(Tuleva Kapina) Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"

Sisältö:

• Miltä tahansa kantilta katsottuna
• Ensimmäinen piiri - "I AM WHAT I AM"
• Toinen piiri - "Hupi on elintärkeä tarve"
• Kolmas piiri - "Elämä, terveys ja rakkaus ovat epävarmoja – miksi työn tulisi olla poikkeus?"
• Neljäs piiri - "Yksinkertaisempaa, hauskempaa, liikkuvampaa, turvallisempaa"
• Viides piiri - "Vähemmän omistuksia, enemmän yhteyksiä!"
• Kuudes piiri - "Ympäristö on teollinen haaste"
• Seitsemäs piiri - "Me rakennetaan tänne sivistynyttä tilaa"
• Lähtekää liikkeelle!
• Löytäkää toisenne
• Järjestäytykää
• Kapina
• Loppusanat

Ekologia on vuosikymmenen löytö. Viimeiset kolmekymmentä vuotta olemme jättäneet sen ympäristöväelle, vitsailleet siitä sunnuntaina ollaksemme huolissamme taas maanantaina. Ja nyt se on täällä, valloittamassa eetteriä kuin kesähitti, sillä joulukuussa on parikymmentä astetta lämmintä.

Neljännes kaloista on kadonnut valtameristä. Loput eivät kestä kovin kauaa.

Hälytys lintuinfluenssasta: meille vakuutellaan, että sadat tuhannet muuttolinnut ammutaan taivaalta.

Elohopean määrä ihmisen rintamaidossa on kymmenen kertaa suurempi kuin lakien lehmille sallima. Ja nämä huulet turpoavat puraistuani omenaa - mutta se ostettiin torilta. Kaikista yksinkertaisimmista eleistä on tullut myrkyllisiä. Sitä kuolee 35-vuotiaana "pitkälliseen sairauteen", jota tulee hallita samaan tapaan kuin kaikkea muutakin tulee hallita. Olisi pitänyt nähdä mitä on tulossa ennen kuin päädyimme tänne, lievityshoitoa antavan keskuksen B-siipeen.

Täytyy myöntää: tämä koko "katastrofi", josta meille niin äänekkäästi kerrotaan, ei varsinaisesti kosketa meitä. Ei ainakaan ennen kuin joku sen ennalta nähtävistä seurauksista osuu meihin. Se saattaa huolettaa meitä, mutta ei kosketa. Ja se on todellinen katastrofi.

Ei ole "ympäristökatastrofia". Ympäristö itsessään on katastrofi. Ympäristö on se mitä ihmiselle jää, sen jälkeen kun hän on menettänyt kaiken. Ne, jotka elävät naapurustossa, kadulla, laaksossa, taistelutantereella, verstaassa - heillä ei ole "ympäristöä"; he liikkuvat maailman läpi, jota asuttaa läsnäolot, vaarat, ystävät, viholliset, elämän ja kuoleman hetket, kaikenlaiset olemiset ja olennot. Tällaisella maailmalla on oma koostumuksensa, joka vaihtelee niiden siteiden tiheyden ja laadun mukaan, jotka liittävät meidät kaikkiin näihin olentoihin, kaikkiin paikkoihin. Se on vain me, viimeisen hallinnanriiston lapset, loppuhetkien karkurit, jotka tulemme maailmaan betonikuutioissa, poimimme hedelmämme supermarketista ja katsomme maailman kajoa televisiosta - vain meillä on ympäristö. Eikä meidän lisäksemme ole ketään muuta, joka todistaisi omaa lopullista hävitystämme ikään kuin se olisi pelkästään vain maiseman vaihto, suuttuisi katastrofin viimeisimmistä askelista, kärsivällisesti kokoaisi sen tietosanakirjaa.

Se mikä on hyydytetty ympäristöksi, on hallintoon perustuva suhde maailmaan. Eli vieraantumiseen perustuva suhde. Suhde, jossa emme koostu yhtä lailla puiden kohinasta, paistoöljyn tuoksusta rakennuksissa, juoksevasta vedestä, luokkahuoneiden hälinästä, kesäiltojen hiostavuudesta. Suhde maailmaan, jossa on minä ja sitten minun ympäristöni, joka ympäröi minua, mutta ei koskaan todella muodosta minua. Meistä on tullut naapureita maailmanlaajuisessa taloyhtiön osakkaiden kokouksessa. On vaikea kuvitella täydellisempää helvettiä.

