(Tarnac10) Miksi emme enää kunnioita meille asetettuja rajoituksia

"Tarnacin tapaukseen" tuli yksi syytetty lisää marraskuun lopussa. Tämä kirje julkaistiin Le Monde -lehdessä 4. joulukuuta 2009

Christophen pidätys 27. marraskuuta merkkaa uutta tasoa hallituksen hullussa säädössä, jota on vaatimattomasti kutsuttu "Tarnacin tapaukseksi". Hänen pidätyksensä tapahtuu tilanteessa jossa prosessi jatkuu vain pelastaaksen itsensä: ne ovat asettaneet yhden uuden syytteeseen siinä toivossa että voisivat pitää toisetkin siellä.

Osana "ensimmäistä piiriä" Christophe kuuluu pieneen ryhmään ihmisiä joiden kanssa keskustelemme puolustuksestamme. Oikeuden määräämä rajoite, joka pyrkii estämään häntä enää näkemästä meitä, on yksi poikkeustapaus liikaa. Se on myös tietoinen yritys hajottaa puolustusta. Tällä hetkellä, kun kaikki käsitteet laillisuudesta ovat kieroutuneet, kuka voisi yhä vaatia että me jatkamme näiden oikeuden määräämien rajoitteiden ja tämän dementoituneen prosessin kunnioittamista? Järjetöntä. Ei ole tarvetta nähdä itseään lain yläpuolella varmistuakseen siitä että laki on kaikkien alapuolella. Lisäksi yhteiskunnalla, joka ylläpitää itseään niin selvästi rikollisilla keinoilla, ei ole mitään asiaa nostaa syytteitä ketään vastaan.

Oikeuden määräämien rajoitteiden alla tapahtuva vapaus on jonkinlainen mystinen kokemus johon kuka tahansa voi joutua. Kuvittele että sinulla on oikeus tavata kenet haluat, paitsi niitä joita rakastat; että voit elää missä tahansa paitsi kotonasi; että voit puhua vapaasti puhelimessa tai tuntemattomien seurassa, mutta kaikea mitä sanot voidaan jonain päivänä käyttää sinua vastaan. Kuvittele että voit tehdä mitä haluat, paitsi asioita joista pidät. Kahvaton veitsi josta terä on poistettu muistuttaa veistä enemmän kuin oikeuden rajoitteiden alla tapahtuva vapaus muistuttaa vapautta.

Kävelet kadulla ystävien seurassa. Perässä seuraavan kytän mukaan "epäiltyjen suunta on..." Kuukausien erilläänolon jälkeen tapaat jälleen läheisiäsi. Oikeuden jargonissa tämä on "vilpillinen neuvottelu". Jos et hylkää ystävyyteen kuuluvaa uskollisuutta, edes vaikeuksien keskellä, silloin olet selvästikin osa "rikollista yhteenliittymää".

Poliisilla ja niiden oikeudella ei ole vertaa siinä miten ne vääristävät näkemäänsä. Ehkä he viime kädessä tekevät vain helposti ymmärtämänsä asiat hirvittäviksi.

Jos "autonomisuuteen" riittää se ettei tunnista itseään missään nykyisissä poliiittisissa organisaatioissa, niin silloin täytyy myöntää että me, autonomiset, olemme tämän maan enemmistö. Jos se että näkee ay-johtajat työväenluokan pettureina riittää siihen että on "ultravasemmistolainen", niin silloin CNT:n koko perusta koostuu tällä hetkellä sarjasta vaarallisia ultravasemmistolaisia soluja.

Karkaamme. Emme enää ilmoittaudu valvojille, ja mielestämme on hyvä nähdä toisemme taas, kuten olemme jo tehneet tämän tekstin kirjoittamista varten. Emme halua piilottautua. Suoraan sanottuna me karkaamme tuomari Fragnolilta ja sadalta pieneltä juorulta, tuhannelta kurjalta kommentilta joita hän meistä tekee sille tai tälle toimittajalle. Karkaamme jonkinlaisesta yksityisestä sodasta johon Terrorismin Vastainen Yksikkö haluaisi meidät saada seuraamalla meitä, asentamalla "korvia" asuntoihimme, vakoilemalla keskustelujamme, tonkimalla roskiamme ja nauhottamalla kaiken mitä saatamme perheillemme sanoa heidän tullessa käymään vankilassa.

Jos ne pitävätkin meitä kiehtovina, tunne ei ole molemminpuoleinen. Huumorintajuiset lapsemme kutsuvat niitä "hammasharjavarkaiksi", sillä joka kerta kun ne tähtäävät meitä 9mm pyssyillään, ne pihistävät kaikki hammasharjat tärkeille DNA -asiantuntijoilleen. Ne tarvitsevat meitä oikeuttamaan oman olemassaolonsa ja maineensa, mutta me emme tarvitse niitä. Niiden täytyy kaikenlaisen valvonnan ja hallinnon avulla rakentaa meidät vainoharhaisena ryhmittymänä, meidät jotka haluavat haihtua massaliikkeeseen, joka monien muiden ohella tulee haihduttamaan myös ne.

