysymykset väkivallan oikeutuksesta. Jos Suomen historiasta voi tehdä jonkun johtopäätöksen, se on ettei hallitsevan luokan moraalin varaan ole laskemista - liittoutuminen natsi-Saksan kanssa oli tästä vain yksi, vaikkakin räikeä esimerkki. Mielumin jätän moraalivalintojen tekemisen mahdollisuuden itselleni, ja kieltäydyn asevelvollisuudesta.

Aseistakieltäytyminen ei siis minulle ole henkilökohtainen elämäntapavalinta, vaan käytännön keino heittää kapuloita valtion väkivaltakoneiston rattaisiin. Laajamittainen kutsunnoista kieltäytyminen aiheuttaisi valtiolle enemmän harmia kun nykyään suosituin tapa totaalikieltäytyä, jossa ensin haetaan siviilipalvelukseen kutsuntatilaisuudessa ja sitten kieltäydytään siitä. Näin toimiva totaali ei ajaudu loputtomaan kutsuntakierteeseen, vaan saa standardin 197 päivän vankeustuomion "siviilipalvelusrikoksesta".

Nykyisen siviilipalveluslain hyväksyminen vuonna 1992 aiheutti totaalikieltäytyjien vuosittaisen määrän tippumiseen alle kymmenen. Viimeisen 13 vuoden aikana olemme kuitenkin onnistuneet luomaan miltei nollatilanteesta yhden maailman suurimmista totaalikieltäytyjäliikkeistä - viimeisen parin vuoden aikana "siviilipalvelusrikoksesta" on tuomittu yli 70 henkeä vuosittain. Saman mittakaavan liikkeitä on tietääkseni vain Armeniassa, Etelä-Koreassa, Eritreassa ja Israelissa. Ensimmäisessä kolmessa vangitut totaalikieltäytyjät ovat lähinnä Jehovan todistajia, jotka Suomessa on vapautettu palveluksesta.

Poliittisten vankien määrää Suomessa voi verrata vaikkapa Kiinaan, jonka valtion virallisten tilastojen mukaan noin 3000 henkeä on vankilassa puhtaasti poliittisista "rikoksista". Moni aktivisti saa tosin syytteitä "tavallisista" rikoksista, ja poliittisisten vankien enemmistö istuu "uudelleenkoulutusleireillä" ilman oikeudenkäyntiä. Mutta vaikka "virallisten" poliittisten vankien lisäksi 5% uudellenkoulutusleirien noin 300 000 vangista olisi poliittisia, väkilukuun suhteutettuna Kiinassa olisi silti vain kaksi kertaa enemmän poliittisia vankeja kuin Suomessa, jossa tuomioiden määrän perusteella noin 30 totaalikieltäytyjää on vankilassa minä tahansa hetkenä.

Tietysti on otettava huomioon, että vaikka Kiinan ja Suomen poliittisten vankien suhteellinen määrä on samaa suuruusluokkaa, vankien kohtelua ei voi juurikaan verrata.

Mutta Suomen totaalikieltäytyjien nykyinen leppoisa oleskelu avolaitoksissa ei ole seurausta valtion hyvänsuopuudesta - se on tulosta edellisten totaalikieltäytyjäsukupolvien taisteluista, ennen kaikkea vuosien 1990 ja 1992 nälkälakoista, joiden seurauksena valtio ymmärsi totaalikieltäytyjät turvallisuusriskiksi jolle on parasta taata erityiskohtelu vankilassa. 1960-luvun Jehovan todistajille Karvialle rakennetusta kidutusleiristä on tultu pitkä matka.

Mutta muutoksentekijöiden on aina pidettävä mielessään, että jokaisen järjestelmän tekemän myönnytyksen jälkeen sillä on käsissään kaikki kortit, siinä missä meidän on alotettava työmme taas puhtaalta poydältä. Lopullisen päämäärämme ei pitäisi olla siviilipalvelusajan lyhentäminen yhdellä kuukaudella tai edes asevelvollisuuden lakkauttaminen, vaan armeijalaitoksen ja koko valtion väkivaltakoneiston tuhoaminen. Siviilipalvelus on paljolti menettänyt poliittisen merkityksensä, se ymmärretään yleisesti vain pidemmäksi mutta vähemmän intensiiviseksi tavaksi suorittaa asevelvollisuus. Jotkut jopa valitsevat totaalikieltäytymisen puhtaasti käytännön syistä - se kestää vähemmän aikaa kuin siviilipalvelus, ja avolaitos mahdollistaa työnteon paremmilla nettotuloilla. Totaaleja tuomitaan liukuhihnalta, oikeudenkäynnit ja vankilaan joutuminen ovat menettäneet miltei kaiken media-arvonsa.