Mikään materiaalinen elinpiiri ei ole koskaan ansainnut nimeä "ympäristö", paitsi kenties nykypäivän metropoli. Kuulutuksia tekevät digitaaliset äänet, raitiotiet 2000-luvun vihellyksineen, jättimäistä tulitikkua muistuttavat sinertävät katulamput, jalankulkijat pukeutuneina kuin epäonnistuneet mannekiinit, videovalvontakameroiden hiljainen kääntyminen, metron porttien selvät naksahdukset, supermarketin kassat, toimistojen kellot, nettikahvilan elektroninen tunnelma, plasmanäyttöjen yltäkylläisyys, pikalinjastot ja lateksi. Koskaan ei asetelma ole voinut toimia tällä tavalla, ilman sen läpi kulkevia sieluja. Ympäristö ei ole koskaan ollut automaattisempi. Koskaan ei kehys ole ollut näin välinpitämätön, ja vaatinut vastineeksi - selviytymisen hintana - yhtä suurta välinpitämättömyyttä meidän puoleltamme. Lopulta ympäristö ei ole mitään muuta kuin metropolille sovelias suhde maailmaan; suhde, joka heijastaa itsensä kaikkeen mikä voisi paeta siitä.

Se menee näin: ne palkkasivat vanhempamme tuhoamaan tämän maailman, nyt ne haluavat pistää meidät töihin rakentamaan se uudestaan, ja vielä kaiken lisäksi tehdä samalla voittoa. Kun mainostajat ja toimittajat tänä päivänä kertovat jokaisesta uudesta ilmaston lämpenemisen todisteesta, heitä liikuttava sairaalloinen innostuneisuus paljastaa uuden vihreän kapitalismin teräksisen hymyn. Tuota viherkapitalismia on tehty 70-luvulta lähtien, sitä odotettiin vuosituhannen vaihteessa, mutta se ei koskaan tullut. No, tässä se on! Se on kestävyyttä! Unohtamatta vaihtoehtoisia ratkaisuja! Planeetan terveys vaatii sitä! Ei enää epäilystäkään, se on vihreää; ympäristö tulee olemaan 2000-luvun poliittisen talouden ytimessä. "Teollisten ratkaisujen" uudet laukaisemiset tuovat kukin mukanaan uusia katastrofaalisia mahdollisuuksia.

Vetypommin keksijä Edward Teller ehdottaa, että ilmakehään ammuttaisiin miljoonia tonneja metallipölyä lopettamaan ilmaston lämpeneminen. NASA, joka turhautui jouduttuaan hyllyttämään ajatuksen ohjuskilvestä jonnekin kylmän sodan kauhujen museoon, ehdottaa jättimäisen peilin asentamista kuun kiertoradan taakse suojelemaan meitä auringon nykyään tappavilta säteiltä. Toinen visio tulevaisuudesta: motorisoitu ihmisyys ajamassa bioetanolilla Sao Paulosta Tukholmaan; maailman viljelijöiden unelma, vaikka se tarkoittaisi vain kaiken planeetan viljelykelpoisen maan muuttamista soijan ja sokerijuurikkaan pelloiksi. Ympäristöystävälliset autot, puhdas energia ja ympäristökonsultointi kanssaelää kiiltävien lehtien sivuilla kivuttomasti viimeisimmän Chanel -mainoksen kanssa.

Meille sanotaan, että ympäristöllä on verraton meriitti olla ensimmäinen ihmisyyden kohtaama aidosti globaali ongelma. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että sen ratkaisemiseen kykenevät vain ne, jotka ovat organisoituneet globaalilla tasolla. Ja me tiedämme keitä ne ovat. Ne ovat samoja porukoita, jotka kohta jo vuosisadan ovat olleet katastrofin etujoukkona, ja todellakin aikovat pysyä siellä maksamalla vain pienen hinnan logon vaihtamisesta. Se, että energiayhtiöillä on kanttia tuoda ydinvoima esiin uutena ratkaisuna globaaliin energiakriisiin, kertoo siitä kuinka paljon uudet ratkaisut muistuttavat vanhoja ongelmia.