Hylkäämme roolin Julkisena Vihollisena, eli sen urhin roolin jota ne ovat halunneet meidän näyttelevän. Ja jos karkaamme, teemme sen voidaksemme käydä taas tasisteluun. George Guingouin sanoi hyvin samanlaisessa tilanteessa kerran: "Pakenevan saaliin sijasta minun täytyy tuntea olevani taistelija".¹

Kaikkialla sosiaalisen koneen sisällä tämä karkuruus räjähtää rymisten ja välillä ryminä on niin pientä että se ottaa itsemurhan muodon. Tässä koneessa ei ole osaa joka olisi säästynyt tällaisilta räjähdyksiltä: maatalous, energia, kuljetus, lukiot, kommunikaatio, tutkimus, yliopistot, sairaalta, psykiatria. Ja jokainen näistä murtumista valitettavasti lisää vain masennuksen ja elinvoimaisen kyynisyyden ylijäämää - asioita jotka perimmäisessä analyysissa ovat varsin arvokkaita.

Kuten suurin osa tämän päivän ihmisistä, meitä repii palasiksi tilanteen paradoksi: toisaalta emme voi elää näin emmekä antaa tämän imbesillien oligarkian johtaman maailman kulkea tuhoonsa; toisaalta mikä tahansa näkökulma joka olisi nykyistä katastrofia houkuttelevampi, mikä tahansa ajatus käytännöllisestä tiestä jonka avulla voisimme paeta tästä katastrofista, on varastettu. Eikä kukaan kapinoi ilman näkemystä paremmasta maailmasta, paitsi ehkä jotkut sympaattisen epätoivoiset sielut.

Tältä aikakaudelta ei puutu vaurautta; sitä riivaa hengityksen lyhyys. Meillä täytyy olla aikaa, meillä täytyy olla aikaa - pitkäkestoista juonittelua. Yksi merkittävimmistä vaikutuksista sillä mitä kutsutaan "tukahduttamiseksi" on ottaa aikaa pois meiltä (sama juttu palkkatyön kanssa). Ei vain ottamalla aikaa materiaalisesti pois meiltä - aikaa joka on käytetty vankilassa tai siihen että vankilassa olleet saataisiin pois - vaan ennen kaikkea pakottamalla oman rytminsä. Niiden olemassaolo jotka pitävät puolensa tukahduttamista vastaan, itsensä ja tovereidensa puolesta, muuttuu välittömien muutosten jatkuvasti riivaamaksi. Kaikki johtaa lyhytkestoisuuteen ja siihen mikä on uutta. Kaikki pitkäkestoisuus hajoaa. Oikeuden rajoitteet ovat luonteeltaan ja vaikutuksiltaan tällaisia.

Se mitä meille on tapahtunut ei ole ollut tarkoitettu tekemään meitä vaarattomaksi ryhmänä, vaan luomaan vaikutelmaa suuremmassa ihmisjoukossa, etenkin niiden monien keskuudessa jotka eivät enää pysty kätkemään vihamielisyyttään tätä maailmaa kohtaan sellaisena kuin se on. Ne eivät ole tehneet meitä vaarattomiksi. Mikä parempaa, ne eivät ole tehneet mitään vaarattomaksi käyttämällä meitä tähän tapaan.

Eikä mikään voi estää meitä tarttumasta toimeen taas kerran, tällä kertaa epäilemättä aiempaa laajemmin: kypsyttelemään uudestaan näkökulmaa joka kykenee poistamaan meidät tästä kaikkia koskettavasta kollektiivisen impotenssin tilasta. Ei varsinaisesti poliittinen näkökulma; ei ohjelma; vaan analyysi teknisistä ja materiaalisista mahdollisuuksista käytännölliseksi tieksi kohti toisia yhteyksiä maailmaan ja toisia sosiaalisia yhteyksiä. Ja tämä olemalla valmis vallitsevien rajoitusten suhteen, tämän yhteiskunnan varsinaisen organisaation suhteen, sen subjektiviteettien sekä sen infrastruktuurien suhteen.

Voimme puhdistaa horisontin vain kumouksen esteitä koskevan vilkkaan tiedon avulla. Tämä tulee olemaan pitkäkestoinen urakka, eikä siinä ole mitään järkeä että tekisimme sitä yksin. Tämä on kutsu.

Aria, Benjamin, Bertrand, Christophe, Elsa, Gabrielle, Julien, Manon, Mathieu ja Yildune

[notbored.org]

Suomentajan viite:

1. Georges Guingouin oli toisen maailmansodan aikana tunnettu vastarintaliikkeen kommunistitaistelija. http://en.wikipedia.org/wiki/Georges_Guingouin