Voimme olla tyytyväisiä viimeisen 13 vuoden saavutuksiin, mutta maailma kehittyy väärään suuntaan paljon nopeammin kuin liikkeemme kasvaa. Nationalismi ja muut "suuret kertomukset" rapistuvat, tämän seurauksena asevelvollisuusjärjestelmä on romahtamassa kaikkialla maailmassa. Armeijat ja sotiminen eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään, niitä käytetään lähinnä käytännön geopoliittisten ja kaupallisten kysymysten ratkaisemiseen. Tietyssä mielessä olemme palanneet 1600-luvulle, merkantilismin aikaan ennen nationalismia ja asevelvollisuutta, jolloin sotiminen nähtiin lähinnä ammattilaisten käymänä liiketoimintana.

Integraatio kansainvälisen kapitalismin "sivilisaatiota puolustavaan" koneistoon on pitkällä myös Suomessa, sekä asenteiden tasolla että käytännössä. Hyvä esimerkki tästä on täysin kritiikitön suhtautuminen Suomalaisten sinisten barettien läsnäoloon Kosovossa. Suomen osasto toimii Kosovossa suoraan NATOn esikunnan alaisuudessa. NATO on kolonisoinut Kosovon YK:n muodollisessa alaisuudessa määräämättömäksi ajaksi, yhä useammin puhutaan myös alueen täydestä suvereniteetistä. Käytännössä kumpikin vaihtoehto merkitsee alueen serbivähemmistön etnistä puhdistamista.

Liberaalit demokraatit voivat älähtää, että serbivähemmistön etninen puhdistaminen on "pienempi paha" kuin Milosevicin hallinnon vuoden 1999 pommitusten alettua yrittämä albaanienemmistön puhdistaminen. Mielestäni demokratia ei kuitenkaan tarkoita enemmistön oikeutta puhdistaa vähemmistö. Ylipäätänsä etnisiä konflikteja ei koskaan pidä ratkaista nationalistisen paradigman mukaan, jossa kansat pitää vain jakaa voittajiin ja häviäjiin.

Siinä missä suomalaisten enemmistö mieltää NATO:n suurvaltapolitiikan välineeksi, YK:ta pidetään neutraalina yleishyödyllisenä yhteistyöelimenä. Oman "uskottavuutensa" takia YK on kuitenkin yhä halukkaampi ryhtymään länsimaiden interventiopolitiikan sotkujen siivoajaksi, näin ollen se itsekin tulee yhä enemmän osaksi kyseistä politiikkaa. Muodollinen turvallisuusneuvoston hyväksyntä interventioille riippuu vain kulissientakaisen kaupankäynnin tuloksista, ilmeisesti Suomen hallitus olisi ollut valmis hyväksymään sinisten barettien lähettämisen myos Irakiin, jos tämän kaupankäynnin tulokset keväällä 2003 olisivat olleet toiset.

Paavo Lipposelle ei tullut mitään seuraamuksia Yhdysvaltojen johtamalle sotilasliittoumalle 9.12.2002 osoitetusta kulissien takaisesta tuesta. Hinnan yhden Suomen itsenäisyyden ajan suurimmista poliittisista skandaaleista saivat maksaa vain selkään taputtelun paljastaneet Martti Manninen, joka tuomittiin sakkoihin, ja Anneli Jäätteenmäki, joka joutui eroamaan pääministerinvirasta, joskin käräjäoikeus myöhemmin vapautti hänet syytteistä.

Suomen ilmavoimien komentokieli on jo vuosikausia ollut englanti, eikä ole epäilystäkään siitä, että ammattisotilaiden halu päästä "tositoimiin" on kova. NATO-jäsenyys, jota Suomen gallupin helmikuussa 2005 tekemän tutkimuksen mukaan kannatti 23% ja vastusti 57% suomalaisista, ei ole turvallisuuspoliittisen integraation ensimmäinen vaan sen viimeinen, mahdollisesti jopa tarpeeton askel.

Mielestäni Suomen suurimmat ongelmat eivät ole humanitaarisia eivätkä edes sosiaalisia, vaan kulttuurillisia - suurin ongelma on umpimielisyys, naivi usko siihen etteivät mitkään maailman ongelmat ja kuohunnat koskaan tule yltämään pieneen ja kaukaiseen Suomeen asti. Kaikista ponnisteluistamme huolimatta Suomen armeijan osallistuminen sotiin maailman eliitin etujen puolesta on tänään mahdollisempaa kuin koskaan vuoden 1945 jälkeen. Vain meistä riippuu annammeko tämän tapahtua vai ei. Meidän on siis taisteltava aseistakieltäytymisen rutinoitumista ja epäpolitisoitumista vastaan, emme saa koskaan kadottaa globaalia näkökulmaa. Meidän on jatkuvasti etsittävä uusia, entistä tehokkaampia tapoja sabotoida valtion väkivaltakoneiston toimintaa. Aina puolustusvoimien tullessa kaupunkeihin harjoittelemaan miehittämistä, meidän on luotava heille autenttinen vihamielisen siviiliväeston tukeman sissisodan tunnelma. Jokaisesta totaalikieltäytyjän saamasta tuomiosta, jokaisesta kutsunnoista kieltäytyneen pidätyksestä pitäisi tehdä tapahtuma, jota tuomarit, poliisit ja sotilasviranomaiset eivät koskaan unohda.

Eläköön anarkia!