Ministeriöistä vaihtoehtokahviloiden takahuoneisiin, huolet ilmaistaan aina samoilla sanoilla, samoilla mitä ne ovat aina olleet. Meidän täytyy mobilisoitua. Tällä kertaa kyse ei ole maan jälleenrakentamisesta kuten sotien jälkeisellä ajalla, eikä etiopialaisista kuten 1980-luvulla, eikä työttömyydestä kuten 1990-luvulla. Ei, tällä kertaa se on ympäristö. Se tulee kiittämään sinua siitä. Al Gore ja kasvun purkamisliike seisovat rinta rinnan Tasavallan iänkaikkisen suurten sielujen kanssa tekemässä osansa elvyttääkseen vasemmiston pienet ihmiset ja nuorison tunnetun idealismin. Vapaaehtoinen niukkuus kirjoitettuna isolla heidän banderolliinsa, he työskentelevät hyväntahtoisesti saadakseen meidät suostumaan heidän "tulevaan ekologiseen hätätilaan". Heidän syyllisyydentuntonsa pyöreä ja tarttuva massa laskeutuu väsyneille hartioillemme, hellitellen meitä hoitamaan puutarhaamme, lajittelemaan jätteemme, sekä ekokompostoimaan näiden makaaberien pitojen tähteet.

Ydinvoima, liika hiilidioksidi ilmakehässä, jäätiköiden sulaminen, hurrikaanit, epidemiat, globaali liikakansoitus, pintamaan eroosio, lajien massasukupuutto... näistä asteittainen eroon pääseminen tulee olemaan taakkamme. Ne kertovat meille kuinka "kaikkien tulee tehdä osansa", jos haluamme säilyttää sivilisaatiomme kauniin mallin. Meidän täytyy kuluttaa hieman vähemmän voidaksemme jatkaa kuluttamista. Meidän täytyy tuottaa luomusti voidaksemme jatkaa tuottamista. Meidän täytyy kontrolloida itseämme voidaksemme jatkaa kontrolloimista. Tämä on maailman logiikka, joka ponnistelee itsensä säilyttämiseksi, samalla kun antaa itselleen historiallisen murtuman tuntua. Näin ne haluaisivat vakuuttaa meidät osallistumisesta tämän vuosisadan suuriin teollisiin haasteisiin. Ja hämmennyksissämme olemme valmiita hyppäämään niiden syliin, jotka johtivat hävitystä, siinä toivossa, että ne auttaisivat meidät pois siitä.

Ekologia ei ole pelkkää kaikenkattavan talouden logiikkaa; se on pääoman uusi moraali. Järjestelmän sisäinen kriisitila ja menossa oleva ankara seulonta vaativat uutta kriteeristöä, jonka nimissä tämä seulonta ja valinta toteutetaan. Kaikkina aikoina hyvyyden idea on ollut pelkkää synnin keksimistä. Kuinka me voisimme ilman ekologiaa oikeuttaa kahden erilaisen ruokajärjestelmän olemassaoloa. Toinen on "terveellinen ja luomu" rikkaille ja niiden lapsille, ja toinen pahamaineisen myrkyllinen alaluokalle, jonka jälkikasvu on tuomittu lihavuuteen. Planeetan hyperporvaristo ei kykenisi saamaan omaa elämäntapaansa näyttämään kunnioitettavalta, mikäli sen viimeisimmät oikut eivät olisi niin pikkumaisen "kunnioittavia ympäristöä kohtaan". Ilman ekologiaa millään ei olisi riittävää auktoriteettia vaimentaa mitä tahansa vastustusta kontrollin ylettömälle edistykselle.

Seuranta, läpinäkyvyys, sertifiointi, ympäristöverot, ympäristölaatu sekä veden poliisivalvonta antavat meille ajatuksen tulevasta ekologisesta hätätilasta. Kaikki on sallittua valtarakenteelle, joka pohjaa auktoriteettinsa Luontoon, terveyteen ja hyvinvointiin.

"Kun uusi taloudellinen ja käytöskulttuuri on muuttunut yleiseksi käytännöksi, pakottavat keinot tulevat epäilemättä tekemään itsensä tarpeettomiksi." Täytyy olla kaikki tv-ristiretkeläisen naurettava varmuus voidakseen ylläpitää tällaista jäätynyttä näkökulmaa, ja samaan hengenvetoon yllyttää meitä tuntemaan riittävää "myötätuntoa planeettaa kohtaan", jotta mobilisoituisimme, kuitenkin niin, että samalla pysymme riittävän puudutettuina katsoaksemme koko hommaa pidättyvän sivistyneesti. Uusi vihreä estetiikka on nimenomaan itsekontrollia, jota meiltä kaikilta vaaditaan pelastusoperaation neuvottelemiseksi tilanteessa, jossa järjestelmä on ottanut itsensä panttivangiksi. Tästedes meidän täytyy kiristää vöitämme ympäristön nimissä, aivan kuten eilen kiristimme niitä talouden nimissä. Tiet voidaan todellakin muuttaa pyöräteiksi, me itse saattaisimme jonain päivänä olla jossain määrin kiitollisia perustulosta, mutta vain täysin terapeuttisen olemisen hinnalla. Ne valehtelevat, jotka väittävät yleisen itsekontrollin säästävän meidät ympäristödiktatuurilta: toinen petaa tietä toiselle, ja päädymme saamaan molemmat.

Niin pitkään kun on Ihminen ja Ympäristö, niiden välissä tulee olemaan poliisi.

Ympäristöväen koko diskurssi tulee kääntää ylösalaisin. Kun ne puhuvat "katastrofeista", nimetäkseen nykyisen hallinnon kelvottomuuden olentojen ja asioiden hallinnoinnissa, me näemme katastrofin vain niiden liian täydellisessä toiminnassa. Suurin tropiikissa koskaan koettu nälänhätä (1876-1879) sattui samaan aikaan globaalin kuivuuden kanssa, mutta merkittävämpää on, että se tapahtui myös samaan aikaan siirtomaakauden huippukohdan kanssa. Pienviljelijöiden maailman ja paikallisten ravitsemuskäytäntöjen tuhoaminen tarkoitti niukkuudesta selviämisen keinojen katoamista. Enemmän kuin veden puutteesta, kyse oli nopeasti laajenevan siirtomaatalouden vaikutuksesta, joka roskasi tropiikkia miljoonilla kuihtuneilla ruumiilla. Se, mikä esittää itsensä kaikkialla ympäristökatastrofina, ei ole koskaan lakannut olemasta ennen kaikkea ilmentymä katastrofaalisesta suhteesta maailmaan. Ei-minkään asuttaminen tekee meistä haavoittuvia pienimillekin järjestelmää koetteleville tärinöille, pienimmällekin ilmastoriskille. Kun viimeisin tsunami teki tuloaan, ja turistit jatkoivat aaltokarkeloitaan, saarten metsästäjä-keräilijät kiirehtivät lintujen perässä pakoon rannikolta. Ympäristöajattelun nykyinen paradoksi on siinä, että planeetan hävitykseltä pelastamisen verukkeella se pelkästään pelastaa hävityksen syyt.

Maailman normaalin toiminnan tarkoituksena on yleensä piilottaa aidosti katastrofaalisen osattomuutemme tila. Se, mitä kutsutaan "katastrofiksi", ei ole muuta kuin tämän tilan pakotettua keskeyttämistä, yksi niistä harvoista hetkistä, kun saavutamme minkäänlaista läsnäoloa tässä maailmassa. Ehtyköön öljyvarannot aiemmin kuin odotettiin; häiriytyköön metropolin rytmiä säätelevät kansainväliset virrat, kärsikäämme jostain suuresta sosiaalisesta repeämästä ja jostain suuresta "paluusta raakalaisuuteen", "maailmanlaajuisesta uhasta" ja "sivilisaation lopusta"! Joka tapauksessa mikä tahansa kontrollin menettäminen olisi parempi kuin kaikki niiden kuvitelmat kriisien hallinnasta. Siinä hetkessä parhaita neuvoja ei saa kestävän kehityksen asiantuntijoilta. Tämän järjestelmän häiriöistä ja oikosuluista löydämme osatekijät vastaukselle, jonka logiikka voi lakkauttaa ongelmat itsessään. Kioton sopimuksen allekirjoittaneista valtioista ainoat vaatimusten täyttäjät, itsestään huolimatta, ovat Ukraina ja Romania. Arvatkaa miksi. Kaikista kehittynein kokeilu globaalin tason "luonnonmukaisella" viljelyllä on tapahtunut Kuuban saarella vuoden 1989 jälkeen. Arvatkaa miksi. Afrikan valtateillä, eikä missään muualla, autonkorjaaminen on kohonnut yleisen taiteen muodoksi. Arvatkaa miten.

Kriisistä tekee toivottavaa se, että kriisissä ympäristö lakkaa olemasta ympäristö. Meidän on pakko luoda uudestaan yhteydet, vaikkakin ehkä kuolettavat, sen kanssa mitä on, löytää uudelleen todellisuuden rytmit. Se, mikä meitä ympäröi, ei ole enää maisema, panoraama, teatteri, vaan jotain mikä tulee asuttaa, jotain jonka kanssa täytyy tehdä tilit selviksi, jotain josta voimme oppia. Meidän ei pidä antautua johdettavaksi harhateille niiden toimesta, jotka toivat "katastrofin" sisällön. Kun hallinnoijat keskustelevat platonisesti keskenään siitä, kuinka he voisivat laskea päästöjä ajautumatta vararikkoon, ainoa realistinen vaihtoehto on ajautua vararikkoon niin pian kuin mahdollista, ja samaan aikaan kasvattaa voimaamme hyötymällä jokaisesta järjestelmän romahduksesta.

New Orleans, muutama päivä hurrikaani Katrinan jälkeen.¹ Tässä ilmestyskirjamaisessa ilmapiirissä elämä organisoi itseään uudelleen siellä sun täällä. Viranomaisilla on niin kiire siivota ranskalaisen korttelin turistialueet ja suojella kauppoja, etteivät he ehdi auttaa kaupungin köyhempiä asukkaita. Unohtuneita muotoja syntyy uudestaan tämän viranomaisten toimettomuuden edessä. Huolimatta ajoittaisista raskaasti aseistetuista yrityksistä tyhjentää alue, huolimatta valkoisen ylivallan kannattajien lynkkausjoukoista, suuri osa ihmisistä kieltäytyy lähtemästä alueelta. Jälkimmäiset, jotka kieltäytyivät tulemasta karkotetuiksi kaikkialle maahan kuin "ympäristöpakolaiset", ja niille, jotka tulivat kaikkialta auttamaan liittyäkseen heihin solidaarisuudesta, vastauksena entisen Mustan Pantterin kutsuun, itseorganisaatio nousi takaisi etualalle. Muutamassa viikossa pystytettiin Common Ground -klinikka. Ensimmäisistä päivistä lähtien tämä todellinen "maaseutusairaala" tarjosi ilmaista ja tehokasta hoitoa sitä tarvitseville, kiitos jatkuvan vapaaehtoisten virran. Vielä vuosi tapahtuman jälkeen klinikka toimii perustana päivittäiselle vastarinnalle hallituksen puskutraktoreiden toteuttamaa siivousoperaatiota vastaan; hallituksen, joka yrittää muuttaa tuon osan kaupunkia kiinteistökeinottelijoiden laitumeksi. Kansankeittiöt, tarvikkeet, katulääkintä, laittomat haltuunotot, hätämajoituksen järjestäminen, kaikki tämä siellä ja täällä elämän varrella kasautunut käytännön tieto on nyt löytänyt tilan missä sitä voidaan käyttää. Kaukana univormuista ja sireeneistä.

Kuka tahansa, joka tunsi näiden New Orleansin naapurustojen pennittömän riemun ennen katastrofia, heidän uhmakkuutensa valtiota vastaan ja laajalle levinneen käytännön sen hyödyntämisestä mitä on saatavilla, ei ole lainkaan yllättynyt siitä mikä kävi mahdolliseksi. Toisaalta taas kuka tahansa, joka on jumiutunut asuntoautiomaidemme aneemiseen ja pirstoutuneeseen päivittäiseen rutiiniin, saattaisi epäillä, että tuollaista päättäväisyyttä voisi enää löytää mistään. Yhteyden löytäminen uudelleen tällaisiin vuosien normalisaation hautaamiin eleisiin on ainoa käytännöllinen keino olla uppoamatta maailman mukana. Vielä koittaa aika jolloin tartumme niihin taas kerran.

Englannintajan viite:

1. Etäisyys johtaa tietynlaiseen epäselvyyteen. Common Groundia on Pohjois-Amerikassa kritisoitu siitä että sen toiminta oli suunnattu normaaliuteen palaamista varten - eli asoiden normaaliin toimintaan. Joka tapauksessa se pysyy selvästi klassisen politiikan ulottuvuudessa. Common Groundin perustaja, entinen Musta Pantteri, Malik Rahim käytti lopulta projektia osana epäonnistunutta kampanjaansa pyrkiä kongressiin 2008. Myöhemmin kävi myös ilmi että yksi projektin merkittävimmistä puhemiehistä, Brandon Darby, oli FBI:n vasikka.